Panu Rajala

Elämä olympiakisojen aikaan on kuin laskettelua ilmapatjalla. Koko ajan saa olla tarkkailijana varuillaan, aina jokin sävähdyttävä laji menossa. Arkinen elämänrytmi loitontuu, vain huippuhetket merkitsevät.

Aika hyvin on Suomi pärjännyt, ja tänään on vielä ampumahiihtoa ja jääkiekkoa.Yhdistetyn velikullat saavat jo nauttia laakereillaan vapaasti. Suvi Minkkinen kai hiihtää ja ampuu unissaankin. Yllättävän runsas mitalisaalis on kertynyt jo tähän mennessä. Tässähän tempautuu mukaan melkein kuin 1956 Cortinan kisoihin höyryradion äärellä.

Taitoluistelua katsellessa vakuuttuu siitä, että iso kaista urheilua on täyttä taidetta. Hengästyttäviä esityksiä on ollut tarjolla. Nuori Ida Karhunen on valloittanut minunkin sydämeni. Sensuellin raivoisat jenkkidaamit tai idän temperamenttiset kaunottaren huikaisevat omassa artistisessa korkeudessaan. En väsy ihastelemasta.

Ihmeellisintä on, että kisoja kehystää täälläkin täydellinen pakkastalvi. Harmi vain, että seuranta edellyttää sisällä oloa. Lähden vielä maalle ottamaan vahinkoa takaisin ja seuraamaan samalla hiihdon kuninkuusmatkoja, lätkän mitaliotteluita ja päättäjäisiä. Tulee taas tyhjä olo.

Mutta huikean kauneuden keskellä tarvitaan ravistava pudotus. Osaltani se sattui olemaan näytelmä Pentti Saarikoskesta Ryhmäteatterissa. Eihän juopon runoilijan elämänrymistystä voikaan rinnastaa trimmattujen urheilijoiden huippusuorituksiin. Taiteen varjoisampaa puolta sai seurata Aina Bergrothin ja Riikka Oksasen yhteisytyössä The Poet of Finland.

Muistan hyvin Saarikosken, näin hänet usein usein paneeleissa ja kirjallisissa tilaisuuksissa, tapasinkin joskus. Hauska hovinarri hän oli, yritti joskus vakavaakin sanomaa, vaan ei tullut elämästämme ”yhtä kommunistista eläintä” eikä edes venäjää pakolliseksi kieleksi kouluihin. Kerran poeetta yritti eduskuntaankin, ei päässyt, poti sitä kauan. Katkerinta oli, että hyvä juomaveikko Arvo Salo pääsi ja juhli samalla Lapualaisoopperansa ensi-iltaa.

Olin pohjoismaisen raadin puhenjohtajana palkitsemassa Saarikosken kuunnelmaa ”Kevään ensimmäinen saalis” vuonna 1981. Samalla hän sai kaksoisvoiton ja sokeain kunnnelmapalkinnon ”Kuikan pellosta”. Tulivat palkintotilaisuuteen Mia Bernerin kanssa, Pentti tukka harmaana ja otsa ruvella. Näytti siltä, että Mia oli yrittänyt pahoinpidellyt häntä esiintymiskuntoon

Millainen Saarikoski nähdään teatterilavalla? Etupäässä poeetta ryypää, räyhää ja törkeilee milloin ei murjota mykkänä. Runon hehkua tai älyn ilotulitusta ei kuulla, vain huonoa vointia ja vaikerrusta riittämiin. Nähdään kuinka suuri runoilija sortaa naistaan, alistuvaa Tuula-Liinaa. Olin ESO:n kirjallisuuskerhossa, kun nämä rymistivät sisään juuri rakastuneina. Pentti esiintyi kännissä silti elävästi. Hauskempi ilta siitä tuli kuin yksikään nytelmässä kuvatttu.

Mutta näytelmän tendenssi onkin esittää taas kerran naisen alisteista asemaa suuren miesneron lattiamattona. Saarikoski ei tosin käyttänyt erityistä valta-asemaa, ja kritiikeissä mainitut ”yhteiskunnan rakenteet” pysyvät jossakin esityksen kulisseissa. Tuula-Liina ei todellisuudessa kai ollut näin sitkeän lammasmainen kuunteliaja kuin jollaisena Minna Suuronen häntä kauniisti tulkitsee.

Näytelmässä esiintyy myös lintutieteilijä Lasse Sammalisto Pentin pelleilevänä ryyppykaverina. Sitä seikkaa, että Sammalisto oli osaltaan vetämässä Penttiä kommunismista kohti ekologista maailmanymmärrystä, ei  tietenkään vihjaistakaan. Tuula-Liinan kirja Kilpikonna ja olkimarsalkka oli muistaakseni parempi ja täyteläisempi kuin tämä potilaskertomukseksi kavennettu runoton sovitus. Pekka Tarkan kaksiosaista elämäkertaa ei ole paljon selailtu.

Mutta ei hätää, kisat jatkuvat ja taiteelliset urheiluesitykset palauttavat taas uskon ihmisen ääerimmäisen kurinalaiseen ja monipuoliseen itsetoteutukseen. Huomaamme taas, että sapiens-lajin skaala ulottuu matalasta rökellyksestä aina tähtikirkkaisiin onnen hetkiin. Aito ilo, sen hurmioitunut välittyinen on parasta olympialaisten henkis-fyysistä antia. Se tarttuu jopa tavalliseen television katsojaankin.

