Panu Rajala

Kolkuttelin pitkää maata yli puolenvälin, ja siinäkin oli tekemistä. Kouvolan ohitin samoihin aikoihin, kun drooneja putoili lähimaille, ei sentään junan katolle. Vaalan asemalla säveltäjä Risto Vähäsarja oli vastassa ja ohjasi hyvään majapaikkaan, jossa olen ennenkin oleillut. Illalla oli heti kuoroharjoitukset.

Noin 30-päinen sekakuoro valmistautuu kesällä esitettävään oopperaan Runon lintu ja liekki. Se kertoo nuorena kuolleesta runoilijalahjakkuudesta Isa Aspista, joka ei ehtinyt kunnolla lahjojaan lunastaa. Yhtään kirjaa hän ei julkaissut, mutta muutamat runot kuten ”Aallon kehtolaulu” ovat jääneet elämään. Hän eli kansallisen nousun aikaa 1853-1872 ja opiskeli Jyväskylän seminaarissa samaan aikaan J. H. Erkon ja Lydia Laguksen kanssa. Näistä olen kirjoittanut Erkon elämäkerrassani Runoilijan sydän  (2006). Henkinen maaperä on jossakin määrin tuttu.

Isa Asp oli Aleksis Kiven aikalainen ja kuolikin samana vuonna. Ei ollut sen ajan runoilijoilla paljon elämän eväitä, kesken katkesivat. Asp sairastui rankkasateisella matkalla Jyväskylän seminaariin, sai keuhkokuumeen ja kuoli verensyöksyyn. Hän ehti asua useilla paikkakunnilla, syntyi Vaalan Utajärvellä ja muutti isänsä kirjurintöiden mukana Suomussalmelle ja Puolangalle ja kävi koulua Raahessa. Hänen runojaan ilmestyi joissain lehdissä kuten Oulun Viikko-Sanomissa, ja itse hän toimitti Lahja-nimistä lehteä. Häntä on pidetty ensimmäisenä suomenkielisenä naislyyrikkona. Hänestä on patsas ja nimikkoseurakin Puolangalla.

Melko vähistä aineksista on Ritva Hakkarainen kirjoittanut kauniin libreton ja Risto Vähäsarja säveltänyt parikymmentä laulua. Hän myös johtaa kuoroa, jota on koottu lähikunnista Oulua ja Puolankaa ja Sotkamoa myöten. Eläviä soittimia oli pianon lisäksi huilu, sello ja trumpetti. Komealta kuulosti. Lupaavia harjoituksia kuuntelin seurakuntasalissa ja aloin uskoa, että kunnon ooppera tästä syntyy. Minut on kutsuttu sen ohjaajaksi varmaankin sen takia, että teimme yhteistyötä Esa Ruuttusen Kianto-illan merkeissä pari vuotta sitten hyvällä menestyksellä. Esa on mukana myös oopperassa ja laulaa Isan isän roolin.

Katsastin myös ooppera tulevan esityspaikan, Ylitalon jättimäisen kivinavetan Suutarinkylässä vähän kauempana Vaalan keskustasta. Paljon olen teattereissa ja konserteissa kolunnut, mutta enpä ole tällaista estradia ennen nähnyt. Akustiikan pitäisi olla jylisevää luokkaa. Toiveet kohosivat, mutta paikka asettaa omat haasteensa. Niitä nyt näkemäni pohjalta hahmottelen. Ooppera liittyy omalla tavallaan Oulun kulttuuripääkaupungin vanaveteen. Näillä korkeuksilla eletään nyt väkevää kulttuurin nousua. On syytä seurata muitakin pääkaupungin ja ympäröivän maakunnan tapahtumia.

Vaalan kirjastossa oli samalla matkalla matinea, jossa kerroin tuotannostani. Sinne kertyi hyvin väkeä, tuttujakin tapasin kuten Topi Kannnisen, joka ennen järjesti kirjailtoja Oulussa. Puhuin etupäässä Kainuun kirjailijoista Iki-Kiannosta, Eino Leinosta ja Veikko Huovisesta, joista kaikista olen kirjat kirjoittanut. Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, sen myötä suunnitelmia on Sotkamossa, Kajaanissa ja varmasti muuallakin. Huovis-Veikosta kirjoittamani näytelmä lepää HavukkaTeatterin hoteissa, saapa nähdä mitä siitä kehkeytyy.

Tapasin myös paikallista mediaa, Tervareitin ja Kainuun Sanomien toimittajia. Tuli sellainen tutina, että Kainuussa aiotaan lähiaikoina repäistä kunnolla kulttuurin rintamalla. Akateemikko Matti Kuusi kirjoitti aikoinaan ”pohjoisen reserveistä”, joissa hän uumoili piilevän suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ehkäpä niitä alkaa nyt purkautua ennennäkemättömän voimallisesti.

Oopperan esitykset ovat 17.-19.7. siellä Suutarinkylän Ylitalon toistasatavuotisessa kivinavetassa. Kuinka kukin sinne kulkunsa hoitelee, sehän nähdään. Tilauksia on kuulemma tullut jo vilkkaasti. Järjestelyistä vastaa kylän maaseutuyhdistys – enpä uskonut semmoisenkaan puulaakin hommiin ikänä joutuvani. Paluumatkalla junassa tunsin virittyviä värinöitä. Jotakin on tulollaan, ainakin elämys, toivottavasti jotakin ikimuistoista.

Lankalauantaina 2026

Tulee kuluneksi viisi vuotta vaimoni Marjan kuolemasta. Muistan iäti kuultavan kevättalvisen illan, jolloin hän äkkiä tuupertui tuoliltaan lattialle. Olimme viettäneet rauhallista koronatalvea maalla. Vain ambulanssin punaiset takavalot jäivät muistuttamaan äkillisestä järkytyksestä.

Takana oli paras vuosikymmen niin elämässä kuin kirjallisessa työssäni. Marja oli jäänyt eläkkeelle opettajan toimesta ja saattoi muun ohessa omistautua miehensä innostamiseen. Hän hoiti talouden ja luki jokaisen liuskani ja esitti korjauksia ja huomautuksia. Tuloksena vankka elämäkerta ja jokunen näytelmä joka vuosi. Moiseen vauhtiin en ole ennen enkä sen jälkeen päässyt.

