Mitä kaikkea yhteen torstaihin mahtuu. Toivoa monenlaista. Presidentti Trump kohentaa mainettaan raketin tavoin. Ensimmäisen kerran kymmeniin vuosiin jonkinlainen rauha voi näyttää mahdolliselta Lähi-Idässä. Viimeksi Jimmy Carter ja Bill Clinton olivat vuorollaan asialla, mutta rauha luhistui. Kuinka käynee tällä kerralla. Aselepo on ensimmäinen askel, panttivankien palautus toinen. Rauhan Nobel taitaa silti odottaa vielä uusia näyttöjä.
Joka tapauksessa uutiset ovat kerrankin lohdullista luettavaa. Samaan aikaan meidän poikamme matkailevat Washingtoniin ja solmivat mittavat paketin jäänmurtajista. Kyllä oli ilmeet messeviä ja hyvästä syystä. Joko haukuttu Trump aletaan nähdä Isä Aurinkoisena, kuten tv:n aamukeskustelussa äsken todettiin. Viimeksi presidentti ja pääministeri kävivät yhdessä Moskovassa vuonna 1955 ja hankkivat Porkkalan takaisin, muisti Timo Haapala.
Suomalaismenestyksen kruunasi futisvoitto Liettuasta illalla. Tällaisellakin voi olla symbolista merkitystä, kun isänmaata kammetaan ylös henkisestä alhosta. Jäänmurtajadiili tuo duunia ja rahaa ja mainetta, joiden merkitystä ei voi vielä oikein mitatakaan. Nostin lipun salkoon; pitäisi sanoa jotakin myös Aleksis Kivestä, mutta sanon myöhemmin. Kivi hukkuu nyt kaikkiin suuriin tapahtumiin,
Kolmas kruunu päivässä oli kirjallisuuden Nobelin ojennus Lázló Krasznahorkaille. Unkarilaisen kirjailijan palkitsemisessa on se riski, että Viktor Orbán tempaa siitä sulan hattuunsa, vaikka kirjailija on poliittisesti toista maata. Itäisessä Unkarin kylässä hän yhtäkaikki asustaa. Itse palkintotilaisuus oli kumman ponneton, siitä puuttui vanha juhlavuus ja jännitys. Ihmiset lörpöttelivät ja sellusivat sinne tänne, palkittu esiteltiin mumisten kahdella kielellä. Ennakkoveikkauksiakin näkyi vähänlaisesti. Ei kai Nobel ole menettämässä arvoaan?
Kun täällä maalla vietän yksityistä syyslomaa, kurvasin paikalliseen kirjastoon ja kas: siellä oli heti puoli neljältä Nobel-palkitun molemmat suomennokset hyvin esiin nostettuna. Sieppasin Saatanatangon ja tutkin sitä illalla. Pitkiä tiheitä virkkeitä, kappalejakokin on tuntematon. Mutta jotenkin tekstierämaa lähtee imemään mukaansa kuin vaivihkaa. Hylätyn maatilan tyypit alkavat elää, tosin hitaasti ja jähmeästi. Mutta vähän tulee vaikutelma, että konstikkaat lauseet sisäsulkeineen on tarkoituksella tehty vaivalloisiksi, ehkä sitten lopulla palkitseviksi. Katsotaan kun pääsen kirjassa edemmäs.
Tiistaina ajelin Raumalle esitelmöimään niin ikään Nobel-aiheesta, nimittäin siitä ainoasta, joka koskaan on Suomeen tippunut. F. E. Sillanpään palkinnon taustoista ja perusteista olen kirjoittanut ja puhunut lukuisia kertoja, eikä aihe näy tulevan vanhaksi vieläkään. En silti usko, että olen yhtään pystynyt horjuttamaan yleistä myyttistä käsitystä, että palkinto tuli vain rohkaisuna talvisotaan suistuvalle kansalle 1939. Sillanpäähän oli kestoehdokas 30-luvun alusta saakka, Katso lisää julkaisemastani elämäkerrasta, joka ilmestyi kolmiosaisen jälkeen yksissä kansissa (SKS 2015).
Rauman tilaisuudessa tapasin pari tuttua kirjailijaa, Tapio Koivukarin ja Tapio Niemen. Edellinen on onnekseen pelastautunut kirkolliseen virkaan, mutta jatkaa kuulemma kirjallista toimintaansa. Jälkimmäisen kanssa teimme yhdessä näytelmän Kuubalainen serenadi Rauman teatteriin 2013, johtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo sen ohjasi hyvällä menestyksellä. Olemme Niemen kanssa molemmat menettäneet puolisomme, jotka silloin olivat innolla mukana ensi-illassa. Mutta me pojat jatketaan vaan, Tapio murrejuttujensa esittämistä ja minä näitä omiani. Seurakunnan kirjallisen aamupäivän veti vanha tuttu kappalainen Jukka Purhonen, joka muistutti, että vierailin näissä jo viidettä kertaa, puhunut Waltarista, Linnasta, Jylhästä, kenestä vielä, ehkä Leinosta tai Paavolaisesta – aina on yleisöä riittänyt.
Nyt on vaihteeksi kaunis keltalehtinen syyspäivä, aurinko hymyilee sateiden tauottua. Joitain syystöitä on vielä tehtävä, vedettävä veneet maihin ja semmoista. Lauantaina hyvästelemme Mäntyrinteen kappelissa serkkuni leskeni Onerva Sandbackan, herkän taiteilijan, pohjoisen tyttären. Syksy on kuoleman aikaa, siten rauhoittavaa. Käännymme sisäänpäin, viihdymme työhuoneissa. Illat pimenevät. Kohta palaan stadin katuvaloihin.
10.10.2025