Panu Rajala

Sotaa on käyty lähes kuusi vuotta eikä rauhaa näy. Ateena ja Sparta eivät saa selvää toisistaan. Spartalaisten taktiikkana on hävittää Ateenan ulkopuolista maaseutua, niin että viljelys käy mahdottomaksi ja elintarvikkeet loppuvat. Päälle tulee vielä ruttoepidemia. Miltei tämänpäiväistä tunnetuissa paikoissa.

Epätoivoisessa tilanteessa Dikaiopolis-niminen miekkonen päättää Ateenassa ryhtyä yksin rauhanneuvottelijaksi. Hänen tavoitteensa on solmia rauha edes Spartan ja oman perheensä välille, kun ateenalaisista ei ole apua. Hän sukkuloi suhteita sinne ja tänne, hänen individualistinen pyrkimyksensä näyttääkin etenevän, kunnes kaikki menee kirjaimellisesti perseelleen.

Pysyvä rauha oli yhtä mahdoton 430 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kuin se on nyt 2025. Sota on sodittava loppuun ennen kuin rauha laskeutuu jos silloinkaan. Dikaiopolis on oman aikansa Ahtisaari, tosin ilman mitään valtuuksia.

Luen Aristofaneen huimaa näytelmää Akharnalaiset Vesa Vahtikarin suomennoksena. Verrattoman huvittavaa luettavaa! Dikaiopolis yrittää käännyttää kansankokousta puolelleen, mutta vastakaikua ei kuulu. Hän turvautuu mielikuvituksellisiin konsteihin. Saadakseen pontta palopuheilleen hän päättää esiintyä kerjäläisenä. Hän painelee lainaamaan asiaan sopivaa puvustusta itseltään Euripideeltä.

Tämä on jokseenkin yhtä hullu idea kuin jos Kari Hotakainen panisi näytelmänsä päähenkilön pummaamaan tarvikkeita Aleksis Kiveltä. Tosin Euripides oli näytelmän aikaan vielä elossa ja yrittää kaikin keinoin päästä eroon tunkeilijasta. Lopulta Dikaiopolis saa häneltä riistetyksi niin hataran rääsyn, että hänen falloksensa näkyy reiästä. Komeus herättää kokouksessa ansaitsemaansa huomiota, mutta näinkään hyvällä varustuksella neuvottelut eivät edisty.

Nyt on varoitettava Aristofaneen tulevia lukijoita. Hänen näytelmänsä ovat suorasukaisten suomennosten valossa pohjattoman riettaita. Vuoropuheet vilisevät rivoja viittauksia, kullit ja perseet kukkivat. Miehen tappi, seisomassa tai ei, on näköjään herättänyt katsojissa loputonta riemua. Samalla naissukua pannaan raskaasti halvalla, varsinkin ikääntyneitä viehätyksensä kadottaneita kaunottaria. Naisilla ei tietenkään ole kokouksessa sananvaltaa.

Heidän tehtävänsä on toisaalla. Loppukohtauksessa Dikaiopolis saapuu tapaamaan lähettiläitä ympärijuovuksissa tanssijattarien saattamana. Heidän tehtävänsä on pidellä hänen kullistaan.”Tarttukaa kiinni, rakkaat tanssijattaret!” Haavoittunut soturi Lamarkhos kannetaan näyttämöltä. Rauhanneuvottelija Dikaiopois poistuu viinileiliä heilutellen ja huutaen kuoron kanssa hurraata voittajille.

Sivistynyt aikamme voi kauhistella tällaista kielenkäyttöä. Kun koulussa opettelimme kreikkalaisia klassikoita, emme voineet kuvitella, millaista tyyylilajia tämänkin tyypin kuuluisat komediat edustavat. Aristofanes pilkkaa aikansa poliitikkoja aivan hervottomilla sutkauksilla. Hänen henkilönsä laukovat sellaisia herjauksia tunnetuista kansalaisista, että aikamme some ei pahimmillaan yllä lähellekään. Valitettavasti emme voi enää tunnistaa kaikkia satiirin vivahteita, vaikka suomentajien selitykset tarjoavat auliisti apuaan asiassa.

Kuten kirjan taustaesseistä todetaan, meidän aikamme me too -kampanjan tilkitsemät tajunnat saavat tervetullutta tuuletusta Aristofaneen härskissä käsittelyssä. Mikään ei näytä hänen teattterissaan olleen pyhää. Jumalat saavat kyytiä yhtä lailla kuin ilonaiset, vammaiset,  sairaat ja kaikenlaiset surkimukset maan päällä. Oliko näillä revittelyillä tervehdyttävä vaiko sairastuttava vaikutus ateenalaisiin katsojiin? Vaikea enää päätellä. Minkäänlaista sensuuria ei ainakaan tunnettu eikä hyvistä tavoista ollut kuultukaan. Kansanomaisina pakoputkina nämä räävittömät piereskelyt varmaankin hyvin toimivat.

Kustannusyhtiö Teoksen uljaan klassikkosarjan Aristofanes julkistettiin viikolla Tekstin talossa. Kuusi näytelmää on sumeilematta suomennettu, kääntäjinä kova joukko: Maarit Kaimio, Liisa Kaski, Tua Korhonen, Tommi Nupponen, Erkki Sironen ja mainittu Vesa Vahtikari. Kaikki ennen suomentamattomia näytelmiä, kaikki perinpohjaisesti esiteltyjä ja selitettyjä. Odotan vesi kielellä sellaisia tuttuavuuksia kuin Rauha, Naisten kansankokous ja Rikkaus. Tuntuvat jo otsikoiden perusteella hyvinkin ajankohtaisilta ravisteluilta.

Käyntini jälkeen luin, että Tekstin talo on taloudellisissa vaikeuksissa. Se vaikutti mutkattomalta kohtauspaikalta. On toivottava, että vaikeudet selviävät ja jatkossakin järjestetään yhtä innoittavia tapahtumia kuin tämän antiikin järkäleen (855 sivua) mainio esittely.

7.5.2025

Siellä olivat kaikki vanhat rööperiläiset, jotka vielä ovat hengissä. Kulmakunnan kunkun Tom Sjöbergin elämästä kertova kirja julkistettiin Punavuoren Ahvenessa, joka oli ennen Kannu. Oltiin keskellä Rööperin legendoita Punavuorenkadun ja Albertin kulmassa. Kaverit morjestivat Tomppaa, gimmat kilvan halailivat. Haikeus häivähti, kun ajattelin kuinka vähiin ovat omat käyntini kulmakapakkaan jääneet.

Ilmankos Tomppa lausui syyttävästi, kun hain nimmarin kirjaan: ”Missä sä olet piileskellyt?” Näillä kulmilla, mutta liikaa omissa oloissani, myönsin. Joskus poikkeilin miehen kuulussa King’s Sexissä Roballa. Kuulin muutaman mehevän tarinan ja ajattelin, että näitä pitäisi kuulla lisää, mutta muut aiheet veivät. Nyt Lamppu Laamanen on pistänyt niitä pitkän joukon kirjaan Rööperin katupoika, 319 sivua, Docendo.