Tällaisia flow-kausia tulee yleensä harvoin elämässä. Kaikki tuntui muuttuvan kosketuksesta kullaksi. Kun sen on elänyt, tyyntyy huojentuneena vähän hitaampaan vaiheeseen. Tosin nyt alkaa taas tauon jälkeen veri kiertää entiseen malliin. Alkuvuoden saldo: kolme näytelmää,  yhden kirjan viimeistely, toisen aloitus.

Määrä ei tietenkään ratkaise. Pitkäjänteinen keskittyminen voisi olla hedelmällisempi suunnitelma. Mutta jokainen noudattaa omaa rytmiään. Onneksi on taas luotettava lukija ulottuvilla. Aika näyttää mitä tästä tulee. Kävin kustantajan pakeilla laatimassa Sinuhen synty-nimisen kirjan kuvaliitettä, viehättävää viimeistelyä sekin.

Markku Envall kertoi tiistaina Mika Waltari -seurassa Fine van Brooklynin tulkinnoista. Tuli puheeksi päähenkilön noitamaiset piirteet. Markku torjui ne aikoinaan tutkimuksessaan, mutta oli nyt pehmentänyt arviotaan. Tutkija harvoin korjaa omia näkemyksiään. Noita ja nainen askarruttivat Waltaria halki  tuotantonsa. Hän antoi yliluonnollisille ilmiöille usein kaksoisselityksen, jota Markku varmoin ottein analysoi. Waltari oli taipuvainen mystiikkaan, mutta samalla silti rationaali ja monitietoinen taiteilija.

Olen lueskellut virolaisen A. H. Tammsaaren romaania Hornanperän uusi paholainen (alkuaan 1940) Juhani Salokanteleen uutena suomennoksena (Aviador). Siinä on samoja ajatuskulkuja kuin edellä kuultiin Waltarin kohdalla. Pyhä Pietari lähettää paholaisen helvetistä maan päälle kokeilemaan, millaista on kuolevaisten elämä ja kuinka helppoa on tulla autuaaksi. Satiiri tuntuu ensin hieman keinotekoiselta, mutta alkaa sitten vetää ja kiinnostaa. Kirjan totinen huumori on herkullista, ja Juhani on hyvin tavoittanut virolaisille ominaisen, vakavalla naamalla piruilevan tyylin. Jälkisanassaan hän antaa tarpeellisia avaimia veljeskansan mytologiaan, jotka avaavat romaanin kuljetusta.

Käväisi mielessä Päivi Räsäsen saama tuomiokin. Aivan kuin Hornanperän salaperäinen asukki Päivikin käy itsepäistä sotaa vakaumuksensa puolesta maailmassa, joka on muuttunut toiseksi kuin hänen pyhä kirjansa tahtoo todistaa. Poikkeava yksilö ja normatiivinen yhteisö eivät kohtaa. Onkohan Päivi lähetetty tänne taivaasta mittelemään sikäläisiä arvoja maallistunutta tasa-arvoa palvovan kansan keskelle? Millaisen satiirin uusi Tammsaare tästä kirjoittaisikaan! Kuka yrittäisi?

Näitä sopii aprikoida tässä Marian ilmestyspäivän ja Palmusunnuntain välissä, pääsiäisen pyhiä odotellessa. Taivaaseen lennähtänyt Marja tuntuu tutkivan mietteitäni entiseen tapaansa hellän huvittuneesti. Kirjoitin hänelle heksa- ja pentametrin mittojen mukaisen Elegian, jonka lähetin  lähimmille. Lähdenkin kolkuttelemaan kohti pohjoista, avaramman taivaan alle. Toivotan kaikille hyvää Pääsiäistä, syviä mietteitä, värikkäitä munia ja vaikuttavia requiemejä.

28.3.2026

Pitäisi oikeastaan kirjoittaa näistä Jusseilla juhlituista elokuvista, mutta harvan olen nähnyt. Kovasti virkisti vuoden elokuvaksi noussut raumalaiseepos Jossain on valo, joka ei sammu. Sikäli nimittäin, että ennen gaalaa en ollut kuullut koko elokuvasta mitään. Innostaisi kyllä nähdä. Muutenkin oli kiva katselmoida, mitä nuori polvi eokuvassa nykyisin puuhailee. Lauri-Matti Parppein nimi muistiin.

Viikon elokuvallinen elämys tulee kyllä Britannian suunnasta. Chloé Zhaon ohjaama ja yhdessä Maggie O´Farrellin kanssa käsikirjoittama Hamnet pesee useimmat kirjailijakuvaukset vahvalla näkökulmallaan. Se on ennen muuta loistavasti näytelty, mutta myös jännittävästi tutkittu kuvaus William Shakespearen Hamletin syntyaineksista.

Tulkinta, jonka mukaan Hamletin taustalla oli Shakespearen ainoan pojan kuolema, ei ole ihan uusi. Elämäkerran kirjoittaja Stephen Greenblatt ottaa sen vuonna 2004 kirjoittamassaan teoksessa (suom. 2008, Otava) selkeästi esiin. Syysuhteita hän ei tosin siinä kirkasteta niin vahvasti kuin elokuvassa ja ilmeisesti O´Farrellin alkuperäisromaanissa tapahtuu. Tutkimus keskittyy miehen näkökulmaan, kun taas romaani ja elokuva nostavat vaimon Agnesin osuuden hienosti  hallitsevaksi.

Sinänsä on huvittavaa ja huomion arvoista, että uuskritiikin emämaasta tulee näin intohimoisesti biografinen tulkinta Shakespearen elämän ja teoksen suhteesta. Vain hieman muutettavat muuttaen elokuva näyttää, kuinka maailman tunnetuin näytelmä kehittyy pala palalta perhekohtaisen tragedian pohjalta. Puhdasoppinen teoreetikko voisi tästä jopa pahastua, ja monet kai pitävätkin kuvausta liian yksinkertaistavana.

