Panu Rajala

Katsoin euroviisut ensimmäisen kerran lukiolaisena 1961. Olimme koko perhe Anu-tädin luona, koska hänellä oli sellainen ihmemööpeli kuin televisio. Meillä hankintaa vasta harkittiin. Siellä oli huone täynnä muutakin sukua. Jännitimme Laila Kinnusen puolesta, mutta jälkisijoille jäi tuo haikean kaunis ”Valoa ikunassa”. Serkkuni Jukka sanoi, että olisihan se kiva näissäkin pärjätä. Ei arvattu, että sellainenkin päivä voisi vielä joskus koittaa.

Kesti vain viitisenkymmentä vuotta, kunnes pieni ja sisukas Suomi ponnahti kisojen kärkisijalle. Nyt odotetaan yksissä tuumin toista voittoa. Linda Lampenius viuluineen on niin hurmava, että hänelle suon kaiken mahdollisen menestyksen. Pete Parkkoselle on varmaan Pihtiputaalla luvassa tontti tai vähintään patsas. Voiton kyllä ansaitsisi tämä kuumottava Liekinheittäjä, mutta arvioni mukaan Ranska on vaarallinen kilpailija, miksei myös Kreikan hellyttävä hupihumppailu.

Kuuntelin Lindan haastattelun ohjelmassa ”Näistä levyistä en luovu”. Tyylikkään avomielisesti hän vastaili vaikeistakin vaiheistaan. Kun on selvinnyt tuosta prässistä niin kestää mitä vain. Kahden näyttelijän lapsena hänellä on synnyinlahjana säteilevä esiintymisvarmuus. Varsinkin isän Börje Lampeniuksen tuki vaikutti huomattavalta. Linda puolestaan on saanut myöhemmin itse tukea alkoholisoitunutta äitiään Ulla Eklundia. Luja ja lämmin perhetausta on monen menestyjän selustavoimana.

Samaan aikaan starttaavat jääkiekon MM-kisat. Suomi on niissäkin ennakkosuosikki. Intoillaankohan meillä aina liikaa etukäteen? Komea olisi tietysti kaksoisvoitto sekä laulun että lätkän areenoilla. Vaikuttaisiko se talouskasvuun? Kansan mielialoja kansainvälinen voitto ainakin virkistää. Jospa elämäntahto ja työintokin nousisivat. Jopa laimea syntyvyys voisi saada uusia sytykkeitä.

Janne Saarikivi kirjoitti äskettäin Hesarissa siitä, kuinka kansan onnellisuus ja heikko talous voivat olla yhteydessä toisiinsa. Luova laiskotttelu lisää onnea enemmän kuin kiivas kilvoittelu? Kuitenkin kaikki kaipaavat tavalla tai toisella menestystä, edes ihmissuhteissaan. Jos lahjakas luokka alkaa rennosti löysäillä, kuka hankkii terveyspalvelut, lämpimät huoneet ja muut mukavuudet? Ahkeria työmurahaisia tarvitaan, jotta huolista vapaa elämänonni voisi oravanpyörästä jättäytyvillä jatkua.

Viisukisoja varjostavat tietysti mielenosoitukset Israelin osallistumisen vuoksi. Kravauttaako Netanjehu korvaansa niiden vuoksi? Myönnetään että Israel puolustaa ahdistettua asemaansa liioitelluin voimakeinoin. Entä jääkiekko: onko tulossa mielenosoituksia Zürichiin, kun USA saa osallistua? Samaan aikaan keskustellaan Venäjän sulkujen loiventamisesta muissa kisoissa. Politiikan, urheilun ja laulutaiteen suhteet ovat aina monipohjaiset.

Onko ylipäätään luvallista nauttia musiikista muistamatta alituiseen sen yhteyksiä poliittiseen todellisuuteen? Uskon monien kuuntelevan hurmiossa Wagneria unohtaen säveltäjän yhteydet Hitlerin Saksaan. Meillä Jean Sibelius kannatti Lapuan liikettä ja piti yllä lämpimiä suhteita kansallissosialistiseen Saksaan. Eivät mielipiteet hänen sävellyksiään turmele.

