Panu Rajala

En ole liiemmälti kesäteattereita kierrellyt, mutta nyt oli mentävä Nokialle katsomaan suurta suosikkia. Vanha kaveri Tapio Parkkinen on kirjoittanut näytelmän kaimansa Rautavaaran elämästä. Sehän on mennyt jo yhden kesän täysille katsomoille ja tämä on uusinta.

Olipa hyvä, kun kävimme. Sininen uni on leppoisa, liikoja yrittämätön laulunäytelmä ja semmoisena täysosuma. Siitä tuli hyvä mieli, sanoi seuralaiseni Heidi. Niinpä tulikin. Tapio Rautavaaran elämä ja ura ovat aina kertausten arvoisia. Hyvin ainutlaatuinen onnen poika hän oli, olympiavoittaja, laulutähti ja elokuvanäyttelijä. Vielä jousiammunnan joukkuemaailmanmestari, mikä näytelmästä jäi pois.

Jari Välimäki esittää pääroolia erittäin luontevasti, tapaa oikeat äänenpainot ja silmäykset ja laulaa hienosti Tapsan lauluja, ihan oikean reissumiehen tyyliin. Olen nähnyt monta Rautavaaraa näyttämöllä ja kaikki hämmäsytyttävän hyviä: Esa Keskitalo oli aivan kopio, Tommi Korpela läpimurtoroolissaan salskea nuorukainen ja Tapio Liinoja elokuvassa hyvinkin esikuvan veroinen. Ynnä monia muita. ”Tapiolla oli jatkajissakin hyvä onni”, sanoi Liisa aikoinaan.

Aika kova saavutus on esittää Lontoon olympialaiset Nokian kesänäyttämöllä, mutta sekin sujuu. Näytelmä ei yritä mitään uutta tulkintaa Tapsan elämästä, mutta hänen köyhä lähtökohtansa ja työväen urheiluliikkeen taustansa tulevat vahvasti esiin. Jonkin kirpeämmän kohdan olisin kaivannut mukaan, mutta tässä mennään loivan onnellisesti loppuun saakka. Koko laulava sakki eläytyy iloisesti sankarin vaiheisiin. Vielä menee viikon, kannattaa kiirehtiä katsomaan.

Sitten on lähempänä toinen taidetapaus, Minni Huusarin vahva  näyttely täällä Uskelan Galleriassa. Vanha ja välillä hylättykin taidetila toimii mainiosti tässä kuten Pertti Nykäsen muistonäytelyssä viime kesänä. Hämeenkyrössä on hyvin niukasti ripustuspaikkoja eikä kunta niistä kanna liikaa huolta. Niinpä käytetään mitä voidaan. Samassa Mattilan kaupassa toimi 1910-luvulla Hämeenkyrön Sanomien toimitus, ja sinne Sillanpää pyöräili viemään Vt. Sarven pakinoitaan Hillun talosta Heinijärveltä. Siis varsinainen kulttuurihistorian keskittymä. Mitä kodikkain miljöö puhuttelevalle taiteelle.

Siellä sain ihailla Minnin töitä ensin Annukka Raipalan esitteleminä ja tänään taitelijan itsensä tulkitsemina. Suuria, voimakkaan värisiä maalauksia ja kollaaseja, erilaisin symbolein ja merkein varustettuja arvoituksia, joita onnistuneesti ratkoimme. On japanilaista kalligrafiaa, myyttisiä eteläamerikkalaisia hallitsijoita, eri vuodenaikoja, hauskoja kulkusia ja suden silmiä, joita toisten kävijöiden kanssa laskeskelimme. Rikas ja täyttä luomisvoimaa todistava näyttely!

Yritimme määritellä Minnin taiteen suuntaan tai kokoavaa nimitystä, mutta se on mahdotonta. Niin omaperäisiin suuntiin harottavat teokset. On surrealismia, semiotiikkaa ja symbolismia. Päädyn omalta osaltani yhteiseen määritelmää: näyttely edustaa tyylipuhtainta ”minnialismia”. Se on jyrkästi pidettävä erillään perinteisestä minimalismista, sillä työt ovat isoja ja puhuttelevia, maailmoihin kurottavia. Näyttelyn teema on ahneuden vastustaminen. Se on ainoa tie pelastukseen ja elämän jatkumiseen pallollamme.

Näyttely on avoinna aina loppuviikosta iltapäivisin 17.8. saakka. Käykää katsomassa ja ihmettelemässä!

2.8.2025

Helsinki on eksoottinen paikka kesähelteellä. Aivan kuin ulkomailla olisi. Tutut paikat näyttävät toisenlaisilta, ihmiset ovat itsevarmoja nautiskelijoita. Kun on vasta maalta turpsahtanut, vähän suorastaan arastuttaa liikkua täällä.

Eiran puisto on tunnetusti Helsingin kaunein puisto. Nyt sen kukkaloisto on rehevimmillään. Georg von Wrightin terassi miltei peittyy, siellä usein suoritin aamuvoimistelua. Nyt istuskelen lippakioskilla, joka on sekin ryöpsähtänyt uuteen elämään. Entinen tuolivarasto on nyt huippusuosittu kohtauspaikka, menu etelämaalainen. Olenko todella vanhassa kunnon Rööperissä?

Totta kai olen. Tuolla on Eiran tyylikäs sairaala, jos ruumis kaipaa hoitoa. Vastapäätä Agricolan kirkko, jossa sielu saa ylennystä. Tuolla Sepiksellä leikin jo viisivuotiaana, kentällä pelasin sadat kerrat futista. Tuossa Laivurin ja Tehtaankadun risteyksen komeassa talossa asuimme jonkin aikaa. Sitten muutimme Skattalle, mutta Rööperiin olen pysyvästi palannut. Paitsi nyt olen vain käväisemässä.