20.2.2026

On taas aika opetella urheilukielen muuttuvia ilmauksia. Tatu Myllykoski kuvaili naisten yhdistelmahiihdon kulkua Hesarissa (8.2.): voittajakolmikko ”pani pystyyn sellaisen klinikan että alta pois”.  Mietin mitä klinikka hiihdon tiimellyksessä tarkoittaa. Parannukseen se voisi viitata tai ehkä tässä tapauksessa opetukseen: näytetään niille, mistä elimistöstä vottajat on rakennettu. Avoleikkauksesta ei kuitenkaan liene kysymys.

Toinen pienen ihmetyksen aihe oli se, että Kerttu Niskanen urheassa hiihdossaan ”hakkasi rajoitinta vastaan”. Rajoitin on tullut tutuksi autoilussa, mutta nyt siis hiihtäjäänkin voidaan asentaa vauhtia hillitsevä rajoitin. Vai onko se elimistöön sairauksien myötä rakentunut vauhtieste? Tällöin klinikankin merkitys kirkastuu: voittajien täytyi näytösluontoisesti esittää, kuinka ilman rajoittimia porhalletaan.

Avajaisista olin eri mieltä kuin tietävät kriitikot (mm. Vesa Sirén HS). Minulle hyvin riittää tämä viihteellis-pateettinen kirjavuustaso, en yhtää kaipaa taiteellisesti korkeatasoisempaa ponnistelua. Viitekehyshän kuitenkin on urheilullinen, keveähkö, näytösluontoinen. Kohokohdat sykähdyttivät oikeasti kuten lipunnosto ja tulen sytytys ja hienot puheetkin. Onko muuten sotaisessa maailmassamme enää toista festivaalia, joka yhtä komeasti julistaa rauhan ja kestävän kehityksen sanomaa? Menkööt suoraan La Scalaan ne, jotka kaipaavat syvähenkisempää taide-elämystä. Tavallaan Pariisin toissavuotiset avajaiset on ylittämätön mitta urheiluhenkisen ulkoilmataiteen alalla.

Minkähänlaiset avajaiset pidettiin Cortina d’Ampezzossa 70 vuotta sitten? Varmaan melko vaatimattomat. Presidentti sielläkin esiintyi. Ne olivat ensimmäiset televisioidut talvikisat, mutta harva niitä Suomessa telkkarista katseli. Olin silloin täyttänyt 10 vuotta, ja seurasimme serkkuni Joukon kanssa kisoja aivan henkeämme pidätellen radiosta Kaiskon sohvalla Kyröskoskella. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen loihtivat korviimme sellaisen urheilujuhlan, ettei paremmasta väliä. Naisten viestivoitto oli suomalaisille eriyisen makea, kun siinä venakot säälittä kukistettiin. Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen saivat taistelullaan sydämemme kiivaasti sykkimään.

Veikko Hakulinen voitti 30 kilometrin hiihdon, mutta jäi karvastelevasti hopealle Sixten Jernbergin voittaessa kuninkuusmatkan. Sitä pitkään hammastelimme. Miesten viestijoukkue ei pärjännyt naisten veroisesti, venäläiset ottivat revanssin. Lohtua toi mäkihypyn uljas kaksoisvoitto Antti Hyvärisen ja Aulis Kallakorven leiskautuksin. Suomi oli kisojen mitalitaulukossa kolmantena. Oi niitä aikoja. Meillä oli jatkuva mitalijuhla sohvallamme.

Nyt täytyy ottaa huomattavasti maltillisemmin. Hyvä jos muutamakin mitali heltiää. Naisten viesti on taas tutkaimessa. Jospa panisivat tyttäret sellaisen klinikan pystyyn että alta pois! Iiro Niskanen hiihtää tänään iltapäivällä yhdistelmää (jos hiihtää), toivottavasti ilman rajoitinta. Viimeistään parin viikon päästä kaikki morgoonit soimaan, kun miesten viittäkymppiä hiihdetään yhdistelmälähdöllä. Armoton taisto se tulee olemaan, vaikka voittaja tiedetäänkin: ihmemies Kläbo pessee taas koko porukan, ellei matka ole hänen klinikalleen liian pitkä podettavaksi.

Tarkoitus oli minunkin hiihdellä täällä maalla hohtavia hankia, mutta pakkaslukemat asettavat omat rajoittimensa. Pysyn toistaiseksi mieluummin telkkarin äärellä, hiihtäkööt nuoremmat minunkin puolestani. Isäni aina varoitteli, että Väinö Leskinenkin kuoli hiihtoladulle. Mutta jäälle rohkenen vielä toivon mukaan luisuttelemaan, siellä ei ole liikaa mäkiä. Eiköhän pärjätä, kunhan ei jouduta Tayksin klinikalle asentelemaan elimistöön uusia liikuntarajoittimia.

8.2.2026

Paljon ehti tapahtua kovana pakkasviikonloppuna. Tähän asti uskollinen autoni hyytyi pihamaalle. Helsingistä tänne maalla se kulki kuin enkeli, mutta nyt on mykkä, ei inahdustakaan. Ranskatar ilmeisesti pahoitti mielensä Suomen ankarasta talvesta.

Kuinka pääsen rovasti Hannu Lehtipuun kutsuille? Hän täyttää kunniakkaasti 95 vuotta. Muutamaa kyläläistä kyselin, joiden arvelin olevan kutsuttuja samaan paikkaan. Ei tärpännyt. Soitin 02 taksiin ja tilasin auton. Sitä ei kuulunut tilattuna kellonaikana eikä vartin päästäkään. Ei ollut kuulemma löytynytt vapaata kuljettajaa. Vai niin. Seuraava yritys voisi toteutua puolen tunnin kulttua, sanottiin. Silloin olisin auttamatta myöhässä.