Totta puhuen elin kaukana siitä maailmasta, jossa Sjöberg ja hänen konnakaverinsa rötöstelivät. Kun nämä tappelivat kulmilla, myivät viinaa ja  salakuljettivat pornoa maahan, minä kävin rauhassa oppikoulua ja pelasin jalkapalloa. Mutta aina mulla oli jokin tuntuma kovien kundien elämään, jota vähän ihailinkin. Siellä opittiin kadun lait ja väisteltiin poliiseja. Puukot heiluivat, aseita oli ja välillä tuli vainajia.

Kirja on vähän luettelomaisesti koottu Tompan kokemuksista, jotka ulottuvat Rööperistä Floridaan, Singaporeen ja Thaimaalle. Väkeä tulee ja menee, naisia riittää ja rahaa kertyy kasapäin. En tiennyt, että Tomppa oli näin monessa mukana, järjesti nyrkkeilymatsejakin ja heilui ties keiden kanssa. Mikko Niskanen asui King’s Sexiä vastapäätä Roballa, totta kai hänenkin piti sekaantua Tompan touhuihin. Minäkin joskus Ballantinesia Mikolle kuljetin, kun filmiasioista neuvoteltiin, ja talkkari sanoi porttarissa: ”Jaha näkyy olevan entinen merkki.”

Roistoja, kaunottaria, julkkiksia ja huijareita kirjassa vilisee, monsieur Mosse keskimmäisenä keekoilijana, mutta kehenkään ei oikein pysähdellä. Monet asiat kuitataan viitteellisesti, ja tuntuu että paljon jää vieläkin kertomatta, vaikka pari kirjaa on ennenkin tullut näiltä kulmilta. Tomppa on lopulta pehmeä ja herrasmiesmäinen kertoja, suojelee monia. Syyllisyydentunto ei häntä paljon paina, vankilaan Ritva Santavuori passitti hänet vain kerran, ja silloinkin Tomppa järkkäsi  tilanteen itselleen mahdollisimman edulliseksi.

Kulttuuriväkeä kirjassa edustavat Mikon lisäksi mm. Jomppa Ojaharju, Spede, Vesku Loiri, Eino Grön, muutamat muut näyttelijät ja laulajat, Saarikoski vain vilahtaa, samoin Kalevi Sorsa. Korkein vierailija Tompan klubissa King’s Kakadussa oli ”Suomen syöjä” Zhirinovski, mutta Mike Tysonia ei saatu Suomeen. Täällä pyöri 1900-luvun lopulla vilkas alakulttuuri, josta roiskeita räiskyi iltapäivälehtiin ja Hymyyn, mutta paljon on vieläkin tuntematonta. Joku näistä vielä kokoaa täydemmän historiikin.

Kerran olin Rööperin kävelyllä, ja silloinkin seurue pysäytettiin King’s Sexin eteen ja Tom Sjöberg tuli kuin tärkeä nähtävyys ulos kertomaan näistä kulmista. Oman elämänsä monumentti hän on ja ihme, että vieläkin hengissä. Laamasen kirja on rosoinen ja huolimaton, mutta samalla elävä. Purkautuvaa puhetta riittää. Kieli on katujen slangia, alan ammattisanastoa, välistä katkeraa kuittailua tai viileää vittuilua. Rööperi-elokuvan Tomppa panee matalaksi, se ei kuvaa oikeata Rööperiä. Lampun kirjan lehdiltä se löytyy aidommin.

Tämä vei nyt huomion, vaikka piti kirjoittaa Palmu-kävelystä, johon Eirassa ja Kaivarin nurkilla osallistuin. No rikoksiin tämäkin liittyy. Risto Raitio veti rouhean asiantuntevasti, Waltari-seura järjesti. Onkohan mitään elokuvia meillä tutkittu niin tarkasti kuin näitä Palmuja, jokaista tapahtumapaikkaa ja klaffivirhettä myöten. Tuskin arvasi Kassila, millaisen fanituksen kohteeksi elokuvat nousivat Waltarista puhumattakaan, joka nöyrästi toisen romaanin jälkeen luopui jatkamasta Palmuja, koska kustantajan mielestä salapoliisiromaanit eivät olleet oikein sopiva harrastus ”vakaviin päämääriin pyrkivälle kirjaiijalle”. Sittemmin tuuli kääntyi ja filmarit halusivat pusertaa kirjailijasta lisää Palmuja. Yksi tulikin ja toinen torso, vielä yksi ilman Waltarin myötävaikutusta.

Korkeakulttuuria edustakoon Sibelius-viuluskaba, jonka finaalit katsoin herkeämättä alusta loppuun. Joskus olin jopa paikan päällä. Suuri nautinto on taiturimainen viulun soitto, jota ei voi kuin henkeään pidätellen ihailla. Tosin omat suosikkini jäivät hännille, kun Aasia jyräsi. Jäin myös miettimään Etelä-Korean vahvaa esiinnousua monella areenalla: nyt Sueye Parkin voitto, äsken kirjallisuuden Nobel Han Kangille ja muutama vuosi sitten parhaan elokuvan Oscar Bong Joon-hon  Parasitelle. Mikä lie korealaisen kulttuurirynnistyksen salaisuus?

30.5.2025

Juhlaviikoista päästiin, ja kyllä helpottaa. Euroviisut on tas kertaalleen harmiteltu ja väärin äänestetty. Kauhea Israel masinoitiin joillakin maanalaisilla voimilla kakkoseksi! Kun kunta- ja aluevaaleissakin 121 154 tyyppiä äänesti hylätysti päin seiniä, pitänee järjestää yleinen äänestyskoulutus kansalaisille ennen seuraavia koetoksia.

Suomen leijonat tippuivat parin hienon trillerivoiton jälkeen paluulennolle. Ei tullut 30-vuotisjuhlavoittoa. Tanska näytti, millaisia ihmeitä voi järjestää kun oikein hyggesti lykästää. Pitänee sittenkin katsoa vielä jokunen matsi vailla erityispaineita. On aina hauskaa, kun David linkoaa Goljatin laulukuoroon. Kukaan itseään kunnioittava asiantuntija ei olisi veikannut Sveitsiä ja Tanskaa loppukahinoihin.

Hesari kampanjoi alusta saakka Suomen tämänvuotista joukkuetta vastaan. Erityisesti valmentaja Antti Pennanen oli  maalitauluna, ja nyt lehti on jo päättänyt erottaa hänet. Jääkiekkoliitolla tuskin on siihen mitään sanomista. Vaikka Suomi voitti kuusi ottelua kahdeksasta, jälki oli lehden mielestä rumaa. Pennasen kimppuun käydään tänään jo henkilöön osuvin tölväyksin. Arvotonta touhua on jääkiekkojoukkueen valmentaminen, kenkää tulee nopeasti. Pannaan vaan Raipe Helminen remmiin, niin hänenkin karismansa himmenee hetkessä.

Jotenka on kiva kääntää huomio ihan muihin asioihin. Ajattelin että viisujen ja lätkän tuottama ahdistus kaipaa jotakin keventävää remellystä. Niin painelin elokuviin katsomaan, kuinka perinteinen sahti vaikuttaa feminiinisiin kansanjuopottelijohin. Teemu Nikin ideoima ja ohjaama Sata litraa sahtia näyttää, että naiset pystyvät kunnostautumaan tälläkin miehiseksi mielletyllä alalla. 