Elokuvan voimaa ei kuitekaan voi kiistää. Aluksi se etenee perinteisen elämäkerran tapaan luontomaagisine enteineen, mutta saa valtavan potkun lasten sairastumisesta ruttoon. Tuskin on missään kuvattu äidin raastavaa tuskaa näin kouraisevana kuin irlantilainen Jessie Buckley sen tässä tekee. Ehdottoman ansaittu pääosa-Oscar! Yhdysvaltain elokuva-akatemia ei ole luopunut sukupuolitetuista palkinnoista kuten Filmiaura on ehättänyt tekemään. Näin meillä palkittujen määrä yläpäästään vähenee, vaikka lisää kategorioita keksitäänkin.

Raskas ja tuskainen elokuva palkitsee katsojan loistavalla katharsiksella. Hamletin esitys Globe-teatterissa kuvaa silloisten katsojien eläytymisen niin tartuttavasti että siihen suorastaan tempautuu mukaan. Tuskin silloinen esitys ihan tällainen on ollut (kuten ei mikään historian tulkinta vastaa semmoisenaan todellisuutta), mutta täyttä biografis-teatterihistoriallista herkkua se yhtä kaikki on.

Ihan toiseen asiaan. Tämän päivän suurinta draamaa näytellään uutisissa ja Persianlahden ympäristössä. Tulin muuhun tarkoitukseen lukeneeksi taas Plutarkhoksen mainiota opusta Kuuluisien miesten elämäkertoja. (Ei ollut sukupuolinen tasa-arvo vielä kunniassaan antiikin Kreikassa, pahoittelut.) Rehvakka roomalainen sotapäällikkö Antonius tekee runsaat parituhatta vuotta sitten yhden valloitusretkensä Parthiaan tarkoituksena kukistaa tuo itsepintainen kuvernementti tuosta vaan, mutta kuinka käy. Parthialaiset tuottavat juonikkailla vastaiskuillaan sekasortoa roomalaisten joukkoihin, joita vaivaa  vesipula ja huono huolto sekä kehno suunnittelu. Sodan tavoitteet jäävät Antoniukselta saavuttamatta ja kotona Roomassakin nousee ongelmia. Parthiaa ei saada polvilleen. Silloinen Parthia vastaan melko tarkoin nykyistä Irania, ja Roomahan oli ylvoimainen maailmanvalta, jota kaikki pelkäsivät ja tottelivat

Eli taas kerran: ei kovin paljon uutta auringon alla. Antoniuksen loppu oli surkea, kuten hyvin muistamme, eikä hänen rakastetulleen Kleopatralla sen paremmin käynyt. Historian draama risteilee joskus keskuudessamme uusin asein ja uusin aattein, mutta perimmältään entisen kaltaisena.

22.3.2016

Joskus vain käy näin. Taideteos tulee lähelle, iskee suoneen, kuvaa kuin omaa elämää.

Niin todella tapahtui, kun onnistuin viimein näkemään Joachim Trierin ohjaaman ja hänen yhdessä  Eskil Vogtin kanssa kirjoittamansa elokuvan Sentimental Value. Sitä oli minulle suositeltu, ja useinhan silloin pettyy. Niin ei käynyt nyt.

Tällöin myös kadottaa halun kajota näkemäänsä lähemmin, ruveta analysoimaan ja palastelemaan sitä. Siitä tulee humahtava kokonaisuus, joka vaikuttaa koko olemuksellaan. Ei tarvitse kuvailla tai ”sanoittaa” näkemäänsä. Joskus tunne ja oivallus vain valuvat tajuntaan. Teos ei ole enää johonkin tarkoitukseen konsipioitu esitys, vaan kappale elettyä elämää.

On ilmeisen selvää, että elokuvan aihe on ollut ohjaajalle ja toiselle kirjoittajallekin syvästi omakohtainen. Siinä ei näy ponnistelun jälkiä, se soljuu jotenkin itsestään selvästi. Asioita ei perustella, ne kulkevat, keskittyvät ja pysähtyvät.

Isän ja kahden tyttären sekä  heidän kuolleen äitinsä suhteista ymmärsin luultavasti enemmän kuin moneen aikaan, mutta turha on edes itselleen  yrittää perustella asioita sen tarkeammin. Tunnetun ohjaajan itsekeskeisyys ja yritys palata lähtökohtin, hyvittää ja ymmärtää, on varmasti monen taiteilijan ja isän kokemus. Harvalta se onnistuu.

Myös tyttärien pako ja paniikki sekä onnellinen taipuminen ja anteeksianto on ravistavan vähin elein ja herkästi kuvattu. Miten ihania näyttelijöitä ovatkaan sisarukset Renate Reinsve ja Inga Ibsdotter Lilleaa! Kerrankin kulunut sanonta pätee: he eivät näyttele, vaan elävät. Harvinaista on myös kuvata tähtinäyttelijän epäonnistuminen, sihen yltää miltei hauskasti Elle Fanning.

Itse päämies Stellan Skarsgård on monissa liemissä keitetty, ja se näkyy hyvin hänen väsähtäneen nostalgisessa paluuyrityksessään, joka näyttääkin loistavassa loppukohtauksessa yllättäen onnistuvan. Katsoja jää aprikoimaan ansaitseeko hän saamansa lahjan.

Ilahduin kun kuulin kriittisessa Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa tätä elokuvaa yksimielisesti ylistettävän. Se siis tavoittaa paatuneitakin kriitikoita, vaikka ei ole helppo nielaistava. Se on yhden yön jälkeen Oscar-ehdokkaana, mutta epäilen, että se on liian hienovireinen ja syvällinen elokuva niissä geimeissä palkittavaksi. Paljon kliseisempi  ja toiminnallisempi isä-tytär seikkailu One Battle After Another pyyhkii patsaat pöydältä. Ja on siellä kolmaskin vahva kandidaatti. Ehkä ne ovat eri kategorioissa. Mutta norjalaisethan ovat menestyneet jo tarpeeksi talven muissa kisoissa.

