Panu Rajala

Kuuntelinpa Jukka Kuosmasen radio-ohjelmaa Tulenkantajista. Viimeisessä osassa hän kiipesi Museokadun osoitteen viidenteen kerrokseen ja soitteli turhaan ovikelloa. Ei ketään kotona. Ennen osoitteessa oli Tulenkantajien jonkinlainen toimisto. Emme saaneet tietää siitä sen enempää. Tuli mieleeni, että olikohan koko ohjelman tutkimustyö vähän tällä löyhän tunnelmoinnin tasolla.

Kohtasin kerran eloisan naishenkilön, joka sanoi asuvansa juuri siinä Museokadun osoitteessa. Samassa rapussa asui myös Olavi Paavolaisen sukulaismies. Näistä olisi voinut olla vähän apua etsinnässä. Entiseen toimistohuoneeseen ei tosin liity mitään erityisen romanttista historiaa. Vaatimaton konttoristi Kirsti Svensson oli Tulenkantajien toimistossa konekirjoittajana. Sieltä hän kulkeutui Yrjö Jylhän puolisoksi. Avioliitosta tuli köyhä ja onneton, kumpikin kuoli syfilikseen.

Tulenkantajat tahdotaan yleensä kuvailla värikkäänä, villinä ja eksoottisena taiteilijajoukkona. Sellaisia väläyksiä olikin Olavi Paavolaisen järjestämässä muutamassa kokoontumisessa Kivennavalla. Pukeuduttiin rooliasuihin ja uitiin perästi alasti tekolammessa. Hyvin vähiin tällaiset irrottelut jäivät. Enemmänkin modernistien yhdessäoloa leimasivat rahanpuute, juopottelu, keskinäiset riidat ja sairaudet. Elämänilo oli monesti hyvin pinnistettyä.

Kirsi Kunnas kertoi kotonaan kuulleensa hilpeää keskustelua siitä, kenellä nyt viimeksi oli todettu kuppa. Se ei ollut vielä lähtenyt Töölöstä. Sama kuppa kiersi taiteilijasta toiseen, joku menehtyi, monet selvisivät. Elämäniloa raunioitti myös raaka viina, elettiinhän kieltolain aikaa. Vain Paavolaisella oli varaa parempiin juomiin. Kokaiiniakin kokeiltiin ja muuta huumaavaa, ennen muuta kuitenkin taidetta.

Politiikka jakoi joukkoa 1930-luvulla. Tulenkantajat repesivät railakkaan alun jälkeen kahtia, ja vasemmistolaiset kaappasivat lehden ja liikkeen Erkki Valan johdolla. Muuta erosivat, Pavolainen taas kärkimiehenä. Iloinen liike jaksoi leiskua pari kolme vuotta, silloinkin hajanaisena. Tutkijoille on tuottanut päänvaivaa määritellä, ketkä oikeastaan kuuluivat tulenkantajiin. Ritva Haavikko ja Kerttu Saarenheimo heitä ovat jaotelleet vaihtelevalla menestyksellä.

Ohjelma nojasi vain yhteen tutkijaan Minna Maijalaan, joka on kirjoittanut elämäkerran Katri Valasta. Alkuaan Vala liikkui arkana liikkeen laitamalla. Hyvin arvostettu runoilija hän oli. Asuinpaikka eristi hänet muista nuorista runoilijoista, romanssit niin Paavolaisen kuin Jylhän kanssa menivät mönkään. Radiossa ei kai mainittu mitään hänen avioliitostaan pasifistin ja kommunistin Armas Heikelin kanssa, joka radikalisoi Katrin, ja keuhkotauti hoiteli loput.

Kuosmanen olisi halunnut tavata viimeisen tulenkantajan Erkki Valan, joka kuoli vasta 1991. Hyvin tuttu mies hän oli meillä Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella 1970-luvulla. Eero Saarenheimo teki hänestä laajan kirjailijahaastattelun nauhaan, ja minä naputtelin siitä tarkat sisällysluettelot. Erkki Valan kiihtymyksestä kimeytyvä ääni kaikui miltei viikoittain laitoksella. Hyvin katkera mies hän oli moneen suuntaan. Kerran hän ja Arvo Turtiainen vierailivat samassa seminaarissa. Vala oli tikahtua kiukkuunsa Turtiaisen saaman tunnustuksen johdosta, taisi olla Eino Leinon palkinto.