Pelastus löytyi taas läheltä. Ylivakerin Lauri oli vaimoineen lähdössä konserttiin, auto valmiiksi lämmitetty. Lupasi kiepauttaa Lehtipuun kautta. Tulin juuri sopivasti vartin myöhässä, kun rovasti oli aloittamassa puhettaan. Ohessa ojentelen kirjaani Yrjö Jylhästä sankarille.

Olen sikäli etuoikeutettu, että olen Elinan kanssa saanut käydä vanhassa pappilassa vielä siihen aikaan, kun Hannu Lehtipuu sitä isännöi. 30 vuotta hän siinä perheineen asui. Missään ei voi enää kohdata vanhaa pappilakulttuuria, kiitos verottajan. Hannu on eläkkeellä ollessaan siirtänyt osan entistä tunnelmaa ja esineistöä rakennuttamaansa kauniiseen taloon Raipalan pellon laidalle. Meidän perhepappimme hän on ollut, vihkinyt minut kahteen kertaan (pidättyi kolmannesta) ja kastanut kaikki lapseni.

Erinomaisen hyvässä vireessä oli juhlija ja kertoili elämänsä vaiheista persoonalliseen tyyliinsä. Tarkasti oli tallentanut muistissaan huvittavia yksityiskohtia koulunkäynnistään ja opinnoistaan. Vanha partiolainen ja urheilumies on pysynyt henkisesti vetreässä kunnossa mitä nyt kuulo vähän kulunut. Kertojamestarikin hän on, jatkanut aikanaan Hämeenkyrön rikasta kirjallista perinnettä nuorisokirjailijana Hannu Lehtisen nimellä. Kunpa sanelisi vielä muistelmansa. Ehdotin nimenkin: ”Sarvipäitten paimenena”.

Paikalla oli neljä pappia puolisoineen, seurakunnan työntekijöitä ja Heiskan rakentajaveljiä. Veisattiin vanhoja virsiä ja nautittiin Hannun jälkeläisten järjestämää tarjoilua. Tällaista kirkollis-kulttuurihistoriallista kohotusta saa nauttia harvoin jos koskaan. Pirkko ja Matti Pitko tarjosivat ystävällisesti paluukyydin. Kaikin tavoin ikimuistoinen sunnuntai.

Kotona avasin areenan ja kuuntelin Tove Janssonin muumien maratonluentaa. En ole ollut mikään muumimaailman kantakävijä, mutta nyt piti vähän päästä osalliseksi tästä massiivisesta promoamisesta. Hyvin ja näyttävästi oli messu järjestetty. Lukijat näyttivät oikein paneutuneen tehtäväänsä. Onko tämä sadunomaista viihdettä fantasian keinoin vaiko salaviisasta taidetta, mietin. Jansson itse kielsi kirjoittaneensa mitään filosofiaa. Onpahan notkeita hypähdyksiä omaperäisessä peikkomaassa. Ehkä hehkutuksessa on jo ripaus yliarvostusta.

Ajattelin että kyllä meidän monissa hyllyissä jotakin muumeja täytyy olla ja olihan kaksi: Näkymätön lapsi ja Muumilaakson marraskuu. Lapset saaneet aikoinaan lahjoiksi. On tietysti Kesäkirja ja muuta Janssonin aikuisproosaa. Kunniallisesta petkuttajasta olen tuottanut hyvän elokuvankin aikoinani MTV:ssä, Ritva Nuutinen ohjasi. Amerikkalaisversion Kesäkirjasta ei ollut sekään hullumpi. Näitä voin nyt rauhassa selailla, kun tämä hypetys hiukan hiljenee.

2.2.2026

En mielisurminkaan ryhtyisi sanasotaan Tytti Tuppuraisen kanssa, niin topakalta tädiltä hän vaikuttaa. Nuppi tutisten ja sormi pystyssä hän ojentaa tovereita ruotuun. Valmis komediakohtaus on yritys kalauttaa kalikka hänen omaan nilkkaansa.

Hyvin korrekti pitäisi nykyään olla ja huomioida toiset pehmeästi. Toisaalta vanha parlamenttikettu Ben Zyskowicz ihmetteli Jari Koskin asiaohjelmassa, mikä tuhatpäinen työpaikka voisi välttyä tiuskinnalta, tyrkkimiseltä ja nöyryyttämiseltä. Ei näitä koskaan saada ihmisten väleistä karsituiksi. Mutta eduskunnan pitäisi kai näyttää esimerkkiä.  Jännittää mitä nolaamista, karjumista ja koskettelua sieltä vielä paljastuukaan.

Sunnuntaina kohtasin karskimpaa kanssakäymistä Punavuoren murhakävelyllä. WalkHelsinki järjesti ja Maria Lappalainen selosti. Tuttuja tapauksia hän nosti esiin kuten Kari S. Tikan onnettoman surmayön ja Kapteeninkadun kulman poliisimurhat. Sitä en tiennyt, että vanha tuttu Falerno Pursimiehenkadun kulmassa oli 50-luvulla Polaris (nyt siinä on pizzeria Via Tribunali) ja että sieltä lähti hirmuinen tapahtumaketju, joka johti Inga Myllärin raiskauksiin, heitteille jättöön ja jäätymiseen kuoliaaksi. Siinä kohdeltiin naista kuin räsynukkea.