Varmaan minäkin olen niellyt elämäni aikana satakunta litraa sahtia, mutta en vielä hyvässä Hämeenkyrössä ole tavannut elokuvan naisten veroisia pämppäilijöitä. Sysmässä on näköjään eri meininki kuin jähmeässä Satakunnassa. Siellä sahti on kunnioitettu viisasten juoma, eikä kenenkään mieleen pälkähtäisi varastella ja upotella sahtipäniköitä tai survaista sahdinpanijaa vesurilla päähän. Tapansa kullakin. Lienee maakunnallisia eroja niin sahdin laadussa kuin käyttötavoissa.

Tämän piti oikeastaan olla hauska elokuva, mutta en kuullut salista yhtäkään  naurahdusta. Itse hymyilin yhdessä kohtaa, vaikka join eneimmäistä kertaa elämässäni olutta elokuvan aikana päästäkseni oikeaan vireeseen. Hukkaan meni. On myönnettävä, että Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka näyttelevät itseään säästelemättä sahtiuhoa ja sen jälkeistä krapulan tuhoa. Juoneen punotaan selventävä perhekohtainen tragediantynkä, mikä kai motivoi pohjattoman humalahukutuksen. Joten ei tämä ihan sahdin mainoksestakaan käy, niin kelpo aine kuin se onkin oikein nautittuna.

Humalan kuvaaminen on suomalaisen draaman lempiaihe alkaen Nummisuutarin Eskon nousuhumalasta ja veljesten joulunvietosta Impivaarassa. Aina näissä käy huonosti, mutta hauskaakin on. Aleksis Kivi innostui vielä näytelmässään Oliviretki Schleusingenissa lisäämään höyryä olutvetoiseen sotaretkeen. Pasifistinen sanoma tuskin enää tepsisi, kun sotilaita nimenomaan yllytetään surmatöihin viinan voimalla.

Aikamme sotanäyttämöiltä kuuluu niin hirveitä uutisia, että en menisi nyt neuvomaan ketään, kuinka tulisi toimia. Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa ulkominsteri Elina Valtonen piti hyvän ja selventävän esitelmän, eikä sihen ole mitään lisäämistä. Sukkuloikoon Stubb nyt siellä kulisseissa rauhan eteen minkä voi, mutta pahalta näyttää kaikilla rintamilla.

Taidan siirtyä sesteisemmille esteettisille elämänaloille ja voisin selvittää vihdoin pari näyttelyä. Särestöniemet pitäisi nähdä ja muistella samalla, kuinka hän rysäytti Timo K. Mukan ja jonkun kaverin kanssa mustalla Volgalla Kittilään kuvauspaikalle, kun Maa on syntinen laulu eli kriittisiä hetkiään. Melko nousuhumalainen visiitti ei ilahduttanut ohjaaja Rauni Mollbergia. Mukka ei sen jälkeen kauan elänytkään, ja nyt annoin sisätautien professori Jukka Mustosen tehtäväksi selvittää, miten ihmeessä mies kuoli infarktiin 29-vuotiaana! Mustonen on erikoistunut kirjallisuuden ja lääketieteen välisiin suhteisiin, julkaisut aiheista pari teostakin, joten perästä kuullaan. Reidar eli kauemmin, vaikka uhosi sillon 1973, kuinka hän ”pölkhää kaamosta” ja haluaisi karata etelän maille kuolemaan.

Muutakin taidetta on tarjolla, Lallulan juhlanäyttelyä ja Ateneumin naiskuvia, joissa ensimmäkseen kai mallit esiintyvät selvin päin. Lisäksi Helsinki on tulvillaan viulunsoittoa, on Sibelius-kilpailut, jonka taannoinen voittaja Pekka Kuusisto esitteli juuri virtuoositaitojaan Sebastian Hillin modernin teoksen tulkkina. Ja Linda Lampenius tekee upeata come backia. Hei, maailman parhaat nuoret viulistit kokoontuvat hyvään Helsinkiin. Joten ylös, ulos ja taiteesta nauttimaan!

24.5.2025

Kiitos hyvistä tarkennuksista. Aivan oikein: Pasi Nurminen kompuroi vasta vuoden 2011 MM-kisojen paluulennolla, ei suinkaan 1995, kuten jutustani olisi voinut käsittää. Asiaa se ei muuta. Jääkiekkoilijat ovat kovaa porukkaa ja kohentavat taas peliään, Slovenia sai päihinsä että raikui.

Mutta nyt euroviisut jyräävät kaiken muun hengen ja ruumiin toiminnan. Olen auttamatta minäkin hurahtanut KAJ-yhtyeen ihailijaksi. Vöyrin pojissa on aitoa ja rentoa huumorimeininkiä. Lisäksi saunan mainostaminen tekee terää, vaikka ruotsalaisten kiuaskiville meneekin. Ehkä oppivat sielläkin kunnolla saunomaan, muusta Euroopasta puhumattakaan.

Arja Saijonmaa on ollut hyvä saunasanoman saattaja, joten on paikallaan, että hänet viisussa mainitaan. Ei tainnut koskaan olla meidän eikä Ruotsinkaan euroviisuedustajana, mikä on väärin. Elämäni biisissä hän on vedellyt joitakin vanhoja viisuja, Rautavaaraakin, todella komeasti.

Täällä Kyrössä euroviisuihin suhtaudutaan melko maltillisesti. Tuskin rynnätään torille, vaikka Suomi saisi kaksoisvoiton. Naapurini Tauno sanoo sulkevansa telkkarin heti, kun Erika alkaa vääntelehtiä. Turhan ilmeisiä vaikutteita esityksessä onkin pornoklubien tankojumpasta. Sitä paitsi naiskorkeushyppääjillä näkyy peppua enemmänkin kuin Erikan taivutuksissa.

Siitä tuli mieleen Jälkihiki, joka taas ytimekkäästi analysoi lätkäkisojen tapahtumia. Taitaa tosiaan olla kuten Bubi Wallenius vakuutti, että lätkämestaruus 1995 oli historian ensimmäinen merkittävä joukkuevoitto Suomelle. Siihen  asti urotekoja tekivät yksilöurheilijat. Joukkupelaajien ja yleensä pelien suosio kertoo muutenkin kulttuurin ja myös kansallisen mentaliteetin muutoksesta.

Vähän tuolla perunamaata kunnostelin ja toukoja tutkiskelin. Huomenna voisin iskeä töihin. Marja-vainaan veli Artsi soitti ja ilmoitti muuttaneensa Törmälle, varma kesän merkki. Tauno oli vienyt hänelle heti puukuorman, jotta mökki lämpiäisi. Hyvä muuttosää auttaa lämmityksessä. Mikäs minun on ollessa, maalämpö hohkaa tasaisesti ja huolettomasti.

Olen nyt lukenut loppuun Antero Kaasalaisen muistelmateoksen toisen osan Aikuistunut evakkopoika. Iskevämmänkin nimen olisi Antero voinut sille laittaa. Kirja kertoo nimittäin pieniä eloisia väläyksiä Kyröskosken tehdaskylän elämästä 1960-luvulta tälle vuosituhannelle. Ajankuvauksena se on valaiseva, joskin aika varovainen. Paperitehtaan työn arjesta siinä on mukavia juttuja, Kyröskoski näyttäytyy ehjähenkisenä tehdaskylänä, missä kaikista pidettiin huolta ja läheiset suhteet vallitsivat. Ristiriitoja ei juuri ilmene, vaikka niitä varmasti olikin.