Niistä nauhoista olisi varmasti saanut hyvää väriä radio-ohjelmaan. Omissa kirjoissani Paavolaisesta ja Yrjö Jylhästä (Vesa Karosen kanssa) olen kuvannut tulenkantajien vihlovia alennustiloja. He olivat sekava joukko, jonka oli vaikea saada mitään kestävää aikaan, vaikka mitatonta runoa kyllä pulppusi. Runous oli kuitenkin modernisoitu jo ruotsinkielisellä puolella. Liikkeen historiaa yrittivät koota niin Paavolainen kuin Valakin, eikä siitäkään koskaan mitään tullut, paksuja arkistoja vain jäi pölyttymään. Murheellista kääntöpuolta ei tietenkään sovi romantisoivassa radio-ohjelmassa tuoda liiaksi esiin.

Kuvasin jommassa kummassa kirjassani Tulenkantajien (vuoroin isolla ja penellä alkukirjaimella, lehden nimi tietysti isolla) lopettajaisia jossakin Vihdissä. Nyt en voi tarkistaa, kun kirjat on maalla tai lainassa tai lahjoitettu. Hirveät bakkanaalit ne olivat, Uuno Kailas meinasi naulata itsensä kristuksena talon seinään, kun hänen homoystävänsä petti hänet. Poliittiset kiistat kärjistyivät. Suurehkolla viinamäärällä sammutettiin ”Suomen kuuluisin taiteilijaryhmä”, sanoisin mieluummin yliarvostetuin. Ihannointi peittää todellisuuden näkymästä.

Jukka Kuosmanen totesi, että Mika Waltari ei olisi mahtunut Museokadulla tulenkantajien hissiin, niin ”häilyvä” oli hänen mukanaolonsa tässä taiteilijaryhmässä. Waltari osallisui jo 18-vuotiaana 1926 Nuorten runoilijoiden antologiaan, mutta irtautui ryhmästä monen muun mukana Valan vasemmistokaappauksen jälkeen. Huvittava seikka on vain se, että hän oli lopulta ainoa, joka toteutti tulenkantajien ylpeän ohjelman: hän ei ainoastaan lyönyt ikkunoita auki Eurooppaan, vaan myös murtautui ikkunoista maailman tietoisuuteen.

25.11.2025

Ajoin Hämeenkyröön viime hetkillä. Toijalassa jo ryöpsähti lumikuuro. Kesärenkaat alla, mutta perillä odotti RengasCenterin luotettava palvelu: nastat alle ja nyt on  hyvä ajella. Samalla sain Melban Antilta tiedoksi uuden lounaspaikan lopettaneen Sarven tilalle – kepeät mullat, siinä kaatui paras ravintola näillä main, kun koko kiinteistö puretaan piru vie. Selma tarjoaakin hyvää konstailematonta kotiruokaa, taisivat saada uuden asiakkaan.

Harmaa aamu hiljalleen kirkastuu, eilen oli hieno syyspäivä ikään kuin läksiäisiksi. Saunan lämmitin illalla, tänään taas matkaan. Maantie vetisen jäinen, mutta nastat narskuvat. Poikani tapaan iltapäivällä Tampereella, täyttää pian kunniakkaat 44 vuotta. Huuhkajien peli rämpi taas Maltaa vastaan, vanha juttu: Suomi ei uskalla voittaa. Miksi ihmeessä Pukkia ei peluutettu enemmän viimeisessä Stadika-matsissaan? Jakob Freeseltä puuttuu draaman tajua.

Katselin maaseudun rauhassa muutaman elokuvan, kun näitä uudempia kotimaisia nyt telkkarista tarjoillaan. Todelliset elokuvien ymmärtäjät katsovat tietysti vain kankaalta. Oli yksi ilonaihe: Miia Tervon kirjoittama ja ohjaama Ohjus tavoitti aidosti pohjoisen rosoista elämänmenoa. Absurdi harhaohjus ja poliittiset patoutumat kehystivät yksityisiä hämmennyksiä. Eleettömästi tavoitettu tilannekomiikka onnistui vähin keinoin. Oikein nauratti välillä.

