Mika Waltarihan ei koskaan käynyt Egyptissä. Tämä muistetaan aina toistaa, ja ihmettä siinä onkin. Matkallamme Sinuhen maisemiin riitti jälleen puhetta siitä, miten kummassa hän kykeni niin tarkasti ja uskottavasi muinaisen Egyptin kuvaamaan.

Miksi näin kävi, sen olen selvittänyt elämäkerrassani Unio mystica (208) ja täydennän vielä syyt ja seuraukset tulevassa kirjassani.

Kuolleiden laaksossa Luxorin länsipuolella muistimme, kuinka Sinuhe kantoi kuolleet vanhempansa tänne ja hautasi heidät mahdollisimman lähelle faaraoiden hautoja. Välimatkat olivat melkoisia, kymmeniä kilometrejä Thebasta. Oli siinä kantamista ja haudan kaivuuta, varsinkin kun piti väistellä aseistettuja vartijoita. Eräs matkatoveri rohkeni jo epäillä, että tässä se näkyy, ettei Waltari käynyt paikan päällä. Olisi voinut arvioida välimatkat paremmin.

Emme taipuneet tähän epäilyyn. Kirjailija panee sankarinsa tekemään muitakin yli-inhimillisi tekoja, mutta kaikki ovat kuitenkin hänen kykyjensa äärirajoilla. Hyväksyimme romanin kuvauksen lähes yksimielisesti. Riitti siellä meillekin hiukan rampattavaa, vaikka kuljetukset ovat nykyisin peräti  vaivattomia ja sopivat veltoille nykyturisteille.

Iloitsin kun löysimme Tutankhamonin haudan. Se on vieläkin vähän mystisvoittoinen eikä loppuun saakka selvitetty. Arkeologi Howard Carterin uroteko lordi Carnarvonkn tukemana ansaitsee vieläkin erityisen huomion. Meitä ohjasti Minna Silverin tuore teos Tutankhamonin salaisuudet (2022), jossa löydön ja kaivaustyön vaiheet kerrotaan parhaan trillerin tavoin. Löytö ja haudan aarteet saivat lyseolainen Mikankin tunteet kuumenemaan, kun hän niitä Valo-lehdestä tutki pian löydön 1922 jälkeen. Siitä hänen pitkä ja intensiivinen Egyptin harrastuksensa alkoi.

Siihen nähden on vähän ihmeellistä, että Tutankhamon esiintyy Sinuhe egyptiläisessä vain vilahtaen. Romaanin aikarajaan toisaalta mahtuu vain hänen varhaisin poikaikänsä. Tällöin Tut kuvataan heiveröisenä lapsena, jonka suurin kiinnostus kohdistuu omien hautajaisten suunnitteluun. Jokaisen faaraon tehtävänä olikin järjestää edeltä omat hautajaisensa, mutta Tut suuntasi siihen epätavallista kiinnostusta. Silti hänen hautansa on muita pienempi ja löydettäessä sikin sokin sullottu täyteen tavaroita. Kuolema 18-19 vuotiaana tuli yllättäen, eivätkä hyvät suunnitemat ehtineet toteutua.

Tutankhamon ehti kuitenkin valtakaudellaan varmistaa merkittäviä valtiollisia muutoksia ilmeisesti yhdessä ylimmän papin Ejen kanssa. Atonin palvonta haudattiin lopullisesti ja Ammonin papeille  palautettiin valtasi vanhat valta-asemat. Näistä Sinuhessa kerrotaan murskaavasti ja seikkaperäisesti, mutta Tutankhamon jätetään taustalle. Sinuhen tehtäväksi tuli farao Ekhnatonin passittaminnen unten maille valtakuntaa lisää vahingoittamasta.

Kuoleman jälkeiseen taivallukseen muinaisessa Egyptissä keskityttiin suorastaan vimmaisesti. Kampurajalkainen Tutankhamonkin tarvitsi sata kävelykeppiä ennen kuin matka lännen maahan onnistui. Marjat ja kukat ja leivät säilyivät hautakammiossa ihmeelisen tuoreina 3000 vuotta. Tähän ei mikään myöhempi säilömismenetelmä ole pystynyt. Lounastimme kahdesti Carterin talossa ja tutkimme sen muutenkin läpikotaisin. Arkeologi eli vielä pitkääön löydön jälkeen, mutta rahoittaja Carnarvon kuoli pian hautaan tunkeutumisen jälkeen. Ainakin Arthur Conan Doyle piti sitä faaraon kostona naudan häpäisystä, kuten eräästä Sherlock Holmes -jutusta vimme lukea.

Ikuisen elämän toive ei ole muinaisista ajoista mihinkään hiipunut. Viimeksi Venäjän ja Kiinan johtajat haaveilivat elinikänsä pidentämisestä. Tiina Raevaara on kirjoittanut aiheesta valaisevan kirjan Ikuisen elämän lyhyt historia (2024), jossa tuo kaipuu monin esmerkein vahvistuu. Huippurikkaat tai muuten tärähtäneet eivät millän luopuisi egonsa vaikutuksesta maan päällä tai avaruudessa.

