Syntymäpäiväni ei meinaa loppua millään. Viime keskiviikkona olin Bulevardin seurakuntatalossa selkä suorana hyvin viehättävässä tilaisuudessa. Arvokas seurakuntani tarjosi meille 80 tai enemmän täyttäneille jäsenilleen hyvät kakkukahvit. Ohjelmaakin oli, viulunsoittoa ja laulua ja lohdullista puhetta. Juhlasali oli täpötäynnä virkeitä harmaapäitä, tätä yhteiskuntaa rakentaneita iloisen näköisiä ihmisiä.
Viereeni osui viehkeä naishenkilö, jonka arvelin tulleen väärään tilaisuuteen. Huomautinkin hänelle, että tämä on tarkoitettu meille ikäihmisille. Hän nauraa heläytti ja vakuutti kuuluvansa joukkoon. Vastapäätämme istui jämerä sotilashenkilö, jonka kanssa huomasimme syntyneemme samana kesänä ja samassa Boijen yksityisessä sairaalassa muutaman korttelin päässä. Uskon myös, että vanhempani vihittiin aikanaan tässä samassa seurakuntatalossa, ehkä samassa salissakin. Sota oli meneillään, liikoja ei juhlittu. Sulhanen tarjosi pienelle sukulaispiirille oikeat kahvit Ekbergillä. Kolmen vuoden päästä aloin syntyä.
Kun kävin perjantaina viemässä kynttilän ja kanervan vanhempieni haudalle Malmin hautausmaalle, mietin taas heidänkin elämäntaivaltaan. Yksi hallitseva piirre heissä oli tietty puhdasmielisyys, kunnollisuus ja aito isänmaallisuus. Sellaisia suomalaiset suurelta osin olivat entisinä ahtaina aikoina. Minua tietysti varttuessani ärsytti paine, joka melko äänettömänä mutta selvästi tuntuvana heidän kokemusmaailmastaan minuunkin yritti huokua. En osannut antaa sille riittävää arvoa. Sitä olen saanut nyt vanhemmiten katua. Mutta kun katson omiin lapsiini, he vielä vähemmän kunnioittavat saati seuraavat isänsä menneeseen maailmaan jämähtäneitä aivoituksia. Niin kai kuuluu ollakin.
Hassua kylläkin, lisää ainesta näihin mietteisiin sain katsoessani Alcantaran perhesaagan viimeisiä osia, ennen muuta jättisarjan tunteikasta muistelujaksoa areenalta. En tunne parempaa, en ainakaan lämpimämpää perheen yhteenkuuluvuuden kuvausta, vaikka monet myrskyt ja kriisit on käyty läpi. Miten ylpeä ja jäykkä espanjalainen yhteiskunta tuottaa enemmän aitoa keskinäistä rakkautta kuin demokraattisesti sekularisoitunut suomalainen sakki? Asian voi todentaa vaikka vilkaisemalla mitä hyvänsä suomalaista perhesarjaa, missä kiroillaan, rähistään ja heitellään kyynisiä tai suoraan vihapuheenomaisia kommentteja lähimmäisistä. Otantani on kyllä minimaalinen, paremmin muistan vanhat leppeät sarjat kuten Me Tammelat hehheh, joita kukaan ei enää muista.
Kun Alcantaran taru (Francon aika ja sen jälkeinen) loppui, katselen joskus lohdukseni aurinkoisen hauskaa tanskalaista elämänmenoa Badehotelletissa eli Rantahotellissa. Erityistä siinä on näyttelijöiden herttaisuus ja sydämellisyys. Ajattelen vaikka hotellin emäntää, kuinka pienin elein ja ilmein siinä kuvataan ihmisen arkaa hyvyyttä. Peräti harvinaista näinä aikoina. Keskushenkilö, rakastettava Fie on tietysti omaa luokkaansa. Sydän syrjälläni toivon joka kerta, että hänelle käy hyvin. On muitakin rakastettavia hahmoja kuten salskea, lapsenomaisesti naisiin menevä näyttelijä.