Tehdään myös elottomia ja hössähtäviä nykykuvauksia, joita ilman voisin hyvin olla. Tämä Selma Vilhusen Neljä pientä aikuista ihmetytti. Keskeisille henkilöille oli pantu yhteiskunnallisesti edustavat ammatit: oli pappi ja kansanedustaja. Nämä eivät kuitenkaan heijastuneet mitenkään henkilöiden tomintaan tai ajattteluun. Pappi ei edes miettinyt kuudetta käskyä sivusuhteessaan, ja kansanedustaja pomppasi puoluejohtajaksi ilman mitään kampanjaa tai ohjelmaa.

Työ ei merkinnytkään näille ihmisille mitään, vain eroottinen elämä ja avoimen liiton kokeilut.  Onkohan se jonkinlainen ajankuva: eletään kuplassa, missä hedonismi tarjoaa ainoat tavoitteet. Ristiriitoja tietysti tulee, mutta sitten kaikki sotkut kiepautetaan äkkiliikkeellä sadunomaisen onnelliseen loppuun. Taas ilman mitään syvempiä perusteluja. Näinkö pinnallisesti tänään todella eletään?

Maakunnalliseksi tapaukseksi noussut Lapua piti kutinsa jälkipuoliskon räjähdyksen jälkeen, siinä oli jopa riipaisevaa dokumentaarista voimaa. Mutta ei siitäkään rakentunut kokonaista draamaa, vaikka osin amatöörityötä on kunnioitettava. Näitä köykäisiä tyttöelokuvia en nyt yritänytkään lähestyä, en taida kuulua kohderyhmään.

Niinpä oikein puhdisti mieltä nähdä kaksikin Aki Kaurismäen elokuvaa viikon sisällä. En niistä aikanani niin suuresti innostunut kuin leffafriikit ystäväni, mutta nyt on kyllä myönnettävä: Kaurismäki on mestari ylitse muiden. Jokainen kuva on harkittu, koominenkin tyylittely elää omalla karhean kolkolla tavallaan. Väriskaalat ilahduttavat, samoin lakoninen ote kipeisiin aiheisiin. Ohjaajan kaveripiirin julkkisstatistit huvittavat, Petteristä Jörkka Donneriin. Aki tajusi varhain vilautusdokumentin arvon.

Toivon tuolla puolen ja Kauas pilvet karkaavat tuntuivat edelleen ajankohtaisilta, ehkä vielä polttavammilta kuin ilmestyessään. Voi veikata kestävää paikkaa elokuvan historiassa.

Mutta enhän tullut vain elokuvia katselemaan. Syksyn värit vilkuttavat rannoilla viimeisiään. Kiva käyskennellä kiireettömästi. Haudallakin kävi, viimeinkin kaatuneet kivet on kunnostettu. Kummasti haudalla käynti herättää aina läheiset mielessä eloon. He tulevat ikään kuin tervehtimään ja lohdttamaan: älä enää sure, tännehän kipaiset pian itsekin.

Hämeenkyrössä on paljon hyvää, vaikka välillä kyllästyin perinpohjin täkäläiseen elämänmenoon. On rauhoittavaa, että jossakin on näin liikahtamaton ja tapahtumaköyhä saareke täynnä suomalaisia perinteitä. Tuntuu että mitkään ulkoiset mullistukset eivät tänne kantaudu. Vaikka kunnan talous on ahtaalla ja virkanimikkeitä lakkautetaan ja julkista omaisuutta tahdotaan myydä, täällä ollaan muuten kuin aina ennenkin. On hyvä välillä tulla tänne noutamaan alkuvoimaa ja sitten on taas kahta hauskempaa palata stadin iloihin.

16.11.2025

Finski-kirjoista hain heti yhden ehdokkaan Otavan kirjakaupasta. Elli Salon Keräilijät on saanut jo kaksi ehdokkuutta, ja lisäksi sitä on luotettava asiantuntija suositellut. Siis kirjaan käsiksi.

Sepä onkin varmoin ottein kirjoitettu kuvaus erään haudanjäljitysmatkan surkuhupaisista vaiheista Kainuun rajaseudulla. Arkeologinen tutkimus kääntyy harrastelijamaiseksi sekoiluksi. Ohessa tulee kyllä tiedonsirpaleitakin sodan aikaisista salatuista tapahtumista. Lapin sodasta on tullut muotiaihe, ja tämäkin seikkailee saman suunnan liepeillä.