Kävely Eiran uimarantaan, jätskitöttterö, pulikoivia perheitä. Lasillinen Amalfin spritzia Carusellissa. Meri kimaltaa, purjeveneitä. Aurinko korkealla, Hernesaari kylpee valossa. Monet ennakkoluuloiset maalaiset väittävät Helsinkiä tylyksi ja ikäväksi kaupungiksi. Käyvät vain asemalla ja sen ympäristössä. Tulisivat edes hetkeksi istahtamaan tähän, juuri tähän näin.

Eilen saatoimme Töölön kirkossa hautaan liian varhain poistuneen taiteilijan Marjatta Hanhijoen. Muistotilaisuudessa Lallukassa pyysin Inari Krohnilta luvan lahjoittaa häneltä 43 vuotta sitten tilaamamme taulun Ylivakerin vanhasta puretusta rakennuksesta nykyiseen taloon, missä pidettiin viikko sitten kuudenkymmene hengen voimalla tilan 415-vuotisjuhla. Inari antoi mielihyvin luvan, sillä totta puhuen olin jo taulun juhlallisesti luovuttanut. Nyt se saa useampia silmäpareja ja uutta kestävää arvonantoa.

Tapasin älyniekat Kai Ekholmin ja Olli Alhon Café Aallossa aamiaisella. Kai tutkii suomalaisen intellektualismin historiaa ja nykytilaa. Yritin kehitellä hänelle joitakin johtolankoja. Täysiverinen kirjailija on harvoin intellektuelli, mutta jotkut ryhtyvät suuret teoksensa luotuaan valtakunnan viisaiksi ja jakavat lausuntojaan milloin mistäkin (Linna, Haavikko). Muitakin esimerkkejä löysimme, niistä Kai aikanaan raportoikoon. Tutkin iltamyöhällä hänen Donner-kirjaansa ja tapasin sivulta 30 hienon sensuellin valokuva. Antoisa kirja muutenkin.

Illalla vasta tutustuin ensi kerran tuohon Tehtaankadun uuteen Osteriaan. Sepäs onkin paikka! Nautin taivaallisen hyvän tonnarellin ja kylmää valkoviiniä, palvelu on iloisen rentoa ja ystävällistä. Viehkeitä helteen mukaisesti vähäpukeisia naisia terassi täynnä. Aurinko hellitti vielä vanhan makeistehtaan lomasta. Ihmellinen iltapala ihan kotinurkalla.

Nyt en voi enää kehua enempää. Vielä tänä iltana tapaan Eeva Lennonin Elitessä ja kuulen Lontoon kuulumisia ja vaikka mitä. Hänen sisarentyttärensä tulee tyhjään kämppääni elokuussa, toivottavasti viihtyy. Ympäristössä ei ainakaan ole vikaa, mitä olen tässä todistellut. Minä korjaan luuni takaksin landelle, missä kesä jatkuu, kesä.

26.7.2025 , Elina olisi eilen täyttänyt 82 vuotta, pohjaton haikeus.

Hyvin kodikas tapahtuma tämä Ikaalisten Puistofilosofia. Helteellä on viilentävää istuskella lehtevien lehmusten varjossa ja kuunnella, mitä viisailla on kerrottavana. Tällä kerralla oli teemana kansalaisyhteiskunta, josta helposti luiskahdetaan puhumaan politiikkaa.

Kaikkihan kannatamme demokratiaa eikä aiheesta erimielisyyttä syntynytkään. Tampereen yliopiston nuoret tutkijat todistivat kukin vuorollaan, kuinka tärkeä tämä demokratia on. Ja kuinka uhattukin se alkaa olla, jopa meillä Suomessa. Ei kai nyt suuremmin sentään.

Kuultu uhka olikin kevyintä sorttia. Kokenein parlamentaarikko Ben Z on pitänyt aluevaaleja vähän turhina. Liikaa vaaleja muutenkin. Ministeri Kaisa Juuso on puolestaan pitänyt ajatusta mielenkiintoisena ja tutkimisen arvoisena. Tässä kuulemma väijyy musta pilvi suomalaisen demokratian yllä! Nuori terävä tutkija (olikohan Anni Jäntti)  torui vakavasti näitä vaalien vähättelijöitä. Ei saisi sanoa vääriä mielipiteitä niin pyhästä asiasta kuin demokratiasta, vaikka toisaalta avoin keskustelu kuuluu – ainakin ennen kuului – demokratian ytimeen.

Meillä Helsingin puolessa olikin se etu, ettei tarvinnut aluevaaleja miettiä ollenkaan. Kavensiko se sitten pääkaupunkiseudun demokratiaa, en ole toistaiseksi huomannut. Mielessäni kiitän ex-pormestari Jan Vapaavuorta tästä helpottavasta etuoikeudesta.

Aina on mielestäni kiva kuulla poikkeavia puheenvuoroja.  Jos Pentti Linkola olisi voitu manata paikalle, hän olisi tokaissut, että demokratia on kaikkein viheliäisin hallintomuoto. Siinä tyhmät kansalaiset pääsevät enemmistövoimin toteuttamaan ahneimpia ja tuhoisimpia intohimojaan. Vain valistunut diktatuuri kelpaisi Linkolalle. Mutta kuka sen valistuneisuuden takaa? No tällaisia nyt ei kukaan enää tohdi puhella, ei ainakaan leppeänä päivänä lehmusten alla.

Kun sitten nurmelle astelivat Vappu ja Ilkka Taipale, havahduin: nyt ainakin rävähtää toisenlaista totuutta. Niin kuin tapahtuikin. Taipaleitten demokratia on suoraa toimintaa. Itseään säästelemättä he ovat huhkineet rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta puoli vuosisataa. Mutta onko tullut tulosta? Kun katselee tämän päivän maailmaa, rauhan asia ei ole edistynyt, päinvastoin. Moni asia on silti kohentunut. Asunnottomien jätkien ei enää tarvitse viettää öitä kadulla ja lepakkoluolissa. Sotilaat saavat parempaa päivärahaa. Mitäs muuta? Kai terveydenhoidossakin on jotain hyvää saatu aikaan.