14.3.2026

Kohta 150-vuotiaalla Suomalaisella Klubilla on vireää kulttuuritoimintaa, ei voi kieltää. Kuluneella viikolla olen hoitanut sekä henkeäni että ruumistani sen suojissa kolmeen otteeseen.

Maanantaina vanha opiskelukaveri Juhani Salokannel kertoi suomentamastaan A. H. Tammsaaren teoksesta Hornanperän uusi Paholainen. Haastattelija Tapani Ruokasta tuntui erityisesti huvittavan romaanissa se, että siinä Paholainen on hyvä ja muut henkilöt pahoja. Asiat kääntyvät muutenkin ironisesti päälaelleen. Salokannel on nyt selvittänyt koko Tammsaaren elämäkertaa myöten. Hänen seuraava teoksensa kuuluukin kertovan omasta isästä kouluneuvos Akseli Salokanteleesta, jonka vaiheista lyhyesti kerrotaan jo uudessa Elo-lehdessä.

Tilaisuudessa oli hauska tavata pitkästä aikaa kulttuurineuvos Anneli Halonen, joka neljännesvuosisata sitten järjesti unohtumattoman Sinuhe-tilaisuuden Washingtonin surelähetystössä. Katsottiin arvovaltaisen yleisön kanssa koko Sinuhe-elokuva ja esitelmöin teoksesta varmaan erittäin valaisevasti, heh. Annelilla oli aiheen kunniaksi päässään violetti Nefernefernefer-peruukki ja upeasti kimalteleva mekko.

Tiistaina Sauli Tiilikainen tulkitsi Hugo Wolfin liedejä, Jukka Nykänen säesti. Ei kuulemma helppoa säestettävääkään, sillä Wolf myötäilee tunnontarkasti Goethen ja Möriken ja muiden runotekstejä.  Varsin ansiokkaasti Sauli valaisi tekstejä suomeksi, jolloin nautintomme syveni. Baritoni väitti olevansa vilustunut, mutta äänensä lämpeni kummasti illan kuluessa.

Keskiviikkoisin yritän voimistella klubin toisten seniorien kanssa Tuiren määrämiä vaikeita liikkeitä, jotka tuntuvat pitkään lihaksistossa. Näin toteutui jo alkuviikosta vanha ohjelause Mens sana in corpore sano.

Illalla kävin katsomassa vielä Kansallisoopperassa Sebastian Fagerlundin oopperan Morgonstjärna,  jonka libretto perustuu Knausgårdin romaaniin. Kun olin kirjan lukenut (= kuunnellut), kummastelin ennalta, kuinka niin runsaasta ja rönsyävästä teoksesta on voitu pusertaa ooppera, joka tunnetusti ei kestä kovin laajaa tekstimäärää. Olihan vaan Gunilla Hemming osannut librettoon poimia olennaiset kohdat kerronnasta. Monet syventävät kehitelmät tietysti jäävät arvailtaviksi.

Romaanin sanoma jäi minulle hiukan epäselväksi varsinkin loppuosiltaan, joissa sukelletaan Knausgårdin tyypilliseen tapaan filosofiaan, mystiikkaan, kuoleman jälkeisen elämän probleemaan ja eräänlaiseen opetusluentoon. Arjen tapausten ja eri ihmisryhmien kuvaajana kirjailija on tarkka, täsmällinen ja monesti kiinnostava, mutta osaa myös syväsukeltaessaan eksyttää lukijan kannoiltaan.

Pystyikö musiikki kirkastamaan sanomaa? Lopun metsäsekoilu tarjosi kieltämättä massiivisia sointuja, jotka johdattivat kosmisen hajoamisen partaalle. Liian helppoa olisi sanoa oopperan kuvaavan maailmanloppua, jota paisuva aamutähti ennakoisi. Mutta jotain sen suuntaista varmaan haettiin. Esteettinen kokemus on sen verran muhkea ja monikylläinen, että täsmällisestä tulkintayrityksestä mielellään luopuu.

Oopperassa käy valikoivaa yleisöä, nytkin opetusministerimme Adlercreutz, maailmantähti Karita Mattila ja tuttaviin törmää aina kuten nyt Tapani Pitkäseen ja rouvaansa, Tapanikin meitä seniorijumppaajia. Musiikkia kiittelimme, ainakin se oli kiinnostavaa, uudenlaista. Helena Juntusella ja Mari Palolla oli kauniita aarioitakin kuoleman äärellä.

Jäikö loppuviikkoon enää mitään? Uutta kirjallista suunnitelmaa sentään kehittelin ja tapasin viehättäviä daameja perjantaina Sea Horsessa ja KuuKuussa.  Onerva-aineistoa palautin Tuulalle, häneltä ja Tiialta kuulen aina teatterin uusista tuulista. Ahkerina kävijöinä ovat hyviä suosittelemaan ja varsinkin varoittamaan, mitä ei kannata mennä katsomaan, kun kritiikeistä ei aina saa niin tarkkaan selkoa.

Lauantaina pääsin vihdoin vihkimään omalta osaltani käyttöön Yrjönkadun uusitun uimahallin, jota on ollut ikävä jo pari vuotta. Se on suurenmoisesti uusittu niin, että mikään ei ole muuttunut, kaikki klassillisesti ennallaan, vaikka jotain varmaan on vahvistettu ja korjattukin. On siis joitain pysyviä arvoja, kuten tämä roomalaistyylinen kylpykeidas.

Viikonloppuna olikin sitten seurattava Salpausselän hiihtoja (miksi Salppuri, hölmöä) ja käytävä itsekin lenkillä Kaivopuistoin ympäri, jolloin huomasin, että toden totta myös Uunisaareen on ilmestynyt sauna. Kun olemme vappuna vakiseurueina usein käyneet Ullanlinnan jälkeen Uunisaaressa lounaalla, nyt siihen voi liittää loppuun vielä vaikka saunoimisen hitto soikoon. Näin kaupunki alituiseen kehittyy ja paranee.