Elli Salo on esikoiskirjailijaksi kouliintunut dramaturgi; juttu on jo nähty Kajaanin kaupunginteatterissa ja sen visuaalisuus, luontokuvat ja koko kohellus näyttäisivät luontevasti kääntyvän myös elokuvaksi. Samoin kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa draamallinen teos kääntyy vasta myöhemmin romaaniksi. Alkoholisoitunut petokuvaaja ja Venäjältä saapunut rajanylittäjä tuovat persoonallista särmää hetteiköissä sekoilevaan tutkimusyritykseen.

Teoksia ylistetään nykyisin ylisanoilla suruttomammin kuin aiemmin, joten tämäkin on ”häikäisevä esikoinen” ja ”kaunokirjallinen herkkukattaus”, mikä virittää odotukset liian korkealle. Mutta hyvä että kirjoja markkinoidaan ja kai luetaankin. Ansionsa on Elli Salon synkeällä huumorilla, naurahdinkin kahteen otteeseen sivuilla 186-187, ja se on nykyproosassa jo mainittava saavutus.

Tieto-finskien puolella kummastelin kahta valintaa. Miksi amfetamiinin kauppiaasta korotetaan kunniaan ilmeisen sympaattinen henkilökuvaus? Toinen kirja Anneli Auerin kaoottisesta oikeussaagasta näyttää vain keskeneräisen tutkimuksen tähänastisia vaiheita. Koko prosessi on vielä kesken ja parastaikaa käräjillä. Ehdokkaaksi olisi hyvin sopinut Hannu Pesosen mainio ja tietorikas Ammattina vakooja, joka jäljittää koko joukon sankareita. pettureita ja salajuonia. Niillä on useimmiten suurvaltapoliittisia vaikutuksia. Ydinsalaisuuksien osalta erittäin ajankohtaista; olen lukenut kirjaa tukka pystyssä.

Aivan hyvä vaikka poleemisempi ja osin koseerinen kuvaus Suomen poliittisesta selviytymisestä suurvallan kyljessä on Lasse Lehtisen Vähältä piti. Viihdyttävästi tekijä kuvailee ”kansakunnan hurjia hetkiä” karhun kainalossa. Pitkä linja tulee vakuuttavasti esiiin: kuinka pienellä sisukkaalla kansalla on ollut kriiseissä juuri tarvittavat johtajat, heillä rohkeat ratkaisut ja lisäksi hyvää tuuria. Suomettumisen ajasta ja Kekkosen Faust-roolista Lehtinen kehittelee nautittavaa satiiria.

Liian etabloitunut kirjoittaja ei helposti pääse ehdokkaaksi saati palkinnoille. Ei tulisi mieleen ehdottaa Sauli Niinistöä palkinnon saajaksi, vaikka hänen muistelmansa on poliittisten kirjojen parhaimmistoa, jäntevästi ja terävästi kirjoitettu. Sanna Marinin muistelmille pitäisi myöntää markkinoinnin erikoissertifikaatti. On tullut myös hyviä elämäkertoja, jopa runoilijoista kuten Helvi Juvosesta. Ne eivät yleensä juhli ehdokkaina. Onhan tämä tietokirjojen huippusyksy, mikä ei oikein pääse näkyviin vaisulla ehdokaslistalla.

Oma Sinuhe-tutkielmani etenee vääjämättä. Puhuin aiheesta Kampin palvelukeskuksessa, vaikka kirjamessujen keskustelu oli jätettävä väliin. Nyt teksti on kriittisellä esilukijalla: ensimmäiset kommentit rohkaisevia. Ehkä tästä vielä päästään vauhtiin. Monet aiheet pyörivät mielessä ja odottavat innoitusta. Vanha runovelho ja oodien lemmenlyyrikko Ovidius ei jätä rauhaan. Yksi tietokirjakin lainaa häntä otsikossaan: Muodonvaihdoksia ihmettelee Sami Karjalainen, tosin hyönteisten, ei sentään antiikin myyttien.

Lopuksi varoitus: älkää uskoko kulttuuritoimittajien suosituksia, ainakaan elokuvien kohdalla. Kuulin Ylen Jälkinäytöksessä vahvan isänpäiväsuosituksen elokuvasta One Battle After Another. Kuulemani mukaan herkkä kuvaus isän ja tyttären suhteesta. Aihe sattuu koskettamaan. Menin ja petyin raskaasti. Tämäkö muka isästä ja tyttärestä kertova, tämä kaavamainen ja kliseinen kumousjoukon takaa-ajo- ja paukuttelukohellus kaikkine pahiksineen. Muutama minuutti lopussa oli isän ja tyttären kosketusta, kun he pyssyt toisiaan osoittaen viimein kohtaavat. Ja siitäkin tytär lähtee omille kumousteilleen. Älkää herran tähden hairahtuko. Joka tapauksessa Hyvää Isänpäivää!