Ilkka Taipale luonnehtii itseään sinisilmäiseksi pasifistiksi. Kuinka sellainen voisi konkreettisesti estää tämän päivän sotia? Kari Enqvist arveli radiossa, että ainoa keino olisi kai mennä Moskovaan ja taputtaa Putinia olalle ja sanoa, että lopeta nyt hyvä mies se sotiminen siellä Ukrainassa. Olisiko tulosta? Miten päästä Putinin tai Netanjahun tai jopa Trumpin pään sisään?

Vappu ja Ilkka Taipaleen toiminta on silti ihailtavaa, he pitävät yhteyksiä maanalaisiin voimiin Venäjällä, tilkitsevät epäkohtia, suojaavat toisinajattelijoita ja koluavat vankiloita. Eivätkö he koskaan väsy? Eivät varmaan niin kauan kuin epäkohtia ja sortoa maailmassa riittää ja niitähän riittää. Arvokasta että käyvät meille kertomassa toimistaan, lääkäreinä he parantavat maailmaa niiltä osin kuin voivat. Joku voi ottaa jopa opikseen.

Päiväni Ikaalisissa päättyi heikosti. Kuulin yhden eponnisen ja toisen kelvottoman esityksen, minkä jälkeen oli luovuttava. Yksi puhuja luotti Rahkolan pihalla screenin ja visuaalisen jäsentelyn voimaan kirkkaassa auringonpaisteessa! Jos koskaan niin tällöin tekniikka ei ainakaan toimi. Toinen loilotti lehmusten alla kimeästi omia viisujaan ja puhui väliin sekavia. Ei, nyt kyllä riitti filosofia. Voivat olla hyvinkin oppineita, mutta esiintymistaito pitäisi testata.

Niin jäi seuraavana päivänä aikomani Kleopatran naisellinen valta kuulematta. Menin tyttärien tarjoamalle lounaalle rantaan ja keinahdin riippumattoon, katselin pilvetöntä taivasta. Nukutti. Hyvästi kaikki tämän maailman viisaudet.

19.7.2025

Tyrmistyin tosiaan, kun kuulin asiasta. Taiteilija Marjatta Hanhijoki on äkkiä kuollut.  Hänen poikansa Olli ilmoitti, joten totta se on.

Vastikäänhän istuin Marjatan mallina Lallukan kotoisassa atelieerissa ja otin tunnollisesti hänen neuvomiaan asentoja. Yritin saada silmiini hänen toivomaansa ilmettä ja suuntailin katsettani oikeaan suuntaan. Viimeinen kymmenes istuntomme pidettiin 4.6. Sen jälkeen Marjatta tunsi lievää väsymystä, minkä arveli johtuneen tästä maalausurakasta. Hän sanoi menevänsä sairaalaan tutkimuksiin.

Kun tavoitin hänet juhannuksen alla puhelimeen, hän sanoi kaiken olevan ok ja pääsevänsä pian kotiin. Kahta viikkoa myöhemmin tuli Ollin mykistävä viesti. Kuinka äkkiä ihminen voi kadota arvaamattomaan ilmanalaan.

Istuntomme olivat hauskoja, Marjatta puheli tapansa mukaan niitä näitä ja piti iloista virettä yllä. Kerran hän kävi autollaan Hämeenkyrössä viemässä töitään ripustettavaksi näyttelyyn. Parissa päivässä hän ajoi mennen tullen ja palasi täynnä työtarmoa.

Kun luin parvekkeella eilen hänen kuolinilmoituksensa, lähdin siltä istumalta pyöräilemään Frantsilan tilalle, missä näyttely on avattu. Sain ystävällisen vastaanoton ja katselin salissa suurikokoisia töitä, kaikissa taiteilijalle ominaista valoa, himmeän iloista väritystä ja tiettyä henkevää arvaamattomuutta. Yrttitilan puutarha hehkui upeita kukintoja, lähde solisi. Seisahtanut sinitaivainen hellepäivä. Istuin siinä yksin monta tovia ja mietin elämän katoovaisuuutta.

Tällaisen taiteilijakohtalon voi kohdata kerran myöhäisessä elämässään. Vaivaton ja valoisa oli lähtönsä. Kuin pilvi olisi purjehtinut ohi ja antanut valon taas tulvia. Kiitän antoisista istunnoista, jotka jäivät syvälle mieleeni.

Marjatta Hanhijoki oli kotoisin naapurikappelista Viljakkalasta. Helsingin Lallukassa hän asui ja piti residenssia myös Hailuodossa. Monta paikkaa ammottaa tyhjillään hänen jälkeensä. Mutta taulut jäivät, ja hänen spontaani naurunsa tuntuu helähtävän vieläkin ilmoille.

Omaa muotoani hänen kuvaamanaan en ole vielä nähnyt, mutta Olli lähetti siitä kuvan. Hyvältä näyttää. Taiteilija ehti sen juuri viimeistellä ja signeerata. Käytännön seikkoja on vielä edessä. Kesän lopulla saanen teoksen nähdäkseni ja esitelläkseni. Se jäi nyt Marjatan viimeiseksi työksi. Elämäni loppuun saakka hän jää seurakseni.

14.7.2025

Mikäs sen mukavampaa kuin lueskella jotakin viisasta, kun vettä ropisee peltikattoon. Siihen on ollut hyviä tilaisuuksia tänä kesänä.

Arvostan edelleen kunnon kirjan lukemista, mutta näin suvella myös äänikirjat tarjoavat helppoa seuraa. Valoisina öinä, jos uni ei tule, hyvän lukijan kertoilu viihdyttää ja tainnuttaa lopulta uneen. Ajastin vain päälle, jotta voi seuraavana yönä jatkaa.