Uudemmista tapauksista jäi askarruttamaan se Vuorimiehenkadulla sattunut outo katoaminen. Säntillinen 28-vuotias kaveri löytyi lopulta omasta siististä asunnostaan sohvan sisään pakattuna. En muista vuosikymmentä, aika kauan sitä jo on eikä tapausta ole vieläkän selvitetty.

Ei tietenkään erityisen mieltä ylentäviä kertomuksia, mutta lähellä sattuneina ne vieläkin kolhaisevat. Rööperi sinänsä tarjoaisi vaikka kuinka veristä historiaa. Kuuluisa Matti Haapojakin kävi täällä Albertinkadulla murhatöillään ja hirttäytyi lopulta villasukista kerimäänsä lankaan vankilassa.

Eipä paljon iloisempaa kerrottavaa ollut sisätautien professori Jukka Mustosellakaan Waltari-seurassa maanantaina. Puhuttiin kirjailijoista tautien kourissa ja myös heidän henkilöittensä etupäässä synkeistä kohtaloista. Jos näin olympiakisojen aattona muistuu  mieleen vanha sanonta ”urheilija ei tervettä päivää näe” – sama pätee myös enimpään osaan kirjailijoista. Kai me muutkin joskus sairastelemme, mutta kirjailijoilla on tuo taipumus tallentaa vaivansa ja samalla kuvata henkilöhahmojensa monet sairaudet.

Kalle Päätalo on mestari tälläkin alalla, myös selviytymisen ihmemies. Kirjailijat ovat erityisesti mielisairaaloiden vakiopotilaita. Bussilla Töölön kirjastoon mennessäni ohitin taas laajan rakennustyömaan Topeliuksenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa. Siinä oli ennen salaperäinen Kammion sairaala, pieni yksityinen hoitola hermonsa kuluttaneille. Siellä Sillanpää asui koko jatkosodan ja siellä Waltari piipahti tuolloin tällöin lepäämässä raskaan työn jälkeen. Varmaan se oli tarkoituksiin sopiva rauhan satama elämän myrskyissä uupuneille. Nyt paikalle rakennetaan uljasta asuintaloa.

Kirjailijoiden kuolinsyyt on suoranainen tutkimussuunta, jota Mustonenkin on ansiokkaasti viljellyt. On tutkittu Kiven ja Viidan pään ja ruumiin sisuksia, ja viimeksi keskusteltiin Eino Leinon kuoleman 100-vuotisesta muistosta. Syfilis koetteli monia aikakauden taiteilijoita. Leinon jatkona olen törmännyt L. Onervan kärsimystiehen Nikkilän mielisairaalassa ja muualla. Hullujenhuoneet ovat tulvillaan kirjallisia muistoja.

Mustonen on tehnyt kiinnostavia löytöjä Mauri Sariolan tarkoista silmien kuvauksista. Maksim Gorkilla oli sama erikoisalue. Sariolalla kuten myös Waltarilla ja kaiketi monella muulla oli läheisiä läkärituttavia, jotka antoivat sekä hoitavia tietoja että käyttökelpoisia aiheita.  Mustonen on erityisesti tutkinut Sariolan romaania Ei loitsu eikä rukous (1959), joka oli minunkin nuoruuteni innostavia lukumuistoja. Siinä tietojen antajana oli Lapissa toiminut kunnanlääkäri Pekka Peltonen.

Onervaa hoitaneet lääkärit ovat oma surkuhupaisa lukunsa, heistä on Hannu Mäkelä tehnyt selkoa. Karmaiseva hoitokaari näkyy myös Anna Makkosen ja Marja-Leena Tuurnan toimittamassa Onervan ja miehensä Leevi Madetojan kirjeenvaihdon kokoelmassa Yölauluja (2006). Ja mitä kaikkea saikaan Aino Kallas kärsiä vanhoilla päivillään! Suvi Ratinen asiaa avaa viime syksyn romaanissaan Pakolainen.

Jukka Mustosen kirja Olen lääkäri ja voin vilkaista (2024) kertoo lisää runsain näyttein tästä morbidista lääketietellisestä aihpeiiristä. Hän lupasi seuraavaksi tutkia naiskirjailijoita, joten lisää kauheuksia on luvassa.

30.1.2026

Radio on aamun paras ystävä. Tai oli, kunnes Yle alkoi profiloida meitä kuulijoita.

Ensin poistuivat Yle1:n kello kuuden uutiset. Profiloiva suunnittelija katsoi, etteivät klassisen musiikin untelot kuulijat vielä siihen aikaan havahdu maailman tapahtumiin. On siis oltava tarkkana ja loikatttava juuri oikeaan aikaan Radio Suomen puolelle. No siellä kyllä sitten Pirkkalainen ja Ylönen juttelevat aika juohevasti, mikäs siinä. Tänäänkin sain vihjeitä auton talvihuoltoon.

Mutta seuraava täpärä paikka on kello kahdeksan aamupalan aikaan. Profiloiva suunnitelija on nyt katsonut, että Ylen ykkösen kuulijat eivät enää tarvitse asiapitoista ykkösaamuakaan, vaan heille riittää kukkahattutädin (juontajan oma määritelmä) löysä pakinointi. Ja kas, ykkösaamu onkin nyt vaihtelun vuoksi siirretty Suomen puolelle!  Näin meidät profiloidaan pujottelemaan kanavalta toiselle ja pysymään heti aamusta virkeinä. Epäilemättä tämä ehkäisee muistisairauksia, joten tarkoitus on varmaan ollut ihan hyvä.