8.11.2025

Syntymäpäiväni ei meinaa loppua millään. Viime keskiviikkona olin Bulevardin seurakuntatalossa selkä suorana hyvin viehättävässä tilaisuudessa. Arvokas seurakuntani tarjosi meille 80 tai enemmän täyttäneille jäsenilleen hyvät kakkukahvit. Ohjelmaakin oli, viulunsoittoa ja laulua ja lohdullista puhetta. Juhlasali oli täpötäynnä virkeitä harmaapäitä, tätä yhteiskuntaa rakentaneita iloisen näköisiä ihmisiä.

Viereeni osui viehkeä naishenkilö, jonka arvelin tulleen väärään tilaisuuteen. Huomautinkin hänelle, että tämä on tarkoitettu meille ikäihmisille. Hän nauraa heläytti ja vakuutti kuuluvansa joukkoon. Vastapäätämme istui jämerä sotilashenkilö, jonka kanssa huomasimme syntyneemme samana kesänä ja samassa Boijen yksityisessä sairaalassa muutaman korttelin päässä. Uskon myös, että vanhempani vihittiin aikanaan tässä samassa seurakuntatalossa, ehkä samassa salissakin. Sota oli meneillään, liikoja ei juhlittu. Sulhanen tarjosi pienelle sukulaispiirille oikeat kahvit Ekbergillä. Kolmen vuoden päästä aloin syntyä.

Kun kävin perjantaina viemässä kynttilän ja kanervan vanhempieni haudalle Malmin hautausmaalle, mietin taas heidänkin elämäntaivaltaan. Yksi hallitseva piirre heissä oli tietty puhdasmielisyys, kunnollisuus ja aito isänmaallisuus. Sellaisia suomalaiset suurelta osin olivat entisinä ahtaina aikoina. Minua tietysti varttuessani ärsytti paine, joka melko äänettömänä mutta selvästi tuntuvana heidän kokemusmaailmastaan minuunkin yritti huokua. En osannut antaa sille riittävää arvoa. Sitä olen saanut nyt vanhemmiten katua. Mutta kun katson omiin lapsiini, he vielä vähemmän kunnioittavat saati seuraavat isänsä menneeseen maailmaan jämähtäneitä aivoituksia. Niin kai kuuluu ollakin.

Hassua kylläkin, lisää ainesta näihin mietteisiin sain katsoessani Alcantaran perhesaagan viimeisiä osia, ennen muuta jättisarjan tunteikasta muistelujaksoa areenalta. En tunne parempaa, en ainakaan lämpimämpää perheen yhteenkuuluvuuden kuvausta, vaikka monet myrskyt ja kriisit on käyty läpi. Miten ylpeä ja jäykkä espanjalainen yhteiskunta tuottaa enemmän aitoa keskinäistä rakkautta kuin demokraattisesti sekularisoitunut suomalainen sakki? Asian voi todentaa vaikka vilkaisemalla mitä hyvänsä suomalaista perhesarjaa, missä kiroillaan, rähistään ja heitellään kyynisiä tai suoraan vihapuheenomaisia kommentteja lähimmäisistä. Otantani on kyllä minimaalinen, paremmin muistan vanhat leppeät sarjat kuten Me Tammelat hehheh, joita kukaan ei enää muista.

Kun Alcantaran taru (Francon aika ja sen jälkeinen)  loppui, katselen joskus lohdukseni aurinkoisen hauskaa tanskalaista elämänmenoa Badehotelletissa eli Rantahotellissa. Erityistä siinä on näyttelijöiden herttaisuus ja sydämellisyys. Ajattelen vaikka hotellin emäntää, kuinka pienin elein ja ilmein siinä kuvataan ihmisen arkaa hyvyyttä. Peräti harvinaista näinä aikoina. Keskushenkilö, rakastettava Fie on tietysti omaa luokkaansa. Sydän syrjälläni toivon joka kerta, että hänelle käy hyvin. On muitakin rakastettavia hahmoja kuten salskea, lapsenomaisesti naisiin menevä näyttelijä.