Tähänastisten viikkojen huippukirja on kohdallani ollut Mihail Shishkinin esseekokoelma Viha ja kauneus (WSOY 2024). Sisältää kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Terävämpää ja henkevämpää nyky-Venäjän opasta en ole tavannut. Ansiona erityisesti se, että kirjoittaja etsii ja löytää nykyilmiöille pohjan Venäjän klassisesta kirjallisuudesta. Vladimir Putinin hallinnolle ja ajattelulle tämäkään kirja ei anna yhtään armoa.

On Shishkinin syy, että tästä uhkaa tulla venäläisten kirjallisuuden kesä. Luin uudelleen Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, jonka olen merkintäni mukaan lukenut ensimmäisen kerran tammikuussa 1975. Kuinka se oli mahdollista? Viimeistelin silloin gradua ja valmistauduin kotimaisen kirjallisuuden lopputenttiin, johon Dosto ei mitenkään kuulunut. Näytelmääkin kohta kirjoitin, sitä Töllinmäen tohtoria, josta tuli nelivuotinen menestys Myllykoluun. Ilmeisesti Doston hullunvilli monologi antoi sopivaa syvyyttä ja pohjaääniä kiivaimpaan kirjoituskevääseeni. Miten vain, nyt sitä oli todella antoisaa kerrata.

Oli heti jatkettava Henri Troyat’n Dostojevski-elämäkertaan, joka on näemmä joskus jäänyt kohdaltani kesken. Monet kirjat jäävät kesken, kun on riennettävä uusiin aiheisiin. Tämän aion nyt selättää. Erinomainen elämkerta se onkin, dokumentin omainen ja etenee silti elävän romaanin tavoin. Dostojevskin osallisuus kapinahankkeeseen Nikolai I:n aikana, kuolemantuomio ja valeteloitus tekevät edelleen täräyttävän vaikutuksen. Sitten seurasi neljän vuoden pakkotyö Siperiassa ja raskas asepalvelus. Kaikkia kokemuksia Dosto piti lahjoina, elämänkokemus syveni ja rikastui. No totta vieköön. Kuinka helppoa onkaan nykyisten taiteilijoiden elontaival, vaikka apua ja tukea kipaavat valtiovallalta ja muilta. Eli onko sittenkin niin, että paras taide kirkastuu kovien kärsimysten kautta?

Vauhtini pysähtyi Muistelmiin kuolleesta talosta. Sen verran rankka opus se on, että piti ottaa paussi ja hengähtää välillä. Elämän karmeus voi ylittää nykymukavuuksiin tottuneena velttoilijan kestokyvyn. Joten saakoon Dosto-seikkailuni jatkoa vähän myöhemmällä ajalla. Sitten voin keskustella aiheesta Eija-Riitan kanssa, joka on tämän kristityn profeetan tunnustautunut tuntija.

Venäläiseen kesään kuului tietysti myös Tshehov ja tällä kertaa hänen laaja novellinsa ”Tuntemattoman tarina”, jonka tajusin täysin vasta nyt saatuani Shishkinilta olennaisia vihjeitä. Löytöjä voi tehdä aivan tutuistakin teoksista, kun ne odottelun jälkeen taas kypsinä putoavat käsiin. Tästä jäi nyt paljon muuta äsken luettua tai kuunneltua pois, mutta yritän palata niihin.

Miten nämä klassikkolöydöt liittyvät nyky-Venäjään ja Putiniin ja Ukrainan hirveään sotaan, se on itse kunkin luettava ja oivallettava Shishkinin esseistä. Mahdotonta edes pintapuolisesti referoida hänen analyysejaan, joissa on vihaa, vimmaa, syytöstä, mutta myös kauneuden janoa ja inhimillisyyden syvällistä ymmärrystä.

Viime illat on nimittäin vallannut naisten jalkapallo täydellä voimalla. Olen taas ihaillut, kuinka ihmeellisen hienosti naiset ovat oppineet futiksen salat. Suomessakin kehitys on edennyt harppauksin, mutta ei riittävän pitkin. Niin tiputtiin jatkosta, mutta ei se nyt elämää suurempi katastrofi ollut, kuten voisi luulla kaikista kyynelehtivistä kommenetista. Stereotyyppisesti naiset todella itkevät tappion hetkellä, miehet pourevat hammasta ja synkistelevät. Jännittävää katsoa jatkopelejä, joiden tasosta jo eilinen Espanjan ja Italian mittelö antoi hyviä viitteitä. Kumpikin maa on meitä monta taidetemppua edellä, ja niin oli kieltämättä vähän maltillisempi Sveitsikin, joka jatkopaikkansa ansaitsi.

12.7.2025

Jälkihien ykkösketju Wallenius-Kunnas-Kanerva uskaltaa olla myös eri mieltä asioista. Niinkin tärkeistä, onko oikein sanoa futis vai fudis. Joka tapauksessa Norja voitti, vaikka pelasi heikommin. Tyylipisteitä ei lasketa.

Sateen vuoksi Töllinmäki-päivä pidettiin Rauhamäessä. Komea muistorikas pirtti, jonka nykyinen omistaja, taiteilija, viulisti Mikael Härkänen luovuttaa tarvitessa anteliaasti seuran käyttöön. Eino Leino -palkittu Sirpa Kyyrönen luki herkkiä runojaan juhlapäivän kunniaksi ja Katariina Pylsy kohotti taas ”Hymnin tulelle” (kuvassa), joten velvoitteet on hoidettu.

Kauno Perkiömäen piti ohjelman mukaan kertoa FES-seuran syntyvaiheista, mutta omapäisenä miehenä hän puhuikin Rauhamäen ostoon ja myyntiin liittyneistä kiemuroista. Ei niistä selvää tullut vieläkään, vaikka Kaunolla oli paksu mappi materiaalia sylissään. Paljastui sentään skandaali: joskus 40 vuotta sitten on perustettu F.E. Sillanpään muistosäätiö, joka on kadonnut olemattomiin! Pääomaakin oli sata tonnia silloista rahaa. Osuuspankki ja kunta olivat asialla. Kukaan ei tiedä onko säätiötä enää olemassa ja mihin rahat ovat haihtuneet. Seuran pj Ponkiniemi oli neljä vuotta kunnan edustajana säätiössä, mutta ei saanut yhtään kutsua kokouksiin. Tässä olisi tutkivalla journalismilla työmaata: etsikää kadonnut säätiö!