Tilanne johdattaa huomaamaan, että aina on varmempaa lukea kirjaa. Silloin ainakin tietää millä kanavalla kuljetaan eikä kukaan profiloi lukuvalintoja kesken kaiken.

Hämmästyin kuinka hyvä kirja on Suvi Ratisen viimesyksyinen Pakolainen (Otava). Se on hyytävä kuvaus Aino Kallaksen viimeisistä vaiheista sotien jälkeen, jolloin Neuvostoliitto on vallannut hänen kotimaansa Viron. Alkuperäinen kotimaa Suomi ei uskalla ottaa häntä enää huomaansa, pelätään että hänet pakkosiirretään Neuvosto-Viroon, kuten tapahtui monille loikanneille virolaisille. Kallas elää Ruotsissa alituisessa pelossa, puolet hänen perheestään on jo tuhoutunut ja sairaudet vainoavat loppujakin. Alituinen rahapula hätistää.

Tietysti Kallas oli eliittipakolainen, dipolmaatin rouva ja tunnettu kirjailija, mutta silti hänen asemansa oli surkuteltava. Kuvauksen ajankohtaisuutta ei voi kiistää. Valitukset ovat vihlovaa luettavaa. Mihin kaikkeen kurimukseen joutui saksalaisperäinen helsinkiläistyttö lähtiessään Viron lähettilään Oskar Kallaksen matkaan! Mutta kirjallinen tuotanto kohosi välillä komeasti ja sai paljon uusia aineksia.

Nyt jos istuisin kirjallisuuden professorina, antaisin jollekin oppilaalle tehtäväksi selvittää, kuinka paljon Ratinen on käyttänyt Kallaksen omia päiväkirjoja. Lähes kaikki aneistohan on niistä peräisin sekä Kallaksen kirjeenvaihdosta ja elämäkearroista. Ihmeellistä kyllä romaanissa kuuluu aidon tuntuinen oma ääni, joka ei ole suoraan Kallaksen vaan sivusta katsovan tarkkailijan. Hyvin lähellä rajalinjaa kuitenkin kuljetaan. Kuinka pitkälti on vältetty suorat sitaatit?

Vaikuttava kirja aktivoi. Nostin hyllystä paksun kaksiosaisen kokoelman Kallaksen päiväkirjoja ja rupesin selailemaan. Juutuin uudelleen tuohon tunteissa hehkuvaan romanssiin ”mustan rouvan” ja Eino Leinon välillä. Suhde oli niin tulinen, että se johti kahteen suudelmayritykseen. Fenniassa istuttiin tai jomman kumman asunnossa ja keskusteltiin kiihkeästi tuntikausia. Pitkiä kirjeitä kirjoitettiin. Tätä luvatonta suhdetta koko Helsinki sitten paheksui ja Aino kärsi raatelevia tunnontuskia, hänen miehensä Oskar vielä raatelevampia. Mutta Leino sen kun helkytteli taas ja jatkoi seurustelua Onervan kanssa.

Toinen musertavan vaikuttava romaani on Alena Mornštainovan Marraskuu (Kairaamo, suomennos Susanna Räty). Jos syntyy neuvostosysteemistä karmaiseva todistus Kallaksen perheen kokemuksien kautta, Mornštainovan kuvaus Tšekistä on jos mahdollista vielä kauheampi. Se on itse asiassa kontrafaktuaalinen romaani eli kuvitelma siitä, mitä maassa olisi tapahtunut, jos vuoden 1989 kriisi olisi kääntänyt Neuvostoliiton takaisin ylivaltaan. Kouraisevan uskottavasti kirjailija näyttää kaikki pahimmat mahdollisuudet ikään kuin ne olisivat todella tapahtuneet. Rankempaa kommunismin vastaista teosta täytyy etsiä jostakin vankileirien saariston uumenista. Siellä käydään kyllä sekä Kallaksen että Mornštainovan painajaisissa. Tšekkikirjailija ei armahda lukijaa pienimmälläkään sovittavan lopun mahdollisuudella. Nämä henkilöt pysyvät muistissa pitkään aivan kuten tekijän edeltävän romaanin Hana ihmeellinen päähenkilö.

Kevyempää luettavaa varmasti löytyy, nämä ovat raskaimmasta päästä. Mutta erinomaisesti eteneviä ja rakennettuja romaaneja kumpikin. Lukukokemusta seuraa suunnaton helpotus siitä, että saamme elää toistaiseksi näin hyvissä ja turvallisissa, maksimaaliset vapaudet tarjoavissa oloissa. Tällöin marmatukset joistakin radiokanavista häviävät omaan pienuuteensa.

20.1.2026

Jäi vielä sanomatta yhtä ja toista Leinon kuolinpäivän vaiheilta. Lisään muutaman kohdan Suomalaisella Klubilla pitämästäni esitelmästä.

Totesin että Leino sai 16-vuotiaana Helsinkiin tullessaan loistavan startin kirjalliselle uralleen. Alku oli yhtä riemujuhlaa aina sinne Kangasniemen Helkavirsien kesään 1903. Leino loi parastaan 25-vuotiaana, samaan hengenvetoon vielä ”Nocturnen” ja ”Lapin kesän” ja muita kauneimpia runojaan. Hän meni kihloihin ja naimisiin Helsingin kauneimman naisen Freya Schoulzin kanssa. Freya innoitti hänen runojaan, he olivat pääkaupungin seurapirien säihkyviä kaunistuksia, Leinon onnesta ei puuttunut mitään.