Siitä livahti mieleeni hänen äärimmäinen vastakohtansa, Jouko Turkka, jota nyt kolmen kirjan voimalla muistellaan. Ei yksi mies tietenkään koko yhteiskunnan ilmastoa muuta, vaikka pirusti yrittikin, mutta Turkan ”ansioksi” voi kai yhdeltä kulmalta lukea suomalaisen näyttelijäilmaisun yleisen synkistymisen. Hänen maailmassaan taistelu, paremmuus, repivä riuhtaisu ja raskas päällekäyminen olivat ylimpiä arvoja. Ne jotka selvisivät hänen koulutusmyllystään, ovat sitäkin lujempaa ja paatuneempaa tekoa, kieltämättä teatterimme parhaimmistoa. Mutta jäikö matkan varrelle joitakin ihmiselon sydämellisen aartehiston rippeitä?

Niitäkin voisi tai niitä juuri pitäisi tässä kovenevassa maailmassa yrittää säilytellä. Niin naiivilta ja lapselliselta kuin tuommoinen puhe varmaan tuntuukin. Näin pyhäinpäivän tunteellisessa hengenilmastossa sellainenkin sallittakoon. Ei elämän aina tarvitse olla kukkoilua tunkiolla ja toisten polkemista, kuten Turkka tuntui tosissaan uskovan. Hänelläkin oli valoisat hetkensä, jotkut suomalaisen kansanhuumorin ja klassikoiden hirtehisen hersyvät tulkinnat pysyvät muistissa. Mutta paljon oli myös pelkkää mustaa sekoilua.

Olen lukaissut kaikki Turkasta kertovat kirjat, tietenkin, olenhan aikanani nähnyt suurimman osan hänen parhaista esityksistään. Turkka-kirjoista paras on Hannnu Harjun rauhallinen, tasapainoinen ja asiantunteva selvitys Turkan koko kaaresta. Kielteistä raadollisuutta ei siinä kaunistella, ei tosin pohjia myöten kaivellakaan. Kai Häggmanin esseenomainen kirja jää ikään kuin kesken ja tuntuu muutenkin vaillinaiselta. Omalaatuisin on Tiina Raudaskosken romaani Ilmiantaja, joka antaa ilmi erään näytelmän kummallisen syntyprosessin, josta ei tullut koskaan ensi-iltaa. Tulee näkyviin, kuinka Turkka joko tietoisesti tai huomaamattaan sabotoi ja tuhosi oman kunnianhimoisen hankkeensa. Dokumentti sekin, tavallaan eloisa ja puhuva, ei kovin ylentävä. Kaiketi osuva taiteellisen fiaskon erittely ja erään ihmissuhteen repalehtiva sisävalaisu.

Miten luiskahdin kirjoittamaan Turkasta keskellä harmaan hellämielistä pyhäinpäivää? Kaiketi siksi, että hän urhoollisesti ja yksinäisenä halusi nujertaa kaikki muut  synkänkarvaisella palosaarnallaan. Yhteiskuntaa ei sittenkään muutettu teatterisotien avulla. Vimmainen taistelu paremmuudesta ei sittenkään ole ihmiselämän arvokkain tavoite. Nyt se sitä paitsi on jo siirtynyt suoratoistojen vihdeareenoille, minne Turkka ei taatusti sitä tarkoitttanut. Maailmanparantaajat muuttuvat vastakohdikseen ja tuottavat enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin edes vapautusta saati onnen vilauksia.

En nyt viitsi aina viitata Sinuhe egyptiläisen opetuksiin, vaikka ne olisivat hyvin tarjolla. 80 vuotta vanha romaani varoitti intomielisistä idealisteista, joiden opit tuottavat tuhoa ja katastrofeja niille, joiden asiaa alunperin yritetään ajaa. Taistelu vallasta kukistaa paitsi kohteet myös aloittajansa. Kun keskiviikkona katsoin seurakuntasalissa istuvia kansalaisia, ajattelin mitä kaikkea hekin ovat omissa historioissaan kokeneet. Ja silti me kaikki olemme saaneet elää harvinaisen pitkän rauhanajan, jota vasta nyt yritetään tosimielessä horjuttaa. Kun ulkoista uhkaa ei ole ollut kylliksi, rauhaamme on tahdottu sisältä päin särkeä. Ei ole onnoistunut sekään. Vaan kuinka käy jatkossa, vieläkö istumme kasivitosina yhtä iloisin ilmein seurakunnan  juhlasalissa?

1.11.2025