Meille tärkeimmän faaraon Ekhnatonin hautaa ei kuolleiden laaksosta löydy, mutta hänen ilmeikkäitä pääkuviaan ja leveälanteisia patsaitaan ihastelimme senkin edestä Karnakissa ja Luxorin museoissa. Sinuhessa kuvataan 18. dynastian aikainen kuvataiteen murros, joka näkyy vieläkin muistomerkeissä ja säilyneissä patsaissa, samoin Ekhnatonin sairaus ja yliherkkä feminiininen luonteenlaatu.

Luxorin temppelikokonaisuus on varsinkin iltavalaistuksessa varsin vaikuttava, ja myös Karnakin pylväät puhuvat omaa hiljaisempaa ikusuuden kieltään. Nämä olivat matkamme pääkohteet, ja niihin huolella tutustuimme. Olen käynyt kerran aiemmin näillä paikoilla, mutta nyt näkemys laajeni ja syveni huomattavasti. Kun juuri ennen matkaa olin jättänyt Sinuhen syntyä koskevan käsikirjoituksen kustantajalle, oli sekä lepuuttavaa että antoisaa nyt vaeltaa tulevan kirjani konkreettisessa aihepiirissä. Silti on aina muistettava, että Sinuhe egyptiläinen on tarkasta historian ja paikallisuuden kuvauksestaan huolimatta fiktiivinen romaani.

Paikallisen oppaamme Omarin mielenkiinto suuuntautui sen sijaan erittäin innostuneesti myöhempien faaraoiden aikakausiin. Erityisesti Ramses II – ”the busy man” – oli hänen suosikkinsa. Faaraolla oli yli sata poikaa, ja muutakin hän sai voimallisesti aikaan. Näitä seurailimme hänen kuolintemppelissään Ramesseumissa ja myös hänen seuraajansa Ramses III:n muistotemppelissä näkyi ihailevia jälkiä mahtavan edeltäjän aikaansaannoksista. Tekopartaisen naisfarao Hatsepsutin mausoleum oli uljaan näköinen, mutta ei erityisen kiinnostava.

Denderan tenppelissä tapasimme Onnellisuuden jumalan, joka  suojeli matkaamme, niin että vältyimme vahingoilta. Paikallinen liikenne näytti viivasuorilla kolmikaistaisilla moottoriteillä melko tyhjältä ja levolliselta. Liikennesäännöistä ei paljon piitata. Samalla kontrolli on kova, jokainen ajoneuvon merkitään jonkun kirjanpitäjän paperiliuskalle rekisterinumeroineen. Poliisivaltio takaa rauhan, ei mielenosoituksia. Turvalliseltakin tuntui  kuljeksia iltaisinkin Hurghadan kaduilla. Parhaat hotellit oli tietysti luotettava matkanjohtajamme Liisa Huhtala meille varannut. Mukavuus kehysti henkisiä virikkeitä.

Matkaseura tällaisella teemamatkalla on tasokasta ja parasta a-luokkaa. Matkalaisilla on tietoa omasta takaa ja mielenkiintoa pitkinäkin päivinä eri kohteisiin. Moni lupasi heti matkan jälkeen lukea Siniuhe egyptiläisen uudelleen tai vasta nyt, jos se oli jäänyt peräti lukematta. Oma paradoksisnsa on siinä, että me usollisesti kierrämme 80 vuoitta sitten ilmestyneen romaanin jälkiä, vaikka tekijälle riitti oma tutkimustyö ja rajaton mielikuvitus.

Hienoinen harmi jäi kieltämättä siitä, että tähän matkaan ei mahtunut mukaan Kairossa vastikään avattu egyptologinen jättiläismuseo, mutta se olisikin ollut liikaa ja vaatii aivan oman messunsa ja keskittymisensä. Sen sijaan vilvoittauduimme Feluka-veneellä Niilin aalloilla ja saatoimme eläytyä vaikkapa Sinuhen ja Meritin ja pienen Tot-pojan matkaan Thebasta Taivaankorkeuden kaupunkiin. Se on romaanin onnellisin jakso ennen musertavia loppulukuja.

Näihin seikkoihin tulee varmasti vielä palatuksi, viimeistään kun kirjani aiheesta ensi vuonna ilmesty. Nyt on joka tapauksessa jo 80- vuotinen ikätoveri ullut perinpohjin läpikäydyksi ja juhlituksi, ja vieläkin siinä riittää ihmeteltävää. Matka kirjan tapahtumapaikoille tuotti luultavasti muutamia lisähuomioita loppusivuille, kunhan toimitustyön pääsee käyntiin.

Lisään myöhemmin kuvavalikoiman, jonka toimitus on tämän homman vaikeimpia vaiheita.

16.12.2025