8.3.2026

Nyt Kalevalanpäivänä on sopiva hetki katsoa, mitä sain aikaan alkutalvesta.

Jos hiukan röyhistän rintaani, kirjoitin parissa kuukaudessa kolme pikkunäytelmää ja olin perustamassa yhtä teatteria.  Eivät mitään maailmandramaatikan huippuja, mutta varsin kelvollista käyttökamaa meidän lukuisille näyttämöillemme. Yhtä jo harjoitellaan, kaksi odottavat, mutta tilaukset niissäkin on päällä.

Täällä Hämeenkyrössä päätettiin näet potkaista uuvahtanut Myllykolun hieno näyttämö uudelleen käyntiin. Nyt vasta kirjoitettiin säännöt ja rekisteröitiin Myllykolun Teatteri ry. On aika merkillistä, että teatteri on toiminut vapaalla pohjalla puoli vuosisataa ja saavuttanutkin yhtä ja toista. Spontaani toiminta on kyllä sopinut minunkin mentaliteetilleni.

Sovitin teatterille kaksi F. E. Sillanpään novellia, Kemppasen mukulat ja Maantieltä maantielle. Molemmat löytyvät kokoelmasta Enkelten suojatit, vuodelta 1923. Molemmissa käydään kapinasodan jälkipyykkiä. Maassa oli tuhansia punaorpoja ja muitakin heitteille jääneitä lapsia. Sillanpää tarkasteli kuinka heihin suhtauduttin ja mitä heidän hyväkseen yritettiin tehdä. Hän oli itse perustamassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastoa ja tunsi aiheen läheisesti. Hänellä oli itsellään paljon lapsia. Luokkarajat olivat jyrkät, viha eli nolemmin puolin. Silti novellit kuvaavat ajan tunnelmia lasten tasalta, ikään kuin hymyillen kyynelten lävitse.

Kun lapsiköyhyydestä usein puhutaan meidänkin aikanamme, on hyvä antaa perspektiiviä ja kuvata todellista, äärimmäistä köyhyyttä Suomessa sata vuotta sitten. Silanpää kuvaa sen osoittelematta, mutta viiltävän tarkkanäköisesti.

Pidän novelleja oivallisina pienten näytelmien aiheina, joissa lasten osuus on ratkaiseva. Molemmat jutut liittyvät yhteen ja tapahtuvat Sillanpään Saavutus-huvilan lähituntumassa, joten niillä on suorastaan dokumentaarinen luonne.  Entinen appiukkoni Toivo Ylivakeri muisti hyvin Kemppasen mukulat ja heidän telmeensä. Ohjaaja Hanna Rajakoskella on kokemusta lasten kanssa toimimisesta, ja hän on aloittanut harjoitukset rivakasti. Ilahduttavan paljon oli väkeä ilmaantunut  ensimmäisiin lukuharjoituksiin, jotka aina kirjoittajaa jännittävät.

Muut näytelmäni ammentavat nekin aiheensa kirjallisista lähteistä, L. Onervan ja Veikko Huovisen elämästä. Edellisen tein arvokkaan näyttelijä-akateemikkomme pyynnöstä monologimuotoon ja jälkimmäisen Sotkamon HavukkaTeatterin tilauksesta. Veikko Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja kaikenlaista varmaankin sen vaiheilla tapahtuu.

Mutta päätyö tässä kuitenkin on ollut viimeistellä julkaisukuntoon kirja Sinuhen synty, jossa vielä kerran sukellan Mika Waltarin maailmaan – nyt uusien aineistolöytöjen valossa. Sekä kirjailijan rakkauskirjeet kesältä 1945 että uusi arkeologinen tutkimus ovat lisänneet mielenkiintoa ja ymmärrystä tätä kestävää klassikkoa, Sinuhe egyptiläistä kohtaan. Yritän taustoittaa ja lukea sen uusiksi. Paras työpäiväkirja on tietysti oheinen Neljä päivänlaskua.

Tässä tiimellyksessä kävin toki rannoilla hiihtämässäkin, lämmitin kellarisaunaa ja katselin, kuinka Linda Lampenius ja Pete Parkkonen päihittiväät ylivoimaisesti UMK-kilpailijansa. Ihailen Lindaa, toivon hänelle partnereineen kaikkea hyvää. Ja toivon, että median korpit eivät rupea mälväämään ja kieltämään tähdiltä esiintymistä Wienissä. Nyt Israel iskee USAn mukana Iraniin, mitä kai paheksutaan vähemmän kuin Gazan rusikoimista. Kumpaakaan tapausta suomalaiset muusikot eivät pysty estämään, vaikka  vetäisivät säkin päähänsä ja pysyisivät pimeässä kotiurkassa eurofinaalin aikana. Uskon että heillä  on mahdollisuudet jopa menestyä, häikäisevä viulisti voi tainnuttaa kerralla kansainvälisen tuomariston.

1.3.2026

Ukrainan sodan alkamisen muisto pimitti Viron kansallispäivän mediassa, vaikka molemmilla on samoja juuria. Menneet tapaukset yhtä synkkiä kuin nykyiset. Neljä vuotta on jo rymistelty, edetty ja viivytetty Donbassin rajoilla. Loppu ei näy. Kaikkien kommentaattorien pohjaton puhemylly. Kuinka monta arvelua, analyyysia ja spekulaatiota olemmekan näinä vuosina kuulleet. Hirveätä ajatella tavallisten ihmisten kärsimyksiä.

Katselin Viron presidentillistä vastaanottoa Estonia-teatterista. Olihan kovin erilaista kuin meillä, oli arkisempaa, välittömämpää, tuttavallisempaa. Myös nopeatempoisempaa. Täsmällisesti tiedotettiin jokaisen vieraan nimi ja asema, puolisonkin. Puvuista ei niin piitattu, joku tuli harmaassa villapuserossa. Frakkeja oli, mutta enemmän tummia pukuja. Naisten muoti asiallista, paljon kauniita kansallispukuja. Monia nais- ja miespareja, jotkut toivat mukanaan pieniä lapsia. Perhetapahtuman tuntua.