Kirjassa on samaa sanomaa kuin Matti Pitkon lausahduksissa äsken tv-ohjelmassa Raha-Suomi. Siinä Matti kuvaili nuoruutensa Valkeakoskea Vatikaanin tapaisena ”valtiona valtiossa”, jossa Juuso Waldenin isällinen hegemonia sääteli ihmisten elämää talojen värityksiä myöten. Yt-neuvotteluja ei tunnettu eikä väkeä irtisanottu. Jos tehdas meni huonosti, osa porukkaa pantiin siivoamaan.

Kaasalaisen kirjan mukaan Kyrollakin pantiin tuloksen heiketessä ylimääräistä väkeä vilttiketjuun odottamaan parempia aikoja. Jotakin askarreltavaa niille aina keksittiin. Mutta sitten kun alkoi mennä todella huonosti, tarvittiin jo kovempia otteita. Johtoon kutsuttiin Kai Matikainen, jonka tehtäväksi tuli nostaa kriisikuntoon vajonnut tehdas  jaloilleen. Anterokin pelkäsi jo työpaikkansa puolesta. Kovasta kuurista syntyi tulosta, Matikaisen terveys siinä taistelussa romuttui, mutta tehdas pyörii vieläkin, tosin kovasti ohentuneena.

Tulee suorastaan haikea olo, kun lukee Anteron kuvauksia kunnollisesta, vaatimattomasta elämänmenosta, jossa kaikki edistys, niin oman auton kuin tiskikoneen hankinta, lisäsi elämän onnea tavalla, joka nyt tuntuu etäiseltä ja miltei kadehdittavalta. Riipaisujakin Kaasalaisen perhepiiriin kuului, varsinkin tyttären parantumaton sairaus. Senkin yli mentiin iloisella elämänuskolla. Alkaa tuntua siltä, että Suomi oli maailman onnellisin kansa jo puoli vuosisataa sitten – ja varsinkin silloin.

Uskon että Anterokin on KAJ:n vankka kannattaja, niin hartaasti hän kuvailee itse tekemänsä savusaunan nautintoja. Minuakin Antero neuvoi, kun meille tehtiin tuota Voipaannokan savusaunaa, ja hyviä vihjeitä saan vieläkin alan mestarismieheltä.

Nyt ei auta muu kuin odottaa huomisiltaa, kerätä voimia valvomiseen, varata pientä evästä ja keskittyä niihin suurella melskeellä rummutettuihin viisuihin.  Vain pohjoismainen kaksoisvoitto kelpaa meille, mutta parasta varautua myös pettymyksiin. Piru niistä Euroopan äänestäjistä tietää. Muita suosikkejai ovat hätäisen katselun perusteella Ranska, Kreikka ja Israel (puhtaasti musiikillisesti). Saas nähdä kuinka käy, buuauksiakin kuullaan.

17.5.2025

Vähän pahastuin, kun Kari Enqvist Kulttuuriykkösen keskustelussa leimasi Suomen voittoisat maailmanmestarit örveltäviksi junteiksi. Heidän riemuvoitostaan on kulunut 30 vuotta, hyvin muistan silloiset tapahtumat. Jos maalivahti Pasi Nurminen kompastuikin lentokoneen rappusissa, ei sen perusteella voi koko joukkuetta mollata eikä varsinkaan koko lajia. Suuren uroteon pojat olivat tehneet. Jos he vähän kuohuviineissä olivatkin, niin so what. Juomansa ja riemunsa he täysin ansaitsivat.

Minulla on silloisista juhlista omakohtainen muistikuva. Pyynikin Kesäteatteri täytti samana keväänä 50 vuotta ja juhlat pidettiin Hotelli Rosendahlissa. Olin isäntänä johtokunnan puheenjohtajana. Samaan hotelliin rynnistivät kultaleijonat omalla juhlakiertueellaan. Saatoimme hauskasti yhdistää teatterin ja jääkiekon. Loikin muiden mukana tanssilattialla, kun juhlapytty kiersi mieheltä miehelle. Olen tanssinut MM-pokaali sylissäni!

Juttelimme lähemmin Raimo Summasen kanssa. Siinä on fiksu kaveri, osoittautui jopa lukumieheksi. Takaiskujakin hänellä on ollut sen jälkeen, mutta seuraan myötätunnolla vaiheitaan. Eivät jääkiekkoilijat ole keskimäärin mitään remeltäviä tolloja. Peli vaatii älyä, silmää ja äärimmäistä ruumiinhallintaa. Taktiset kuviot on huippuunsa kehitetty. Jos he ensimmäisen maailmanmestaruuden saavutettuaan repesivät,  se oli vain oikeus ja kohtuus.

Tietysti esikuvilla on vastuunsa nuorison edessä. Julkiset lipsahdukset pannaan ilkkuen merkille. Kun Kekkonen kompuroi lentokoneen portaissa, sitä ei kansalle näytetty. Niinkin voi menetellä. Yleensä urheilijat ovat voitonjuhlissaan käyttäytyneet hyvin, reteästi ja reilusti. Sulkeutunut kansanluonne purkautuu, hyvä niin. Hiihtäjillä ei ikävä kyllä ollut paljon ilon aiheita talven MM-kisoissa.

Eilinen matsi Itävaltaa vastaan ei lupaa suuria, vaikka voitto tulikin. Parhaimmillaan peli oli kuitenkin sähäkkää ja alussa tuloksellista. Siitä kun vain parantavat ja jaksavat loppuun saakka. Media yrittää parhaansa lannistaakseen kokematonta joukkuetta jo etukäteen, paras kun eivät lue juttuja. Antti Pennasen jännittyneelle tulikokeelle toivoo menestyksellistä laukeamista. Mestaruutta ei tosin voi joka kerralla havitella.

Hyökkäys Tolvanen vastaan Tolvanen Itävallan maalilla oli matsin huippukohtaus! Veljekset ottivat mittaa toisistaan eri maitten joukkueissa. Antero Mertaranta sen hyvin oivalsi selostuksessaan. Häntä saamme kai kuunnella viimeisiä kertoja. Selostajan valtteja ovat rautainen asiantuntemus, nopea havaintokyky ja konekiväärimäinen sanavalmius. Edeltäjiä alalla ovat Paavo Noponen ja Raimo Häyrinen, kaikki ylittämättömiä sanataitureita.

Jääkiekon valtikka kotimaan liigassa liukui itäiseen Suomeen. Nyt sinne tunkee jo TikTok ja mitä vielä. Kuopiolla on peliperinteitä Aulis Rytkösestä alkaen, mutta millä ihmeen kummalla savolaiset nyt kahmivat mestaruuksia niin futiksessa kuin lätkässä. Jopa Tampere päästi valtikan hanskoistaan. Eniten ihmetyttää Stadin joukkueiden alamäki. Mikä riivaa Klubia ja IFK:ta, ennen niin ylpeitä joukkueita. Sinänsä on terveellistä, että maakunta rynnistää. Keskusta nousee alhosta samalla rytinällä.