Rauhamäestä olisi tullut vankka toimintakeskus FES-seuralle, ja joitakin vuosia siinä toimittiinkin. Unohtumattomia joulutilaisuuksia hirsiseinäisessä pirtissä vietettiin. Sitten into ja rahat loppuivat. Myös Sillanpään miehuusajan museo siitä olisi saatu, sellainenhan puuttuu. Saavutus-huvilasta ei koskaan sellaista tullut eikä tule. Tyydytään näihin tölleihin.

Yleensä yhdistysten juhlavuosina muistetaan onnistumisia, mutta Kauno valitsi raadollisen rehellisesti poskelleen menneet kommellukset. Sillanpää-Akatemiaakin hän yritti perustaa, mutta siitä syntyi yksi runopiiri Kansalaisopistoon. Jumala ei kiellä suuria suunnittelemasta.

Hiukan lohdutti lukea, että Romanian Constantassa Black Sea Housen johtaja Dorin Popescu on hänkin yrittänyt perustaa museota, ”Ovidiuksen taloa”. Tosin ei yhtään tiedetä missä maanpakolaisen runoilijan talo olisi sijainnut. Ei onnistunut sekään hanke. Sillanpään töllit ja talo sentään tiedetään ja osa säilynyt.

Eihän onnistunut edes Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Ei meillä kunnon kirjailijamuseoita olekaan kuin Topeliuksen, Runebergin ja Kiven talot. 1800-luvulla oli vielä varaa ja tahtoa niitä perustaa. Kalle Päätalonkin omin käsin rakentama talo Messukylässä annettiin mennä. Taivalkosken Kallioniemi on toki säilytetty. Yleensä kai ajatellaan kuten vanha kustantaja tiivisti: kirjailijan muistomerkki on hänen teoksissaan.

Kaikissa muissa lähikaupungeissa kirjailijain museoita on vaikka kuinka: Tukholmassa on juuri avattu Strindbergin ja muden lisäksi Astrid Lindgrenin kotimuseo, Tallinnassa on Tammsaaren koti, Pietarissa pirusti museoita, joihin joskus taas pääsee käymään. Pariisista ja Lontoosta nyt puhumattakaan. Meillä ei Helsingissä eikä Tampereella ole yhtäkään.

Olin aikoinani Suomen Unesco-toimikunnassa ja todistin Pariisin Place de Fontenoyn kokouksessa, kuinka Nobel-kirjailija Pablo Nerudan kotitalon kunnostukseen Chileen myönnettiin aimo summa rahaa. Meinasin pyytää puheenvuoroa, että hei hei, meilläkin on yksi Nobel-kirjailija Suomessa ja hänen talonsa uhkaa kohta ränsistyä tuolla Hämeenkyrössä… Olisi ollut hauska nähdä reaktiot.

Mieltäni hellyttää nyt enemmän hääpäivän muisto, jolle Marjan kanssa sinetöimme kauniin päivämäärän 070707. Onnen päivä kerrassaan. Liittoa kesti valitettavasti vain 14 vuotta, mutta se oli elämäni tuotteliainta aikaa: 12 kirjaa, viisi näytelmää ja kaksi oopperalibrettoa plus muut puuhailut. Marjan lian varhaisesta kuolemasta on kulunut 4 vuotta.

Runon ja suven päivänä hän huolehti siitä, että lipun nostoa säesti aina jokin Leinon runo laulettuna. Intouduin kirjoittamaan jopa Leinon elämäkerran muun ohessa. Nyt kiskoin liput tankoon yksin tihkusateessa, mutta siellä se taas ylväänä liehui ja muisti entistä emäntäänsä.

070725

Publius Ovidius Naso (43 eKr – ?) oli huoleton veikko, jota kova kohtalo kolhi. Hänen aikansa ei hyväksynyt hänen elämäntapaansa. Runoilija Ovdiuksesta tuli maailmanhistorian ensimmäinen me too –kampanjan uhri.

Häntä eivät tosin ilmiantaneet naiset, vaan hänen oma runoutensa ja ehkä kateelliset ystävänsä. Hänet tuomisti ja karkotti maasta yksinvaltias keisari Augustus.  Tai ehkä sittenkin keisarin tytär Julia lähipiireineen, kuka tietää. Rooma kuhisi juoruja, kuten aina diktaattorin hallitessa. Mitä yksivakaisempi hallitus, sitä kiihkeämpi maanalainen elämä.

Rooman naiset saivat olla kiitollisia Ovidiukselle, joka opetti heille ja heitä liehitteleville miehille, kuinka naista on rakastettava. Ovidiuksen uraa uurtanut opaskirja Ars amatoria (Rakastamisen taito) ei ole vähääkään vaivaannuttavaa luettavaa, jos tajuaa sen kepeän ja hyväntahtoisen ironian.

Heikki Aittokoski kirjoitti mainion jutun (HS 30.6.) Ovidiuksesta, vaikka olenkin eri mieltä hänen tulkinnastaan. Runoilija ei ollut mielestäni elostelija, vaan pikemmin ilostelija, aito nautiskelija. Se hänen kohtalokseen koitui.  Hän oli elämäniloinen helkyttelijä, juristi, aloitteleva asianajaja, paheellista aikaansa syleilevä rakastaja, josta kasvoi Rooman syvällisin maailmanselittäjä.

Ovidiuksen Metamorphoseon (Muodonmuutoksia) on antiikin rikkain ja monivälkkeisin myyttien aarreaittta. Se on niin runsas paketti, että sen lukeminen on kohtalaisen vaativa urakka. Onneksi meillä on siitä oikea mitallinen suomennos, Alpo Röntyn jättisuoritus. Tarkkoine selityksineen se pitää lukijan reitillä ja avaa yhteyksiä eri suuntiin.