Hän iski Päivälehden palstoilla oikealle ja vasemmalle, virkamiehistö, kirkko ja yliopisto saivat kuulla kunniansa kuten kaikki vanhoilliset ja suomettarelaiset. Hän oli johtava teatteriarvostelija, pelätty pakinoitsija ja poleemikko, tuottelias runoilija, tietäjä kaikkien alojen. Moninaisia hän kokeili. Freya sisusti hänelle täydellisen työhuoneen Etelärantaan, mutta ei hän siellä viihtynyt. Hän riensi Kappeliin ja Kämpiin ja lehden tomitukseen, siellä hän sai paremman inspiraation.

Sitten tapahtui taite. Unelmien avioliitto rakoili. Alkoholin käyttö lisääntyi. Teosten taso alkoi laskea. Leino löysi sielunkumppanin, L. Onervan, ja karkasi ulkomaile, Roomaan. Onerva tuli perässä. Molemmat erosivat puolisoistaan. Aatteet vaihtelivat, samoin lehdet ja julkaisut. Erotiikka ei enää kiinnostanut Leinoa, kuten Onerva pettyneenä totesi. Avioero ja tyttären hylkääminen kylmensivät Leinon mielen. Jäi kaipaus ja ikävä.

Roomassa vietettin ystävien kanssa silti vilkasta elämää, tutkittiin kieltä ja antiikkia, mutta entinen vire ei palannut. Välit viilenvät myös Onervaan. Suomeen palasi pettynyt pariskunta. Leinoi jatkoi Danten Divina commedian suomentamista ja julkaisi runoja, näytelmiä, romaaneja. Taso putosi entisestä. Uudet aatteet tarttuivat, teosofia, pasifismi, panteismi. Leiosta tuli maailmanselittäjä, Onerva avusti. He pysyivät yhdessä Leinon kiuolemaan saakka, vaikka väliin mahtui Leinon toinen avioliitto ja leimuava suhde Aino Kallakseen.

Mitä Leinolle oikeastaan tapahtui? Mikä taittoi jalon miehen? Ensin maailmansota ja punakapina tuottivat valtavan pettymyksen, mutta valkoisten voitto taas sotilaallisen innostuksen. Leinosta tuli voitttajien tilausrunoilija. Hän kirjoitti Vöyrin sotakoulun historiikin ja oman päiväkirjan pelon lamauttavasta piileskelystään punaisessa pääkaupungissa. Hän halusi Mannerheimin hovikirjuriksi. ”Leino seurusteli upseerien kanssa hyvin paljon”, pahoitteli Onervakin.

Leino ei toipunut enää jaloilleen, vaikka kirjoitti jatkuvasti. Hän matkasi Viroon ja yritti päästä veljesmaan kansalaiseksi. Hän yritti pelastaa humanismin aatteen, mutta Pro Humanitate -klubi päätyi salakapakaksi. Leino vaihteli asuinpaikkaa, antoi mennä. Hänestä tuli resuinen kulttuuripultsari. Hän solmi vielä kolmannen surkuhupaisan avioliton. Tuusulaan hän viimein kuin peto kuoleva hiipi. Hän julkaisi paljon yhdentekevää, joitain hienoja teoksia, Juhana-herttuan ja Catarina Jagellonican lauluja ja jaksoi lopulta sanella vielä muistelmiensa alkuosankin, Elämäni kuvakirjan. Sitten voimat loppuivat 47-vuotiaana. Moni ihmetteli, että hän jaksoi niinkin kauan.

Pitkään alamäkeen vaikuttivat monet tekijät, ehkä kuitenkin ratkaisevimpana jo nuoruudessa saatu ja sittemmin koteloitunut syfilis-tartunta. Sen merkitystä ei ole oikein tahdottu tunnustaa. Olen elämäkerrassani Virvatuli määritellyt taudin vaikutuksen seuraavasti ja samalla kannalla olen edelleen:

Ilmeistä on, että jatkuva kuoleman läheisyyden teema Leinon tuotannossa, hänen vimmattu kiireensä elää ja kirjoittaa, hänen taiteensa heittelehtivä epätasaisuus ja hänen ajatusmaailmansa vähittäinen hämärtyminen, hänen nopeasti romuttuva terveytensä ja pitkät hoitoperiodit ja varhainen kuolemansa johtuvat kaikki saman taudin alkulähteestä eikä niitä selitä pelkästään luovan työn paine, sukurasitus eikä edes alkoholin pitkäaikainen kohtuuton käyttö.

Tämä ei suinkaan himmennä Leinon parhaan tuotannon arvoa, vaan pikemmin kirkastaa hänen sitkeyttään ja taiteensa suurta kantovoimaa, sitä että hän jaksoi kaikista vaivoistaan huolimatta luoda myös suurta unohtumatonta runoutta.

11.1.2026

Olipa taas melkoinen viikko. Olen istunut hienossa päivällispöydässä Tampereella, ollut perustamassa teatteria Hämeenkyrössä ja viimeksi esitelmöinyt Helsingin Suomalaisella Klubilla.