Median juhlaviikko alkaa, on lätkää ja euroviisuja. KAJ kahmii kaiken suosion, vaikka muut voittaisivat. Aitoa kansanomaista iloa on hauska katsella ja kuunnella. Erika vilauttaa takapuolta ja naisenergiaa. Kaikkea tulee katseltua vaikka ei aikoisi. Kirjallinen ystäväni ei seuraa urheilua eikä kevyttä musiikkia, ei omista talevisiota eikä muita taskukanavia. Voi, hän jää paitsi kansallisista iloista. Mitä hänelle jää? Lintujen laulu ja lehtien puhkeaminen. Oma liikunta. Parhaat kirjat. Viisaat ajatukset. Syvähenkinen elämä.  On sitä siinäkin.

10.5.2025

Olisin jäänyt pienessä flunssassa kämpille lepäilemään, mutta onneksi Aino tuli ja kiskaisi minut kävelylle Ullanlinnalle. Tuli melkein vanhat vaput mieleen. Monesti oli hilpeää menoa, nyt huomattavasti maltillisempaa. Ilahduttavan paljon oli silti ylioppilaita jalkeilla, vaikka sää ei suosinut.

Palattuani katsoin jälleen ihanan jäyhän ja tunteellisen vappuleffan Oi aika vanha kultainen! Matti Hällin romaania mukaellen. (Miksei käytetty alkuperäistä rytmikkäämpää nimeä Oi aika sä entinen?) Orvo Saarikiven elokuvassa on hienoja kulttuurihistoriallisia Helsinki -kuvia. Hälli muistetaan vanhan mukavan Anderssonin jutuista ja Hailuoto-trilogiasta. Myös pari dekkariaan muistan, varsinkin sen hupaisan Sopimatonta kuolla yliopistolla. Totta kuin mikä.

Myös katsoin vasta nyt vapun aattona koko KOM-teatterin komean juhlakonsertin ”Vapauden kaiho” vuodelta 2022. Väkevä oli siinä esittäjien lataus. Sytyttäviä, hienoja, muistorikkaita lauluja, todellista agitaatiota – ja niin väärästä aatteesta. Venäjä oli vasta hyökännyt Ukrainaan, kai se oman mustan reunuksensa loi konserttiin,  Kansainvälisen solidaarisuuden aate oli kuopattu komunistimaissa, mutta läntisessä Euroopassa se nousi. Nyt ei enää tiedetä, kuka olisi kyllin solidaarinen ja auttaako lännen ohentunut tuki Ukrainaa edes tyydyttävään rauhaan.

Taistelulaulujen tuliseen konserttiin tuli kova vastaisku Hesarissa vapun päivänä.  Veli-Pekka Leppänen jatkoi Anssi Sinnemäen Kanavassa virittämää teemaa taistolaisten itsepetoksesta ja auktorisoitujen elämäkertojen ongelmista. Niin helposti niissä kipeät asiat ohitetaan tai pehmennetään, kuten nyt Helena Ruuskan kirjoittamassa Aulikki Oksasen elämäkerrassa. Ruuska saa siinä sapiskaa sinänsä mukavasta, kodikkaasta kirjastaan, jossa tehdään sovitteleva hyppy syreenien tuleen. Etupäässä siinä kirjoitetan runoudesta ja proosasta, perhe-elämästä ja sen vaikeuksista. Politiikkaa ei voi kokonaan sivuuttaa, ja sen piikkipäärynät Ruuska hoitelee Sinnemäen ja Leppäsen mukaan vesittämällä ja kokonaan ohittamalla.

Anssi Sinnemäen kirjoitus Kanavassa (3/25) on erittäin vahva ja asiansa tunteva. Itse vanhana taistolaisena Sinnemäki tulittaa entistä aatesisarta tämän epärehellisyydestä, uhriutumisesta ja totuuden vääristelyistä. Kerrassaan kovaa tekstiä. Pahin on syytös vanhassa valheessa pitäytymisestä, katumattomuudesta ja hurskastelusta. Taistolaisen liikkeen esilaulaja on kuin Edith Piaf: en kadu mitään! Oksanen puolustaa syyttömyyttään ja kilpistyvää asennettaan vieläpä kerskuen, Sinnemäki toteaa. He olivat vain muka tietämättömiä, viattomia idealisteja, jotka uskoivat Kremlin armottomien politrukkien tuovan meille paremman maailman. Kuinka moni KOM-teatteri juhlassa laulanut oli edelleen sisimmässään samalla kannalla?

Leppänen kirjoittaa kahdenlaisista elämäkerroista, ja totta kai yhteistyössä kohteen kanssa tehdyt kirjat ovat osin tai kokonaan kohteen sanelemia. Helena Ruuska on kuitenkin kunniallinen tekijä, vaikka kiltti ja sinisilmäinen. Hän paljastaa kyllä pääkohtia Aulikin ja tämän miehen sekä  toverien (M-L Mikkola!) vallankumouksellisesta intohimosta, mutta suojautuu sitten kohteen puolustavan panssarin taakse. Kirjoitin itse Oksas-elämäkerrasta myönteisesti ja ongelmat sivuuttaen, koska Helena on vanha ystävä, kollega ja viehättävä ihminen. Ei silloin käydä kovin kourin käsiksi poliittiseen problematiikkaan. Helena huokaisi itse jostakin kirjansa kritiikistä, että onneksi siinä ei takerruttu taistolaissyndroomaan. Se oli taustalla väijyvä peikko, jonka kimppuun karskimmat miehet Sinnemki ja Leppänen nyt suoratulituksella hyökkäävät.

On  jo aikakin, ajattelen. Ilma puhdistuu taas joltain kolkalta. Taistolainen liike on yhä pyhä lehmä, jonka merkitys joko kielletään tai sivuutetaan. Sen esitaistelijat ovat aina uskoneet olleensa oikealla asialla eivätkä ole harvaa poikkeusta lukuun ottamatta ryhtyneet rehelliseen itsekritiikkiin. Sellaista on pidetty heidän piirissään naurettavana porvarillisena syyttelynä ja perään huuteluna ellei peräti houreena. Ehkä sinipaitainen pino alkaa vähitellen, näin myöhään, avautua. Jotkut ovat jo alkua purkaneet.

Eihän taistolaisuus ollutkaan mikään vaikutttava liike yhteiskunnassa, kannatus oli kansan keskuudessa vähäistä. Mutta tietty ylemmyys heidän joukoistaan aina paistoi, ja räikeä syrjimishalu  vaikutti laajalti kulttuurielämään ja taitaa kulissien takana vaikuttaa vieläkin jatkuvissa toverisuhteissa, kuten KOMin juhlassa komeasti ilmoille kajahteli. Ei taistelu vielä ole takana, se etsii aina uusia uomia.