Jälkeentulijat, niin kirjailijat, säveltäjän kuin maalarit, ovat ammentaneet Ovidiuksen lähteestä lukemattomia luomuksia. Vergilius on jäyhä eepikko verrattuna Ovidiuksen kevytliikkeiseen oppineisuuteen. Historian ironiaa on sekin, että Ovidius on jäänyt jälkimaailman muistiin maallisen rakkauden opastajana. Hänen pääteostaan harva jaksaa enää kahlata. Vasta lemmenlyyrikkona hän kilauttaa vieläkin ihmiselon herkkiä kieliä.

Horatius oli maanläheinen epikurolainen, luonnon ilmiöiden ihastelija. Catullus kuin räävitön katupoika, Lesbiansa petollisuutta sydäntä särkevästi valitteleva aisankannattaja. Ovidiuksen lähin kaveri Propertius oli hänkin monomaanisesti yhteen naiseen kiinnittynyt runoilija, petetty ja raivoisa rakastaja. Vain Ovidius osasi iloisesti leikitellä, vaihdella naisia ja kokemuksia. Vasta kolmas vaimo tuotti hänelle tyvenen onnen ja antoi mahdollisuuden pitkäjänteiseen runoiluun.

Olen tutkinut Ovidiusta aika pitkään ja kehitellyt hänestä uutta tulkintaa, joka alkaa valmistua. Viimeksi sain tiukan mutta kannustavan lausunnon vanhalta luokkakaverilta Jorma Kaimiolta, joka on joltinenkin antiikin, entruskien ja Ovidiuksenkin tuntija. Hän kustansi urheasti mainitsemani Metamorfoosit (WSOY 1997) aikana, jolloin kustantaja vielä rohkeni heittäytyä tällaisiin tuottamattomiin urotekoihin.

Seppo Heikinheimon varhain suomentamassa ja selityksin varustamassa Ralastamisen taidossa (W6G 1965) on vain se vika, että proosamuoto väkisin latistaa Ovdiuksen runollista lentoa. Arvostelin sen aikanani Ylioppilaslehteen ja taisin jo silloin huomauttaa asiasta. Uusi laitos voisi olla tarpeen, jos kireä aikamme sellaista enää kaipaisikaan. Ovidiuksella tuskin olisi sijaa tämän ajan interseksualistien pöydillä. Vai jospa sittenkin, sopiva pakoputki se olisi.

No nyt on kyllä mainittava Teoksen julkaisemat klassikkonäytelmät, viimeksi Aristofaneen, jonka ronski kieli ja suorasukaisuus peittoavat lajissa kirkkaasti elegantin Ovidiuksen. Näytelmien suomentajiksi tarvittiin kuusi kääntäjää, kun taas mainitsemani Muodonmuutosten Rönty on sankarillinen yksintaistelija.

Augustuksen hyvä tarkoitus oli palauttaa avioliitto ja siveä elämä kunniaan Roomassa. Runoilijan maasta karkotus tuskin palveli tarkoitusta tehokkaasti. Saatiinpahan yksi häirikkö pois silmistä. Karkotus oli elämänikäinen ja kesti kymmenisen vuotta. Olihan se vähän toista kuin nykyiset ehdolliset tuomiot maanpetoksista. Keisari osoitti, että valtiaiden kanssa ei ole leikkimistä.

Liikuttavin Ovidiuksen runoelma on hänen Tomiin maanpaossa kirjoittamansa kuvielma siitä, kuinka hänen kirjansa Liber lähtee lentoon Mustanmeren rannalta Roomaan ja näkee talojen katot, vanhat paikat, tervehtii tuttuja, kertoo kuulumisia karkotuspaikassa kärvistelevältä runoilijalta, kaikkien tuntenmalta hauskalta veikolta. Sinne hän katosi, kuoli ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan.

Tomiin, nykyisen Costantan, torin mahdikas muistopatsas uskottelee sijaitsevansa Ovidiuksen haudan paikalla, mutta paikallinen tietäjä vakuutti minulle viime syksynä, että siihen häntä ei ainakaan ole haudattu. Kukaan ei tiedä minne. Ehkä Mustan meren aaltoihin, joiden takaa hän joka päivä odotti pelastavan laivan saapuvan.

5.7.2025

Juhannuksesta on jo aikaa, silti sitä muistelen. Sekä puolen vuosisadan takaista ja viikko sitten juhlittua. Säiden haltija lahjoitti kauniin aaton. Kun olen marmattanut, että juhannuksen pitäisi olla oikealle paikallaan Jussinpäivänä, nyt on kiitettävä siirtoa. Mikä myrskysää olikaan oikeana Aaton päivänä ja Jussina myös!

Komea kokkomme olisi kyllä silloinkin lämmittänyt, samoin rituaaliin ehdottomina kuuluvat savusauna ja sahtipänikkä. Tulkoot tuulet ja tuiskut, vakiovarustuksesta emme tingi. Kokolla kohtaamme hyviä ystäviä ja naapureita. Pitkäaikaisten sateiden ansioksi luettakoon sekin, että poliisi ja palokunta eivät tänä juhannuksena poikenneet tervehdykselle kokkorantaamme.

Nyt haluttaisiin siirtää taas pari arkipyhää viikonloppuun. Miten latteata. Vielä puuttuu, että joulukin profanoidaan lähimpään viionloppuun. Pääsiäistä ei oikein voi horjuttaa, se on aina kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeisenä sunnuntaina, kiitos Nikean kirkolliskokouksen.

Kun loppiaista viimeksi siirrettiin takaisin oikealle paikalleen, elinkeinoelämä vastusti. Konsuli Heikki Tavela jyrähti: ”Jos idän viisaat miehet tulivatkin tuomaan Jeesus-lapselle lahjoja 2000 vuotta sitten, täytyykö työnantajien vieläkin siitä maksaa!”