Paluumatka oli tosin vähällä tyssätä alkuunsa. Lähdin hyvässä uskossa huristamaan kohti Helsinkiä, kun huomasin, että vihaisen punainen merkkivalo hälytti kojelaudassa: STOP. Milläs siinä heti pysäytät? Ja mitä sitten. On se ennenkin vilkkunut ja olen ajellut vaan ajatellen, että aina tämä moderni elektroniikka haluaa jotenkin tärkeillä. Kaiken lisäksi kännykkä ilmoitti, ettei sillä ole yhteyttä internetiin. Kaikki katastrofin ennusmerkit!

Nyt järki voitti, ja käännyin Ylöjärveltä takaisin Hämeenkyröön. Pahimmassa tapauksessa voin jäädä tielle mykkää puhelintani heristellen. Ja illalla pitäisi pitää esitelmä Klubilla.

Luotan Lamminsivun korjaamoon, missä Citikka on huollettu. Selitin ongelman. Mestari lähti kanssani koeajelulle ja päätteli, että jäähdytysneste on vähissä. Hän kaatoi kannnulla säiliön täyteen, ja johan lakkasi STOP-valo räikymästä. Pääsin Helsinkiin enemmittä ongelmitta.

Sitä ennen oli tapahtunut paljon. Loppiaisena Hämeenkyrön mahtitalon leskiemäntä tarjosi sieni- ja riistapitoisen päivällisen kotonaan. Emäntä on opettaja kuin konsanaan Niskavuori-sarjan Ilona. Nythän näytelmä pyörii taas Tampereen Teatterissa. Muistelimme yhteisiä tuttuja ja elämänmenoa entisaikaan kuten meillä varttuneilla on tapana. Vähän on hiljaista pitäjässä nykyisin, totesimme. Muutos on tulossa, väitin toivorikkaasti.

Seuraavana päivänä kokoonnuttiin näet Silta-nimiseen koulu- ja kirjastokompleksiin perustamaan Myllykolun Teatteri ry:tä. Mutta hei, sehän on toiminut siellä jo yli 50 vuotta, voisi joku ihmetellä. Niinpä onkin, mutta sitä ei ole koskaan perustettu. Siellä on museon kupeella tehty kymmeniä näytelmiä, järjestäjät vain ovat vaihtuneet. Nyt viimein toiminta saa siis vakiintuvan aseman ja luonteen. Vähältä piti, ettei kunta olisi myynyt koko hiljentynyttä Myllykolua.

Kokoukseen tuli runsaat 20 aktiivia, mikä on yllättävän hyvä saavutus täällä. Eduskunta (Jouni Ovaska) oli edustettun, samoin kunta (parikin virkeää virkailijaa sekä monitehokone Katariina Pylsy) sekä Joutsenten reitti (Petri Rinne). Näillä voimilla vanha teatteri puskettiin uuteen käyntiin. Kauno Perkiömäki, joka kaukonäköisesti perusti Myllykolun näytelmätoiminnan 54 vuotta sitten, toimi perustavan kokouksen puheenjohtajana. Teatterin puheenjohtajaksi valittiin opettaja Kai Asunta, joka muistetaan erityisesti kirkkoherran roolista näytelmässä Sarvipäiden paratiisi ammoin 90-luvun alussa. Minäkin pääsin hallitukseen ja sovitin jo avausnäytelmän ensi kesäksi: Kemppasen mukulat F. E. Sillanpään verrattoman novellin mukaan (1923). Katsotaanpas nyt, mitä tästä yrityksestä vielä kehittyy.

Ehdin siis hyvin Helsinkiin ja seuraavana iltana todistin jo Klubilla Eino Leinon elämäntyöstä ja surkuhupaisista viimeisistä vaiheista. Runoilijan kuolemasta on tänään kulunut 100 vuotta. Juha Kandolin oli koonnut erinomaisen matinean Leinon kunniaksi: Seela Sella lausui, Sauli Tiilikainen ja Annika Leino lauloivat ja Jukka Nykänen säesti. Ja minäpoika puhua paasasin. Saimme kaikki kiitosta ja suosiota. Sali täpötäynnä, kaikki ilmoittautuneet eivät mahtuneet mukaan.

Leinon kuoleman muisto tarjoaa paljon niin hersyvää kuin surullistakin kerrottavaa. Nythän asioista voi puhua jo suoraan kuten runoilijan kuolinsyistäkin, joita ennen hienotunteisesti peiteltiin. Muistan aina taannoisen iltapäivän vanha  kaverin Aki Lindénin kotona, kun selasin hänen isoisänsä Väinö Lindénin kirjoja ja papereita. Lindén oli Hyrylän tykistörykmentin lääkintäkenraalimajuri ja samalla ystävänsä Eino Leinon henkilääkäri. Leinon kuolinsyyn kohdalle hän oli merkinnyt kirjaan: lueettinen krisiogastria, selvä syfilis eli kansan kielellä kuppa. Koteloitunutta tartuntaa Leino kantoi kauan. Monia hänen ongelmiaan ja tuotantonsakin piirteitä se selittää. Mutta se ei himmennä loistavan runoilijan elämäntyön kirkkaimpia saavutuksia, päinvastoin. Kaikesta vaivastaan huolimatta Leino pystyi luomaan kauneinta runoutta mitä suomen kielellä on kirjoitettu. Lähempiä tietoja kaipaaville rohkenen suositella julkaisemaani elämäkertaa Virvatuli (WSOY 2017).