Soitin ja onnittelin vanhaa ystävää Marju Pikkoria Tallinnassa. On aina hauska kuulla hänen iloisesti helähtävää ääntään ja aitoa isänmaallista paatostaan. Hän sivuuttaa henkilökohtaiset vaivansa, kun saa hehkuttaa juhlamieltään. Virossa ei peitellä kansallisia tunteita. Paljon kuuli meillä aikanaan kyynisen epäileviä ääniä, että eivät tule onnistumaan itsenäisyydessään. Vaan kuinkas on käynyt. Monessa asiassa ovat Suomea edellä, kova innovatiivinen ponnistus koko ajan päällä.

Luin loppuun nuoren polven virolaisen kirjailijan Urmas Vadin palkitun romaanin ”Kuun toinen puoli” (Enostone, suom. Petteri Aarnos). Siinä kuvataan tavallisen perhekunnan keskinäisiä suhteita lähimenneisyyden aikajanalta. Täsmällisemmin en osaa sanoa, koska historiallisia viitteitä on hyvin niukasti. Neuvostoaika ja Viron uusi ktsenäistyminen sivuutetaan taustalla ikään kuin itsestään selvyyksinä. Henkilöiden omat pienemmät ongelmat ovat paljon tärkeämpä. Yllättävä ja virkistäväkin näkökulma.

Kronikkkamainen romaani nostaa näet esiin sen, että suurissakin historian murroksissa itse kunkin oma elämä on sittenkin lähimpänä keskiössä. Ihmiset eivät ajattele aikansa suuria linjoja, vaan sitä, miksi isä on niin hiljainen ja kuinka äidin monet sairaudet nyt jaksavat. Nuoren kapinallisen tyttären tempoilevat otteet tuottavat enemmän päänvaivaa kuin poliittisen tason ratkaisut. Päähenkilö, nuori varttuva poika, kokee suuria vaikeuksia suhteessa toiseen sukupuoleen ja rakastuukin sitten väärään naiseen. Nämä ovat ihmiselämän suuria kysymyksiä, ne ovat sitä ”kuun toista puolta”, joka ei nouse tv-uutisiin.

Milanon-Cortinan olympialaisista jäi yhtä ja toista ihmeteltävää. Ennen kaikkea Suomen perinteisten hiihtolajien heikko menestys. Jossakin on jääty pahasti jälkeen. Kun veteraanivalmentaja Reijo Jylhä vieraili Puoli seitsemän lähetyksessä, havainnollistui samalla, että hiihdon valmennus on jäänyt varsin varttuneiden miesten hoitoon, ajatellaan myös Teemu Pasasta. On vankkaa kokemusta, mutta onko herkkyyttä uusiin ideoihin? Nyt tämä kaarti viimein väistyy, ja voimme odottaa radikaalin nuoren polven rynnistystä. Vai onko sellaiseen rohkeutta? Vanhaan latuun juuttunut, muutaman väsyvän kärjen varassa keikkuva hiihtourheilu kaipaa joka tapauksessa isoa ravistelua.

Mutta niinhän puhuttiin Pariisinkin kisojen jälkeen. Uusia tuulia, voimakkaita otteita, isoja uudistuksia lupailtiin. Onko niitä tullut? Sehän nähdään, kun kesä koittaa. Yleisurheilun EM-kisat on seuraava etappi.

24.2.2026

Elämä olympiakisojen aikaan on kuin laskettelua ilmapatjalla. Koko ajan saa olla tarkkailijana varuillaan, aina jokin sävähdyttävä laji menossa. Arkinen elämänrytmi loitontuu, vain huippuhetket merkitsevät.

Aika hyvin on Suomi pärjännyt, ja tänään on vielä ampumahiihtoa ja jääkiekkoa.Yhdistetyn velikullat saavat jo nauttia laakereillaan vapaasti. Suvi Minkkinen kai hiihtää ja ampuu unissaankin. Yllättävän runsas mitalisaalis on kertynyt jo tähän mennessä. Tässähän tempautuu mukaan melkein kuin 1956 Cortinan kisoihin höyryradion äärellä.

Taitoluistelua katsellessa vakuuttuu siitä, että iso kaista urheilua on täyttä taidetta. Hengästyttäviä esityksiä on ollut tarjolla. Nuori Ida Karhunen on valloittanut minunkin sydämeni. Sensuellin raivoisat jenkkidaamit tai idän temperamenttiset kaunottaren huikaisevat omassa artistisessa korkeudessaan. En väsy ihastelemasta.

Ihmeellisintä on, että kisoja kehystää täälläkin täydellinen pakkastalvi. Harmi vain, että seuranta edellyttää sisällä oloa. Lähden vielä maalle ottamaan vahinkoa takaisin ja seuraamaan samalla hiihdon kuninkuusmatkoja, lätkän mitaliotteluita ja päättäjäisiä. Tulee taas tyhjä olo.

Mutta huikean kauneuden keskellä tarvitaan ravistava pudotus. Osaltani se sattui olemaan näytelmä Pentti Saarikoskesta Ryhmäteatterissa. Eihän juopon runoilijan elämänrymistystä voikaan rinnastaa trimmattujen urheilijoiden huippusuorituksiin. Taiteen varjoisampaa puolta sai seurata Aina Bergrothin ja Riikka Oksasen yhteisytyössä The Poet of Finland.

Muistan hyvin Saarikosken, näin hänet usein usein paneeleissa ja kirjallisissa tilaisuuksissa, tapasinkin joskus. Hauska hovinarri hän oli, yritti joskus vakavaakin sanomaa, vaan ei tullut elämästämme ”yhtä kommunistista eläintä” eikä edes venäjää pakolliseksi kieleksi kouluihin. Kerran poeetta yritti eduskuntaankin, ei päässyt, poti sitä kauan. Katkerinta oli, että hyvä juomaveikko Arvo Salo pääsi ja juhli samalla Lapualaisoopperansa ensi-iltaa.