Siitä livahti mieleeni hänen äärimmäinen vastakohtansa, Jouko Turkka, jota nyt kolmen kirjan voimalla muistellaan. Ei yksi mies tietenkään koko yhteiskunnan ilmastoa muuta, vaikka pirusti yrittikin, mutta Turkan ”ansioksi” voi kai yhdeltä kulmalta lukea suomalaisen näyttelijäilmaisun yleisen synkistymisen. Hänen maailmassaan taistelu, paremmuus, repivä riuhtaisu ja raskas päällekäyminen olivat ylimpiä arvoja. Ne jotka selvisivät hänen koulutusmyllystään, ovat sitäkin lujempaa ja paatuneempaa tekoa, kieltämättä teatterimme parhaimmistoa. Mutta jäikö matkan varrelle joitakin ihmiselon sydämellisen aartehiston rippeitä?
Niitäkin voisi tai niitä juuri pitäisi tässä kovenevassa maailmassa yrittää säilytellä. Niin naiivilta ja lapselliselta kuin tuommoinen puhe varmaan tuntuukin. Näin pyhäinpäivän tunteellisessa hengenilmastossa sellainenkin sallittakoon. Ei elämän aina tarvitse olla kukkoilua tunkiolla ja toisten polkemista, kuten Turkka tuntui tosissaan uskovan. Hänelläkin oli valoisat hetkensä, jotkut suomalaisen kansanhuumorin ja klassikoiden hirtehisen hersyvät tulkinnat pysyvät muistissa. Mutta paljon oli myös pelkkää mustaa sekoilua.
Olen lukaissut kaikki Turkasta kertovat kirjat, tietenkin, olenhan aikanani nähnyt suurimman osan hänen parhaista esityksistään. Turkka-kirjoista paras on Hannnu Harjun rauhallinen, tasapainoinen ja asiantunteva selvitys Turkan koko kaaresta. Kielteistä raadollisuutta ei siinä kaunistella, ei tosin pohjia myöten kaivellakaan. Kai Häggmanin esseenomainen kirja jää ikään kuin kesken ja tuntuu muutenkin vaillinaiselta. Omalaatuisin on Tiina Raudaskosken romaani Ilmiantaja, joka antaa ilmi erään näytelmän kummallisen syntyprosessin, josta ei tullut koskaan ensi-iltaa. Tulee näkyviin, kuinka Turkka joko tietoisesti tai huomaamattaan sabotoi ja tuhosi oman kunnianhimoisen hankkeensa. Dokumentti sekin, tavallaan eloisa ja puhuva, ei kovin ylentävä. Kaiketi osuva taiteellisen fiaskon erittely ja erään ihmissuhteen repalehtiva sisävalaisu.
Miten luiskahdin kirjoittamaan Turkasta keskellä harmaan hellämielistä pyhäinpäivää? Kaiketi siksi, että hän urhoollisesti ja yksinäisenä halusi nujertaa kaikki muut synkänkarvaisella palosaarnallaan. Yhteiskuntaa ei sittenkään muutettu teatterisotien avulla. Vimmainen taistelu paremmuudesta ei sittenkään ole ihmiselämän arvokkain tavoite. Nyt se sitä paitsi on jo siirtynyt suoratoistojen vihdeareenoille, minne Turkka ei taatusti sitä tarkoitttanut. Maailmanparantaajat muuttuvat vastakohdikseen ja tuottavat enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin edes vapautusta saati onnen vilauksia.
En nyt viitsi aina viitata Sinuhe egyptiläisen opetuksiin, vaikka ne olisivat hyvin tarjolla. 80 vuotta vanha romaani varoitti intomielisistä idealisteista, joiden opit tuottavat tuhoa ja katastrofeja niille, joiden asiaa alunperin yritetään ajaa. Taistelu vallasta kukistaa paitsi kohteet myös aloittajansa. Kun keskiviikkona katsoin seurakuntasalissa istuvia kansalaisia, ajattelin mitä kaikkea hekin ovat omissa historioissaan kokeneet. Ja silti me kaikki olemme saaneet elää harvinaisen pitkän rauhanajan, jota vasta nyt yritetään tosimielessä horjuttaa. Kun ulkoista uhkaa ei ole ollut kylliksi, rauhaamme on tahdottu sisältä päin särkeä. Ei ole onnoistunut sekään. Vaan kuinka käy jatkossa, vieläkö istumme kasivitosina yhtä iloisin ilmein seurakunnan juhlasalissa?
1.11.2025