Ohessa Tapani Pitkäsen ottama hieno kuva Klubilla: minä ja Janne. Kun Seelan kanssa istuimme siiinä pöydässä, hän heitti minulle kipakan haasteen, johon on aikailematta tartuttava. Siitä kuulemme toivon mukaan myöhemmin. Kaikkiaan hieno ilta. Syvään huokaisten laskeuduin taas arkisempaan elämänrytmiin.

10.1.2026

Tänään palaa mieleen aika, jolloin kiisteltiin siitä, pidetäänkö loppiainen edelleen pyhäpäivänä. Elinkeinoelämä vastusti. Pääkonsuli Heikki Tavela jyrähti televisiossa: ”Kun itämaan tietäjät toivat Jeesus-lapselle lahjoja 2000 vuotta sitten, pitääkö työantajan Suomessa siitä edelleenkin maksaa!”

Hallitus ei ole vielä keksinyt lisätulon kohdetta siitä, että loppiaisena paiskittaisiin töitä. Hesarissa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen panisi Befana-noidan innostamana ihmiset alituisen puurtamisen sijasta muistamaan nimenomaan muuta merkityksellistä, esimerkiksi lapsia.

Loppiaisena on lisäksi hyvä miettiä, mitä on tullut tehdyksi ja mitä ei. En ole kovin tyytyväinen, vaikka juhlin omia ja taloni pyöreitä vuosia, kirjoitin yhden kirjan ja näytelmän ensi vuodeksi ja askartelin yhtä ja toista pienempää. Tuli myös takaiskuja. Aina pitäisi tehdä enemmän. Kumma pakkomielle meitä ajaa vielä niin sanottuina eläkevuosina.

Ihmissuhteissakin on paljon korjaamisen varaa. Lapsistani en voi paljon kertoa, sillä he eivät pidä siitä, että heistä mitään toitotan. Suhteet ovat kohtuulliset ja aina hiljalleen kohentuvat. Kun ajattelelen menneitten vuosien olosuhteita perheessäni, voin vain iloita siitä, että lapset pärjäävät hyvin omillaan ja muistavat joskus vanhenevaa isääkin.

Yksinäisyys ei sinänsä ole ilon aihe, mutta ihmeen hyvin viihdyn nykyisessä riippumattomuudessani. Kukaan ei käske, ei komenna eikä juuri odotakaan saati toivo mitään ihmeellistä. En enää havittele uutta elämänkumppania, hyvät tuttavat riittävät. Mutta jos joku yhtäkkiä ilmaantuu… ja niin meinasi tässä käydäkin. Aina sopii haaveilla.

Pikkupyhät ovat lukemisen aikaa täällä maaseudun rauhassa. Viimeksi luin joulupukin tuoman Anthony Hopkinsin muistelmateoksen Hyvin sinä pärjäsit (Tammi). Alkuteoksen nimi on vielä vetoavampi: We Did Ok, Kid. Hopkinsin ura todistaa hämmästyttävää muuntautumiskykyä niin teatterissa kuin elokuvissa – Hamletista ja Kuningas Learista Pablo Picasson, Richard Nixonin ja viimein sen hirveän Uhrilampaiden psykopaatin Hannibal Lecterin nahkoihin. Kovasti pidin hänen eläytymisestään muistisairaan isän rooliin elokuvassa The Father.

Muistelmat on tehty puheenomaisesti, varmaankin sanelun tai haastattelun pohjalta. Toistoa ja töksäyttelyä tulee, mutta teksti pysyy elävänä. Ilmeikkäitä henkilökuvia piirty työtovereista. Toinen walesilainen Richard Burton näkyy olleen läheinen kaveri. Hopkins seuraa kuinka tämä joi itsensä hengiltä. Elisabeth Taylorista ja tietysti perheenjäsenistä on kauniita luonnehdintoja. Isä taisi olla Anthonyn tärkein vaikuttaja.

Kiinnostavaa olikin nyt vasta katsella telkkarista kohuttu Kleopatra kuudenkymmenen vuoden takaa. Ulkoisesti loistelias leffa, tarkkaan tutkittu, sisäisesti vähän jähmeä varsinkin loppupuolellaan. Taylorin ja Burtonin keskinäiset välit tunkivat väkisin sekä terävöittämään että heikentämään roolien vaikutusta, ei voi mitään. Rex Harrison oli mainio Caesar, samoin Roddy McDowall kalvaana Octaviuksena, josta kasvoi sitten keisari Augustus. Antoniuksen tappio on vaikuttavasti kuvattu.

Uusintojen lomassa tv tarjosi sentään sarjan ”Itse asiasta kuultuna”, jossa oli hyviäkin puheenvuoroja. Juho-Pekka Rantalaa arvostellaan liian eleettömäsi haastattelijaksi. Ohjelman idea kai onkin antaa kohteille kerrankin rauhallinen puhevalta. Enemmän pidän tästä viileästä linjasta kuin monien radiotoimittajien tähtiä imartelevasta ja haastattelijan omaa persoonaa korostavasta tyylistä. Joskus Rantala voisi kyllä tehdä teräviä lisäkysymyksiä. Sellaiset antagonistiset tyypit kuin Paavo Väyrynen ja Esko Aho pääsivät liian vähällä.  Revolverihaastattelujen aika kuuluu menneisyteen.

Kiitän monia ystävällisiä henkilöitä, jotka rohkaisivat ja kantoivat huolta joulun ja pikkupyhien lämpöteknisistä takaiskuistani. Niitä on nyt selvitty varmalle pohjalle. Jatketaan vuotta hyvin toivein presidentti Stubbin hienossa puheessaan viittomalla tiellä.

6.1. 2026