Leppänen keskittyy Hesarissa nimenomaan elämäkerralliseen ongelmaan, ja siitä onkin syytä ottaa opiksi. Olen tehnyt kaksi kirjaa elävästä kohteesta, yhden runoilijasta ja toisen näyttelijästä. Edellinen tuotti jälkikrapinoita kylliksi tai liikaa, jälkimmäinen jäykistyi elävän aineiston puutteeseen. Kallistun samaan päätelmään kuin Leppänen: paras kohde on se, joka makaa nurmen alla. Vasta silloin voi kirjoittaa täysin rehellisesti, jos pystyy ja rohkenee silloinkaan. Aina on omaisia ja perikuntaa kohteen kunniaa vartioimassa. Sanalla sanoen vaikea laji. Mutta hyvä kun uraa taas raivataan ja sudenkuopat merkitään. Ainakin yritetään ottaa opiksi.

3.5.2025

Kohta lennätettyäni jutun maailmaan huomasin aamun Hesarista kiintoisan paikallisjutun. Hyvä ystäväni Leena Majavesi on kiukustunut, kun hänen miehensä Heikki Kurkiojan  tekemä merkittäävä lahjoitus Hämeenkyrön Päivärinteen vanhustyön hyväksi  on mennyt hänen mielestään väärään ositteeseen, Pirhan eli Pirkanmaan hyvintointialueen byrokraattisille rattaille. Näkyy olevan erimielisyyttä siitä, kuinka tällaisia lahjotuksia tilitetään ja kohdennetaan. Leena on asiasta ennen puhunutkin, mutta en arvannut että se tulee näin vahvasti vireille.

Leena ja Heikki olivat molemmat Myllykolun kesäteatterin kantavia voimia monet vuodet, Leena turskina näyttelijänä ja puhvetin pitäjänä, Heikki uskollisena hevosmiehenä. Tällaiset voimat ovat harrastajateatterissa korvaamattomia. Leena on erikoistapaus siinäkin, että hän kertoi lukeneensa kaikki Sillanpään teokset heti Hämeenkyrön muutettuaan. Tällaisia hengen sankarittaria on kunnassa vähemmän kuin kädessä sormia. Ilo on ollut aina Leenan kanssa toimia, viimeksi syntymäpäivieni puhvetin hoitajana.

Jos yhtään Leenaa tunnen (ja tunnen hyvinkin), niin Pirha on vielä helisemässä hänen kanssaan siinä Heikin lahjoitusasiassa, sillä Leenalla jos kenellä on taipumus viedä tahtomansa asiat päätökseen. Hyvä Leena, pidä pintas!

28.4.2025

Kaksi viikkoa harmaan hiljaisessa Hämeenkyrössä. Ei suuria tapahtumia. Paneutuneena kirjalliseen työhön. Vähän kesän valmistelua: kääntänyt perunamaan, haravoinut, kokenut katiskoja, polttanut vanhan rytökasan. Tytöt kunnostivat ikivanhat kiviportaat nurmelta pääovelle, nyt kelpaa isommankin joukon marssia sisään. Toinen ilonpilkku: katiskassa lojui komea hauki, josta Marjan tutun reseptin mukaan spelttihauki valmistui uunissa. Herkkua.

Älyllinen kokemuskin. Ikaalisten Omalla Tuvalla Marko Saarion kokoonpanema näytelmä Hannah Arendtin ja Anne Frankin teksteistä, mukana kuulustelijan kysymyksiä ja Adolf Eichmannin vastauksia. Muistan oikeudenkäynnin hyvin 60-luvun alusta. Esitys Jämijärveltä! Eipä ole ihan tavallista harrastajateatteria, enemmän nähdään röllipeikkoja, lottovoittoja ja iskelmätähtien elämänseikkailuja. Ei ihan huipputeatteria tämäkään, mutta sentään ajatteluun haastavaa vastuun ja syyllisyyden kysymyksistä. Ikuisia aiheita. Mitä sopivinta toisen pääsiäispäivän ohjelmaa. Maila oli kyytimässä, vähän nautittiin viiniä ja keskustelua tekijöiden kanssa esityksen jälkeen.

Melbassa kunnostutin oikuttelevaa sähköpostiani ja siinä odotellessani sain tiedon avoimesta kulttuurikeskustelusta seuraavana iltana koulukeskus Sillassa. Halusinkin kuulla mitä täällä nyt kihistään. No olipa vaisu ja vähä-ääninen tilaisuus. En sitä itsekään ruvennut virkistämään, olen jo liikaa täällä vuosien mittaan keuhkonnut. Jyrki Sasi piti laajakaarisen alustuksen omasta taidekeskuksestaan Urkin majalla Pinsiössä. Tällaista yritystä sentään on, mutta eipä ole sekään juuri tukea saanut. On kuulemma valmistumaisillaan kunnan kulttuuriselvitys, jota on tehy 50 vuotta ja nyt jo loppu häämöttää. Onkohan montakaan niin passivista kulttuurikuntaa kuin tämä sarvipäiden valtakunta. En kadehdi kolmatta vuotta kulttuurikuraattiorina toimivaa Arttu Pentikäistä. Titteli on komea, mutta toimiala tahmea.

Vielä lauantaiaamuna poikkesin torilla ja saman tien Seurahuoneella. Täällä harrastetaan edes komeita nimiä, tämäkin on vain leppoisa kahvittelupaikka torin laidalla. Nyt kunnianarvoisa Nappulaliiga (virkeiden veteraanien kerho) on koonnut tilaan valikoiman Kyröskoski-aiheista taidetta. Tutun oloisia tauluja mielelläni katselin. Oli siellä edesmenneen serkkuni Oskun puolison Onerva Sandbackan kaunis kukkateoskin. Kuuluisan Vepan eli Veijo Eskon kanssa puhelimme serkuistani Kaiskon lapsista ja muustakin. Ostin samalla Antero Kaasalaisen muistelmien toisen osan Aikuistunut evakkopoika, tarinoita 60-luvun Kyröskoskesta, joka näissä vaikuttaa kovin idylliseltä paikalta. Lomailin täällä ja urheilin Joukon ja hänen kavereidensa kanssa. Oi menneitä aikoja!

No onhan täällä edelleen sentään vähän elämän virettä, vaikka tämä niin uinahtaneelta nykyisin vaikuttaakin. Jos täällä voimat koottaisiin, uutta nuorisoa heräteltäsiin ja kunta hiukankin kallistaisi korvaansa henkisille pyrkimyksille, niin mitä saataisiinkaan aikaan. Mutta levätköön menneisyys omassa rauhassaan. Tänä kesänä tulee 50 vuotta kuluneeksi F. E. Sillanpään Seuran perustamisesta, jota olin intona mukana synnyttämässä. Nyt saisi tästäkin merkkipaalusta uskoa joihinkin uusiin tempauksiin, mutta saas nähdä kuinka käy. Mistähän tulikin intoa menneillä vuosikymmenillä panna pystyyn jos minkälaisia tapahtumia, näytelmiä, elokuvia, seminaareja ja näyttelyitä, joista olen tehnyt selkoa muistelmissani.