Olin pohjoismaisen raadin puhenjohtajana palkitsemassa Saarikosken kuunnelmaa ”Kevään ensimmäinen saalis” vuonna 1981. Samalla hän sai kaksoisvoiton ja sokeain kunnnelmapalkinnon ”Kuikan pellosta”. Tulivat palkintotilaisuuteen Mia Bernerin kanssa, Pentti tukka harmaana ja otsa ruvella. Näytti siltä, että Mia oli yrittänyt pahoinpidellyt häntä esiintymiskuntoon

Millainen Saarikoski nähdään teatterilavalla? Etupäässä poeetta ryypää, räyhää ja törkeilee milloin ei murjota mykkänä. Runon hehkua tai älyn ilotulitusta ei kuulla, vain huonoa vointia ja vaikerrusta riittämiin. Nähdään kuinka suuri runoilija sortaa naistaan, alistuvaa Tuula-Liinaa. Olin ESO:n kirjallisuuskerhossa, kun nämä rymistivät sisään juuri rakastuneina. Pentti esiintyi kännissä silti elävästi. Hauskempi ilta siitä tuli kuin yksikään nytelmässä kuvatttu.

Mutta näytelmän tendenssi onkin esittää taas kerran naisen alisteista asemaa suuren miesneron lattiamattona. Saarikoski ei tosin käyttänyt erityistä valta-asemaa, ja kritiikeissä mainitut ”yhteiskunnan rakenteet” pysyvät jossakin esityksen kulisseissa. Tuula-Liina ei todellisuudessa kai ollut näin sitkeän lammasmainen kuunteliaja kuin jollaisena Minna Suuronen häntä kauniisti tulkitsee.

Näytelmässä esiintyy myös lintutieteilijä Lasse Sammalisto Pentin pelleilevänä ryyppykaverina. Sitä seikkaa, että Sammalisto oli osaltaan vetämässä Penttiä kommunismista kohti ekologista maailmanymmärrystä, ei  tietenkään vihjaistakaan. Tuula-Liinan kirja Kilpikonna ja olkimarsalkka oli muistaakseni parempi ja täyteläisempi kuin tämä potilaskertomukseksi kavennettu runoton sovitus. Pekka Tarkan kaksiosaista elämäkertaa ei ole paljon selailtu.

Mutta ei hätää, kisat jatkuvat ja taiteelliset urheiluesitykset palauttavat taas uskon ihmisen ääerimmäisen kurinalaiseen ja monipuoliseen itsetoteutukseen. Huomaamme taas, että sapiens-lajin skaala ulottuu matalasta rökellyksestä aina tähtikirkkaisiin onnen hetkiin. Aito ilo, sen hurmioitunut välittyinen on parasta olympialaisten henkis-fyysistä antia. Se tarttuu jopa tavalliseen television katsojaankin.

20.2.2026

On taas aika opetella urheilukielen muuttuvia ilmauksia. Tatu Myllykoski kuvaili naisten yhdistelmahiihdon kulkua Hesarissa (8.2.): voittajakolmikko ”pani pystyyn sellaisen klinikan että alta pois”.  Mietin mitä klinikka hiihdon tiimellyksessä tarkoittaa. Parannukseen se voisi viitata tai ehkä tässä tapauksessa opetukseen: näytetään niille, mistä elimistöstä vottajat on rakennettu. Avoleikkauksesta ei kuitenkaan liene kysymys.

Toinen pienen ihmetyksen aihe oli se, että Kerttu Niskanen urheassa hiihdossaan ”hakkasi rajoitinta vastaan”. Rajoitin on tullut tutuksi autoilussa, mutta nyt siis hiihtäjäänkin voidaan asentaa vauhtia hillitsevä rajoitin. Vai onko se elimistöön sairauksien myötä rakentunut vauhtieste? Tällöin klinikankin merkitys kirkastuu: voittajien täytyi näytösluontoisesti esittää, kuinka ilman rajoittimia porhalletaan.

Avajaisista olin eri mieltä kuin tietävät kriitikot (mm. Vesa Sirén HS). Minulle hyvin riittää tämä viihteellis-pateettinen kirjavuustaso, en yhtää kaipaa taiteellisesti korkeatasoisempaa ponnistelua. Viitekehyshän kuitenkin on urheilullinen, keveähkö, näytösluontoinen. Kohokohdat sykähdyttivät oikeasti kuten lipunnosto ja tulen sytytys ja hienot puheetkin. Onko muuten sotaisessa maailmassamme enää toista festivaalia, joka yhtä komeasti julistaa rauhan ja kestävän kehityksen sanomaa? Menkööt suoraan La Scalaan ne, jotka kaipaavat syvähenkisempää taide-elämystä. Tavallaan Pariisin toissavuotiset avajaiset on ylittämätön mitta urheiluhenkisen ulkoilmataiteen alalla.

Minkähänlaiset avajaiset pidettiin Cortina d’Ampezzossa 70 vuotta sitten? Varmaan melko vaatimattomat. Presidentti sielläkin esiintyi. Ne olivat ensimmäiset televisioidut talvikisat, mutta harva niitä Suomessa telkkarista katseli. Olin silloin täyttänyt 10 vuotta, ja seurasimme serkkuni Joukon kanssa kisoja aivan henkeämme pidätellen radiosta Kaiskon sohvalla Kyröskoskella. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen loihtivat korviimme sellaisen urheilujuhlan, ettei paremmasta väliä. Naisten viestivoitto oli suomalaisille eriyisen makea, kun siinä venakot säälittä kukistettiin. Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen saivat taistelullaan sydämemme kiivaasti sykkimään.

Veikko Hakulinen voitti 30 kilometrin hiihdon, mutta jäi karvastelevasti hopealle Sixten Jernbergin voittaessa kuninkuusmatkan. Sitä pitkään hammastelimme. Miesten viestijoukkue ei pärjännyt naisten veroisesti, venäläiset ottivat revanssin. Lohtua toi mäkihypyn uljas kaksoisvoitto Antti Hyvärisen ja Aulis Kallakorven leiskautuksin. Suomi oli kisojen mitalitaulukossa kolmantena. Oi niitä aikoja. Meillä oli jatkuva mitalijuhla sohvallamme.