Ilmeisesti pyhät saavat olla paikoillaan ja hyvä niin. Jostakin muualta kaivetaan rahoja puolustuksen lisäkuluihin. Kukaan ei ole vielä sanonut mistä. Se on epäilemättä valtioviisautta. Tulevaisuutta ei kannata ennustaa, hyvä kun nähdään edes ensi viikon säät ja syksyn työllisyyskäyrät.

Toimittajat ja perässähuutelijat moittivat politiikkaa liian henkilökeskeiseksi. Kuluneella viikolla tehtiin alalla ennätys. Naton huippukokousta raportoiva media Suomessa ja kai muuallakin keskitti koko huomionsa presidentti Trumpin kohtaamaan imarteluun Haagissa. Ikään kuin mitään muuta ei olisi kokouksessa tapahtunutkaan. Pääsihteeri Rutten kirje oli sitä paitsi henkilökohtainen eikä tarkoitettu julkisuuteen, mihin Trump sen oitis lennätti.

Kiva kun ruvettaisiin julkistamaan muitakin valtiaitten henkilökohtaisia imartelu- ja haukkumakirjeitä. Tulisi lisää väriä henkilökeskeiseen politiikkaan. Trump on avannut uuden vapaasti töräyttelevän tyylilajin suurvaltapoliittiseen keskusteluun. Yhtä typerää on silti meidän nimitellä häntä alakouluikäiseksi imbesilliksi. Siten yli puolet amerikkalaisista on idiootteja. Hauska on jaella pienestä Suomesta suuria tuomioita. Näitä pitäisi nyt valtiovallan pikimmiten täräyttää Trumpille ja Netanjahulle – ei kai sentään Iranin ajatollaheille ja heidän ohjastamilleen terroristeille.

Mikä teho on tuomioilla? Vasemmistoliiton Minja Koskela tuomitsi rohkeasti  Trumpin mielistelyn. Varmaan Mark Rutte hätkähti ja sai vakavaa ajateltavaa. Silti pidän Petteri Orpon linjaa viisaampana: ratkaisevia ovat tulokset, eivät retoriikan keinot.

Paras pysytellä kotoisissa asioissa. Kun juhlat ja sateet on selvitetty (lisää tulossa), lähden huomenna ajelemaan Suomen Turkuun arvokkaaseen rippijuhlaan. Saan tutustua Martin kirkkoon ja ympäröivään kaupunginosaan, joita en ole ennen nähnyt. Ja tietysti nauttia itse juhlasta Marja-mummin kultapojan Asla Onni Alarik Pulkkisen kotona Puolalanmäen kupeella. Mitä mieluisin matka.

28.6.2025

Täsmälleen tänään tulee kuluneeksi 50 vuotta mahtihäistämme Elina Ylivakerin kanssa. Silloin juhannuspäivä oli 22.6. – sehän aina heittelee. Nytkin olisi hienoa, jos juhannus olisi oikealla paikallaan, juhlaa jatkuisi vielä kaksi tai kolmekin päivää.

Vuosi 1975 oli muutenkin merkittävä. Monien perinteiden puolivuosisataisjuhlia on tänä vuonna saatu viettää yhtenään. ETY-kokouksen muistot vyöryvät kohta vastaamme. Uskottiin sopimusperäiseen ikirauhaan. Jokin kollektiivinen energian purkaus tapahtui tuona vuonna. Kulttuuri kukoisti monella tasolla.

Täällä Hämeenkyrössä nähtiin häittemme lisäksi näytelmäni Töllinmäen tohtorin ensi-ilta ja perustettiin F. E. Sillanpään Seura. Nämä olivat uudenlaisen paikallisen kulttuurityön lähtölaukauksia. Kiivaimman taistolaiskauden jälkeen palattiin laajemminkin kansallisille linjoille. Oli taas muotia olla perinteisesti suomalainen, juuria etsittiin kovasti.

Häitämmekin vietettiin korostuneen perinteisesti. Kirkosta tulimme Heikkis-Kallen hevoskyydillä häätaloon Ala-Vakerin avaralle pihamaalle. Ronkan Yrjö soitti viulua kiesien perätuhdolla. Oltiin kuin kotimaisessa elokuvassa. Pitkiin pöytiin kerääntyi toistasataa häävierasta. Kuultiin ohjelmaa, Molle veti Nummisuutarin Eskon häämonologin, Erkki Mäkinen runonsa ja Vesa Karonen hilpeän puheensa. Nautittiin emäntäväen tarjoilusta ja olihan sahtia ainakin sen sata litraa. Vieraita tuli myös Helsingistä ja Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta, muutamat unkarilaiset saivat tutustua suomalaisiin kansanjuhliin. Oli helteinen sinitaivainen päivä, Pekka Tarkka johdatti iskujoukon Vanajan rantaan uimaan. Kun suviyön himmetessä keltainen täysikuu nousi taivaalle, Matti Salo parahti: ”Tää on jo vähän liikaa…” Seuraavana päivänä häät jatkuivat näytelmän ensi-illan jälkeen.

Muistan näinä päivinä heltyen silloista juhannusmorsianta Elinaa. Hän oli hyvin harvinainen nainen, kaunis, viisas ja syvällinen. Hän muutti monta kertaa elämänsä suuntaa aina vakaumustaan tarkistaen. Teologian opiskelijasta sukeutui kansainvälinen valokuvamalli, sittten perheenäiti ja lopulta varatuomari ja kotikuntansa oikeusavustaja. Hän pohti syvästi ratkaisujaan ja toteutti ne rohkeasti.