Vähän suurempia maailmanlaajuisia näkymiä avautui samana lauantaina televisiosta, joka kiitettävästi seurasi paavin hautajaisia Pietarinkirkolta. Alan tutkija Tuomas Heikkilä oli tietysti paras asiantuntija selostamaan seremonioita, ja vasta näkemäni elokuva Conclave antoi oman taustansa ja valaisi Vatikaanin salamyhkäistä olemusta. Paavi Franciscus sai paljon sympatiaa vaatimattomuudellaan ja vapaamielisyydellään, mutta arvata sopii, että seuraaaksi valitaan kovemman linjan kirkkoruhtinas. Luvassa uusi jännitysnäytelmä, joka alkaa yhdeksän päivän päästä. Ranskalainen aakkosto sijoitti meidän presidenttimme näkyvästi Trumpin ja Macronin väliin valtiomiesten rivistössä. Siinä notkealiikkeinen kaveri, joka ei turhia piilottele. Mitä lie tuloksia Trumpin ja Zelenskyin keskustelusta, jota kävivät ikonisessa kuvassa vastakkain kuin vanhat runonlaulajat savupirtissä. Trumpia näytti kiusaavan tilaisuus, jossa hän ei itse ollut päähenkilö. Historiallisia päiviä aivan peräkanaa.

Nyt pakkaan auton ja suuntaan Helsinkiin. Eiköhän tässä tullut taas maalaiselämää kylliksi. Kun katson yläkerran työhuoneen ikkunasta aukeavaa Ylivakerin muokkaustaan odottavaa peltoa ja kuusiaidan takaa häämöttävää Sillanpään Saavutuksen kellahtavaa seinämää, niin on sanottava, että missään ei ajatus luista yhtä luontevasti kuin tällä pailalla. Joten on tänne kohta taas palattava – ellei muuten niin vähäisiin toukotöihin, jos saisin taas toimeliaat tyttäret ja pojankin joskus avukseni. Neljä pulloa simaa käy keittiön pöydällä. Kohti vappua ja Kaivarin kilinöitä!

28.4.2025

Himmeä kevätpäivä täynnä odotusta. Pensaiden leikkausta, kuopsuttelua, tunnustelua – kohta kaikki taas ryöpsähtää. Parasta on kun ei vielä ole mitään. Raparperi työntää punaista nenäänsä ilmoille, muut ojentelevat arkailevia silmujaan. Tästä ryhtyy suvi urkenemaan.

Kuunnellaan passioita illalla. Jykevästi jylisevät. Maalla saa soittaa täysillä, ei häiriinny kukaan. Kuiva kausi taittuu yölliseen sateeseen. Väsyttää raukeasti, kun on katsellut tyttärien raatamista. Oma liikunta vähenee. Veneeseen pääsen vielä ja veneestä pois. Puita olisi pienittävä. Lintujen sekakonsertti rannassa raikuu.

Vaalit jäävät jo kauas. Täälläkin Kyrön perällä perussuomalaiset menettivät johtoasemansa. Demarit on ensimmäistä kertaa kunnan historiassa suurin ryhmä. Hiljaista on, ei kuulu juhlintaa. Katsotaan mikä muuttuu vai muuttuuko mikään. Keskustakin pärjää, Katariina Pylsy on äänikuningatar, syystä kyllä.  Jouni Ovaska kannoilla. Helsingissä Eija-Riitta pääsi ainoana kristillisdemarina valtuustoon, vaikka ei nostanut sormeaankaan vaalitöihin. Paljon muita tuttuja ei enää olekaan listoilla kummassakaan kunnassa.

Luin loppuun Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (2022) vasta nyt. En pysy enää ilmestyvän kirjallisuuden tasalla. Mutta tämä olikin erinomainen ja mitä sopivin pääsiäiskirja juuri nyt. Myönteinen yllätys on aina iloinen tapaus. Ihailin romaanin kieltä ja kerrontaa, missä historiallinen klangi saadaan muhevasti ja luontevasti ilman teennäisyyden tuntua. Monet ilmaisut ja sanavalinnat riemastuttivat. Hieno suoritus. Hattulan kirkkomaalausten synty ja tausta ja merkitys tulevat vaikuttavasti esiin. Hyvin ja perinpohjin on Anneli aiheen tutkinut.

Tuli heti tarve poiketa seuraavalla matkalla Helsingistä tänne Hattulan kirkon kautta. Mutta kirkko lienee avoinna vain kesäisin. Vielä äskettäin Anneli järjesti omia opastuksiaan kirkossa ja esitteli maalauksia. Kunpa jatkaisi vielä jonkun kerran. Kuinka vanhat maalaukset voivat näin äkisti alkaa kiinnostaa. Romaani kertoo paljon paitsi maalareista, yhteisöstä, uskomuksista, kirkosta ja tapakulttuurista – silti ennen kaikken taiteen voimasta ja merkityksestä.

Toinen pyhien aattoon osunut teos oli se paljon keskusteltu tv-sarja Adolescence, jota Netflix näyttää. Olisi kiva kun kaikki näkisivät eivätkä vain kanavan ostaneet. Kerrankin maineensa veroinen sarja, aito ja väkevä, dokumentin kaltainen ja silti sepitetty, täysin uskottavasti kerrottu 13-vuotiaan pojan tekemä murhatapaus. Vaikka aihe on kauhea, miellyttävää käsittelyssä oli henkilöiden inhimillistäminen kauttaaltaan. Edes poliisi ei  ollut paha, vaan hyvin empaattinen, pojan sympaattisesta isästä puhumattakaan. Kliseinen syyttely oli kuvauksesta kaukana. Näyttelijöiden  osuus on niin väkevää kuin he eivät mitään roolia näyttelisikään.

Nyt kun sarjasta keskustellaan, viimeksi radion Kulttuuriykkösssä, voidaan aina keksiä kaikenlaisia fiksuja vaihtoehtoja ja psykologisoida teoreettisilla epäuskottavuuksilla, mutta ne ovat kärpästen surinaa sen otteen rinnalla, joka sarjassa katsojaa kouraisee. Aina voi väitellä viivahteista, mutta kokoanisvaltaisen elämyksen osalta olen samaa mieltä Brittien pääministeri Starmerin kanssa siitä, että näytettäköön tätä kaikissa kouluissa, muuallakin kuin Britanniassa.  Aina juuriin menevä tyrkkäys jotakin myönteisiä seuraamuksia saa aikaan. Meilläkin tekisi terää niin ala- kuin yläasteilla katsoa varoittavana ja opastavana esimerkkkinä.

Itse asia, aikamme hillitön keskittyminen ulkonäköön, vetovoimaan, ulkoiseen kilpailuun tuottaa jo varhaisvaiheissa tällaisia neurooseja – ja päälle sitten syrjäytymiset ja kaikki tietoiseet julki- ja nettikiusaamiset. On siinä ihmisen identiteetti kovilla lapsesta alkaen. Kaameata jos joku incel-nimetty pakkomielle heittää luonnollisen kehityksen raiteiltaan heti herkimmässä iässä. Puhutaan selibaatista jo 13-vuotaan ongelmana! Seksiä ja sen variaatoita kihisevä yhteiskunta naulaa lapsensa sellaiseen kilpapyörään, että ulospääsy voi pahimmillaan tapahtua pistooli tai veitsi kädessä.