Nyt täytyy ottaa huomattavasti maltillisemmin. Hyvä jos muutamakin mitali heltiää. Naisten viesti on taas tutkaimessa. Jospa panisivat tyttäret sellaisen klinikan pystyyn että alta pois! Iiro Niskanen hiihtää tänään iltapäivällä yhdistelmää (jos hiihtää), toivottavasti ilman rajoitinta. Viimeistään parin viikon päästä kaikki morgoonit soimaan, kun miesten viittäkymppiä hiihdetään yhdistelmälähdöllä. Armoton taisto se tulee olemaan, vaikka voittaja tiedetäänkin: ihmemies Kläbo pessee taas koko porukan, ellei matka ole hänen klinikalleen liian pitkä podettavaksi.

Tarkoitus oli minunkin hiihdellä täällä maalla hohtavia hankia, mutta pakkaslukemat asettavat omat rajoittimensa. Pysyn toistaiseksi mieluummin telkkarin äärellä, hiihtäkööt nuoremmat minunkin puolestani. Isäni aina varoitteli, että Väinö Leskinenkin kuoli hiihtoladulle. Mutta jäälle rohkenen vielä toivon mukaan luisuttelemaan, siellä ei ole liikaa mäkiä. Eiköhän pärjätä, kunhan ei jouduta Tayksin klinikalle asentelemaan elimistöön uusia liikuntarajoittimia.

8.2.2026

Paljon ehti tapahtua kovana pakkasviikonloppuna. Tähän asti uskollinen autoni hyytyi pihamaalle. Helsingistä tänne maalla se kulki kuin enkeli, mutta nyt on mykkä, ei inahdustakaan. Ranskatar ilmeisesti pahoitti mielensä Suomen ankarasta talvesta.

Kuinka pääsen rovasti Hannu Lehtipuun kutsuille? Hän täyttää kunniakkaasti 95 vuotta. Muutamaa kyläläistä kyselin, joiden arvelin olevan kutsuttuja samaan paikkaan. Ei tärpännyt. Soitin 02 taksiin ja tilasin auton. Sitä ei kuulunut tilattuna kellonaikana eikä vartin päästäkään. Ei ollut kuulemma löytynytt vapaata kuljettajaa. Vai niin. Seuraava yritys voisi toteutua puolen tunnin kulttua, sanottiin. Silloin olisin auttamatta myöhässä.

Pelastus löytyi taas läheltä. Ylivakerin Lauri oli vaimoineen lähdössä konserttiin, auto valmiiksi lämmitetty. Lupasi kiepauttaa Lehtipuun kautta. Tulin juuri sopivasti vartin myöhässä, kun rovasti oli aloittamassa puhettaan. Ohessa ojentelen kirjaani Yrjö Jylhästä sankarille.

Olen sikäli etuoikeutettu, että olen Elinan kanssa saanut käydä vanhassa pappilassa vielä siihen aikaan, kun Hannu Lehtipuu sitä isännöi. 30 vuotta hän siinä perheineen asui. Missään ei voi enää kohdata vanhaa pappilakulttuuria, kiitos verottajan. Hannu on eläkkeellä ollessaan siirtänyt osan entistä tunnelmaa ja esineistöä rakennuttamaansa kauniiseen taloon Raipalan pellon laidalle. Meidän perhepappimme hän on ollut, vihkinyt minut kahteen kertaan (pidättyi kolmannesta) ja kastanut kaikki lapseni.

Erinomaisen hyvässä vireessä oli juhlija ja kertoili elämänsä vaiheista persoonalliseen tyyliinsä. Tarkasti oli tallentanut muistissaan huvittavia yksityiskohtia koulunkäynnistään ja opinnoistaan. Vanha partiolainen ja urheilumies on pysynyt henkisesti vetreässä kunnossa mitä nyt kuulo vähän kulunut. Kertojamestarikin hän on, jatkanut aikanaan Hämeenkyrön rikasta kirjallista perinnettä nuorisokirjailijana Hannu Lehtisen nimellä. Kunpa sanelisi vielä muistelmansa. Ehdotin nimenkin: ”Sarvipäitten paimenena”.

Paikalla oli neljä pappia puolisoineen, seurakunnan työntekijöitä ja Heiskan rakentajaveljiä. Veisattiin vanhoja virsiä ja nautittiin Hannun jälkeläisten järjestämää tarjoilua. Tällaista kirkollis-kulttuurihistoriallista kohotusta saa nauttia harvoin jos koskaan. Pirkko ja Matti Pitko tarjosivat ystävällisesti paluukyydin. Kaikin tavoin ikimuistoinen sunnuntai.

Kotona avasin areenan ja kuuntelin Tove Janssonin muumien maratonluentaa. En ole ollut mikään muumimaailman kantakävijä, mutta nyt piti vähän päästä osalliseksi tästä massiivisesta promoamisesta. Hyvin ja näyttävästi oli messu järjestetty. Lukijat näyttivät oikein paneutuneen tehtäväänsä. Onko tämä sadunomaista viihdettä fantasian keinoin vaiko salaviisasta taidetta, mietin. Jansson itse kielsi kirjoittaneensa mitään filosofiaa. Onpahan notkeita hypähdyksiä omaperäisessä peikkomaassa. Ehkä hehkutuksessa on jo ripaus yliarvostusta.

Ajattelin että kyllä meidän monissa hyllyissä jotakin muumeja täytyy olla ja olihan kaksi: Näkymätön lapsi ja Muumilaakson marraskuu. Lapset saaneet aikoinaan lahjoiksi. On tietysti Kesäkirja ja muuta Janssonin aikuisproosaa. Kunniallisesta petkuttajasta olen tuottanut hyvän elokuvankin aikoinani MTV:ssä, Ritva Nuutinen ohjasi. Amerikkalaisversion Kesäkirjasta ei ollut sekään hullumpi. Näitä voin nyt rauhassa selailla, kun tämä hypetys hiukan hiljenee.

2.2.2026