Elämäntoverina hän oli paras mahdollinen, joustava ja rakastava puoliso, samalla korkeatasoinen intellektuelli. Murheekseni en osannut suhtautua häneen hänen arvonsa mukaisella tavalla. Nyt tietäisin enemmän, mutta se on myöhäistä. Kirjoitin hänestä kirjan, jonka olisin voinut tehdä syvemmin ja kypsemmin. Paljon jäi hänen persoonallisuudestaan kertomatta. Vaikka kirjaa arvosteltiin liian paljastavaksi, intiimein kerrostuma jäi sittenkin meidän väliseksemme.

Kunpa saisin ne onnelliset ajat takaisin, muuton maalle, kolmen lapsen syntymät ja monet riehakkaat hulluttelut. Elina näytteli Töllinmäen tohtorissa naispääosaa. Näin maalaistalon tytär palasi New Yorkin mallivuosien jälkeen kotikonnuilleen. Hän oli monien ulottuvuuksien nainen, perimmältään tinkimätön totuuden etsijä. Hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Hän kuoli kohtuuttoman varhain 45-vuotiaana, juuri kun hän oli päässyt astumaan varsinaiseen elämäntyöhönsä. Nyt hoitomenetelmien kehityttyä hänen rintasyöpänsä olisi arvatenkin voitu jo hoitaa.

Vein nyt sunnuntaiaamuna kotipihasta juhannusruusuja hänen haudalleen ja vietin hetkiä hiljaisissa mietteissä. Päällimmäisinä mielessä kiitollisuus ja kunnioitus.

22.6.2025

Kysyin viime syksynä tavatessamme Teemu Keskisarjalta, kuinka hän nyt on parlamentissa viihtynyt. ”Odotetun huonosti”, hän vastasi. Sanoi hakevansa tarkoitusta tutkimustöistä, joita uskoi jatkavansa. No kuinkas nyt kun asema kohosi, tulee vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä, paraneeko myös parlamentaarinen viihtyvyys?

Valinta varapuheenjohtajaksi oli hyvän masinoinnin tulos ja monelle yllätys. Teemun nostaminen kolmanneksi kärjeksi Riikka Purran ja Jani Mäkelän sivustalle oli puoluekokoukselta  rohkea ja ehkä hyvä veto. Teemu ei pysy pimennossa. Hänen räiskyvä kielenkäyttönsä voi kyllä karkotttaa osan kannattajista, mutta mielenkiinto lisääntyy.  Teemun väkeviä kirjoja on välillä hankala lukea koukertelevan kielen takia. Mielipiteitään hän ei pehmentele.

Keskisarja on yksinäinen ilmiö myös historiantutkimuksen piirissä. Hänen työmetodinsa hakee tehokkuudessa vertaistaan. Maailmalla käytetään kai paljonkin tutkimusavustajia, mutta meillä se on vielä poikkeuksellista. Tietysti professorit ovat aikojen sivu riistäneet assistenttiensa työvoimaa ja aikaa. Lisäksi Teemu myy kirjojaan kovalla kulkukaupalla pöydältä käteen. Jospa hän tuo jotakin myyntitekniikastaan myös politiikkaan.

Muistan Matti Klingen lausahduksen, kun hän oli kerran kuunnellut nuorta Teemu Keskisarjaa jossakin tilaisuudessa: ”Hyvin vaatimaton tapaus.” Eipä Klingekään aavistanut… Kieltämättä Keskisarja poikkesi jo ulkoisesti mahdollisimman kauas Klingen ihanteesta. Ei hän ole paljon välittänyt sliipata tyyliään eduskunnassakaan. Ilmeisesti peruskansa arvostaa koristelematonta kursailemattomuutta. Teemu ei ainakaan pelkää poiketa ruodusta – kunhan ei erkane liian kauas. Suorapuheinen töräyttelijä on pian puoluekentän kauhukakara.

Alexander Stubb on virtaviivaisuudessaan toisen äärilaidan politikko kuin Teemu Keskisarja, mutta en yllättyisi, jos Teemukin yrittäisi vielä vallata merkittäviä tehtäviä. Kukaan ei olisi uskonut Jussi Halla-ahosta 20 vuotta sitten, että hänelle kerran  suodaan tasavallan toiseksi korkein asema. Kuunnelmaversio Halla-ahon vaiheista on mielestäni liian siisti ja loivakäänteinen. Kiinnostusta se herätti siihen, mitä kulisseissa todella on tapahtunut.

Kun meillä on koko rykmentti korostuneen globaaleja vaikuttajia, jotka liikkuvat ja puhuvat lajalla alalla, tarvitaan joukkoon Keskisarjan kaltainen yksinäinen susi, ”supisuomalaisuuden” vankkumaton puolustaja. Kansalaiset putoavat helposti kärryiltä muutoksen pyörteistä, jolloin joku ankkuri on hyvä pitää kotimaan kamaralla tai edes Itämeressä. Keskisarjalle aukeaisi nyt uudenlainen vaikutusmahdollisuus, jos kaverin kantti kestää. On meillä ollut ennenkin tutkijota valtion johdossa Ståhlbergista ja Mannerheimista alkaen ja uudemmassa politiikassa J. Juhani Kortesalmen tai Jörn Donnerin kaltaisia kriivareita, mutta ei koskaan Keskisarjan tasoisia moniottelijoita. Toivottavasti Teemun sauhuava kynä ei uusissakaan käänteissä hyydy.

Kultaranta-keskustelut alkavat. Onkohan siellä ketään herättävää suorapuhujaa vai tyydytäänkö virallisen ulkopolitiikan tuttuihin koreografioihin? Globaali akseli on venähtänyt Baltiasta Afrikkaan, Thaimaahan ja Costa Ricaan – tämä lupaa hyvää, Kuullaan ainakin erilaista liturgiaa. Tuskin Stubb riemastuisi kotoisista veneen keikuttajista nyt kun on päässyt Norjan päministerin rinnalla maailman vaikuttajien eturiviin. Kultarannasta on lisäksi suora yhteys presidentti Trumpin henkilökohtaiseen puhelimeen. Kummisedän hahmo saattaa tavalla tai toisella kummitella keskustelijoiden selustassa.

16.6.2025