Pääsiäiseen kuuluu julma uskonnollinen kauhukertomus, jota toistetaan vapautuksen ja ylösnousemuksen edellytyksenä. Saavuttikohan tämä brittiperheen söötti poika koskaan mitään vapautusta tekonsa ja tunnustuksensa jälkeen, saati hänen teinityttöuhrinsa. Entä me katsojat, tuliko mikään katharsis eläytyvästä kokemuksesta. Kun pojan perhe kyynelehti ja halaili toisiaan tuskissaan sängyllä, tuli kyllä tarve liittyä tavalla tai toisella joukkoon. Miten se voisi tapahtua, en tiedä. Kertokoot viisaammat. Onneksi ei ole vastaavaa kokemusta lähipiirissä. Se olisikin jo ylivoimainen taakka kannettavaksi.

19.4.2025

Kun joka päivä silmille hyökkää ällistyttäviä uutisia, arkinen elämä alkaa tuntua 110 metrin aitajuoksulta. Jokainen aita selvitettävä nuolaisten, vauhti säilytettävä, rytmi hallittava. Ei saa pudota tietovirrasta, ei ainakan vielä. En ole tällaista aikaa elänyt, vaikka kokenut sentään Berliinin muurin murtumisen, ikuisen Neuvostoliiton hajoamisen ja persujen jytkyt.

Sinänsä voimme merkitä historiaan, että juuri nyt maailmaa ravistelee bipolaarinen hurjapää, joka tekee globaaleja päätöksiä ”by heart”, tunteen tai vaiston varassa. Heti herätessään hän tuntee pakottavan tarpeen saada aikaan jotakin mullistavaa. Kun tällöin ei ole juristiakaan saatavilla, päätökset on tehtävä yksin. Hyvä puoli on se, että tuntuma asioihin on silloin kätevästi keskittynyt yksiin ja parhaiten osaaviin käsiin.

Näiden kommentointi on nyt parasta jätttää a-studion asiantutijoille, joita tarvitaan jo monta ketjullista kuin lätkämatsien vaihtopenkillä. Moni päivystää läpi vuorokauden iPhone kourassa ja odottaa pikakutsua illan lähetykseen. Ilman heidän herkeämätöntä valppauttaan emme pysyisi näinkään hyvin kärryillä siinä, mitä kohta tulee tapahtumaan tai sitten ei.

Parhaan paon päivänkohtaisuuksista tarjoaa paksu romaani tai monisainen tv-sarja. Oman perstuntumani mukaan jälkimmäinen laji uhkaa jo edellisen perinteistä valta-asemaa. Johtuuko siitä, että tv-sarja on lajina uudempi ja notkea, kehittyy vikkelämmin kuin raskaat romaanit ja juonikkaalla rakenteltullaan pakottaa katsojat henkeä pidättelevään riipppuvuuteen.

Esimerkkinä olkoon areenalta hotkimani belgialais-ranskalainen Pandore, hieno monisyinen ja jännittävä poliittis-moraalinen syväluotaus erään rikostapahtuman seurauksiin. Näin tiheästi harvoin kirjoitetaan ajantilitystä. Sitä paitsi ihastuin päähenkilöön, sinnikkääseen syyttäjään Claire Delvaliin (Anne Coesens), joka monen mutkan ja viran menetyksen jälkeen perii voiton vastapeluristaan. Sorry paljastuksesta, mutta oikeuden pitääkin tällaisissa voittaa, vaikka pahalta välillä näytti. Syntyi syövyttävä kuvaus myös niljakkaasta poliittisista pyrkyristä, Mark van Dyckistä (Yoann Blanc). Loppukohtaus oli loistavasti sitaistu! Kannatti elää 16 osaa myötä ja toivoa parasta. Ikävä kyllä oikea elämä ei useinkaan noudata näin järkkymätöntä logiikkaa.

Toinen toivon mukaan vastaavan tasoinen elämys on kohdallani vasta starttikuopissa. Kaikkialla kehuttu ja kohuttu Adolescence Netflixillä lupaa heti alkuosassaan järkyttävää, tyyliltään dokumentaarista kuvausta aiheesta, jossa 13-vuotias kaveri on syytettynä murhasta. Meilläkin on tällaisesta tapauksesta tuore kokemus. Sarjassa on aina se, että kun siihen lähtee, siinä on sitten kiinni ja vain odottaa iltaa, että voi taas jatkaa. Joku vanha itsekriittinen työmoraali estää katsomasta televisiota päivällä (poikkeuksena vanhat kotimaiset huippuleffat) tai lukemasta romaaniakaan (paitsi jos se liittyy tekeillä olevaan työhön). Lisää hirveästä sarjasta myöhemmin, jos kestän loppuun.

Tosielämässä uudet paikat kiinnostavat. Kävin kahdessa ennen kokemattomassa interiöörissä. Radio Dein tiloissa Ruskeasuolla puhelimme Eija-Riitta Korholan kanssa kaikenlaista, lähinnä sattumuksista muistelmieni vaiheilta. Ihmeen syvästi oli Eija-Riitta tähän aiheeseen perehtynyt ja jopa lukenut kunnolla kirjani. Kunnioittava hijaisuus on yleensä seurannutt muistelmiani Päin elämää!, mistä on taas se hyvä seuraus, ettei sitä ole pahemmin haukuttukaan. Saimme luultavasti aikaan vilkkaan podcastin (pääsiäisen jälkeen aalloilla), kiitos Eija-Riitan hyvän johdattelun. Hän on vaaleissakin ehdokkaana, mutta ei tunnu kantavan siitä kovin suurta huolta.

Toinen uusi ja samalla vanha interiööri oli Korkein hallinto-oikeus, joka sijaitsee Fabianinkadulla samassa komeassa graniittilinnassa, jossa ennen oli radiotalo. Sisustus on kokoaan uusittu siitä, kun vanhempieni kanssa kävin siellä seuraamassa Tarvajärven suoraa aamukahvilähetystä. Hauskaa ja puhdashenkistä viihdettä, ihmeellistä pikkupojan silmin. Muistin samalla Taata Sillanpäätä, joka täällä kävi nauhoittamassa joulupakinoitaan. Mitä kaikkea kulttuurihistoriaa liittykään vanhaan radiotaloon. Silloisessa studio ykkösessä, nykyisessä istuntosalissa, saimme nyt arvokkaasti istua.

Tällä kerralla ohjelmassa oli K. J. Ståhlbergin toiminta hallinto-oikeuden taatusti ahkerimpana lainsäätäjänä. Bibliofiilien tilaisuudessa hänestä kertoi Seppo Hentilä, joka on vaimonsa Marjaliisan kanssa kirjoittanut ensimmäisen presidenttiparin kaksiosaisen elämäkerran. Ståhlberg kiinnosti minua senkin vuoksi, että isoisäni oli hänen aikanaan linnan vartiokaartin päällikkö ja presidentin  turvamies. Tärkeä diskreetti tehtävä oli seurata presidenttiä matkan päästä, kun tämä kävi Katajanokalla kosiskelemassa tulevaa vaimoaan Esteriä. Näimme myös presidentin työhuoneen muhkeine lakikirjoineen ja soikeine työpöytineen. Näin  vaatimattomissa oloissa ja yhden miehen työnä luotiin tasavallan valtiosääntö, jota kesti melkein sata vuotta, ja vasta tällä vuosituhannella sitä on ruvettu vähän ajan mukaisesti muuttelemaan.

12.4.2025