On tuttu hokema, että politiikka on läpeensä kietoutunut laulukilpailuihin ja urheilutapahtumiin, mutta yksityisellä kansalaisella on myös täysi oikeus nauttia harrastuksistaan piittaamatta poliittisista paineista. Niin kauan kuin ne eivät kohdistu suoraan hänen omiin valintoihinsa. Yksityisesti hän ei sodille mitään mahda.

Tämän illan euroviisuihin keskityn juuri näin, tarkkaillen kiinnostuneena eri maiden kulttuurien ilmentymisiä lauluvalinnnoissa, vaikka useimmat ovat  väsyttävän meluisia, räikeän liikevaltaisia ja visionäärisiä, sanomaltaan tyhjänpäiväisiä. Mutta aina niistä jotain voi havainnoida, jopa poliittisia taustatekijöitä. Aina eurooppalainen yhteys näissä jotenkin avartuu.

Olisikin kiintoisaa tulkita itse lauluesitysten poliittisia sisältöjä eikä vain niitä ympäröiviä kahinoita. Miten Liekinheittäjä – kuka näkee siinä allegorian Ukrainan sodasta? Vai onko se sittenkin pettyneen intoihimoisen rakkauden tilitys perusinhimillisellä tasolla? Jotkut laulaa posottavat suoraa poliittista patetiaa, enimmältä heikolla menestyksellä.

Oli miten hyvänsä, minä varaan pöydälle kevyet eväät ja pienen pullon kuohujuomaa ja istahdan innoissani alakerran television ääreen. Intellektuaalinen ylemmyys vaatisi selän kääntämistä koko tapahtumalle, mutta viis sitä. Pidän peukkua Lindalle ja Petelle ja yritän arvostaa muitakin. Tulkoon vaikka pettymys, sekin on elämys sinänsä. Tällaisia juhlahetkiä tarvitaan, ehdottomasti.

16.5.2026

Vetäydyin taas maalle Helsingin hulinoista.  Enpä olisi parempaa aikaa voinut valita. Miten voikin maailma näyttää näin puhtoisen viattomalta, vaikka toinen todellisuus jyrisee nurkan takana. Eilen rantasaunalla silmäilin hiirenkorvaisten koivujen läpi järvelle ja lähetin toiveen kaikille valtiaille: antakaa tämän elämäntilan nyt jatkua vielä edes muutaman vuoden.

Vilkas sosiaalinen viikko jäi taakse. Tiistaina kävin pitkästä aikaa maanpuolustuskurssin tilaisuudessa Pääesikunnassa. Kohta on kulunut 30 vuotta siitä, kun nämä kohdaltamme alkoivat. Monenlaista tietoa on vuosikymmenten varrella meihin pumpattu puolustusasioista, jotka viime aikoina ovat käyneet yhä polttavammiksi. Suomi varustautu monella tasolla,  jopa meidänkin ikäluokkaaamme pidetään mukana!

Kenraali valisti meitä tällä kertaa erityisesti puolustuksemme Nato-yhteyksistä, joita toden totta riittää. Eipä käy tämän ajan upseereita kateeksi; mitä kaikkia kirjainyhdistelmiä, laatikoita, erityisryhmittymiä ja uusia aseharjoituksia heidän onkaan opeteltava ja kohta myös hallittava. Elämme jännittäviä ja monimutkaisia aikoja. Miten simppeliä oli huutaa laukaus! ja syöksyä olemattomaan poteroon 60 vuotta sitten Hiukkavaaran kankailla. Tärkein opetus oli tähdätä oletettua vihollista keskivartaloon. Voi kyllä päteä edelleenkin. Ydinlaskeumia pyyhittiin kuusenoksalla kypäristä. Saattaa olla vanhentunut metodi.

Ihmeellisen rauhantäyteistä aikaa on ikäluokkamme saanut elää. Se tuli elävästi mieleen, kun kohtasimme Norssin kymmenen klassikkoa vuosimallia 63  tutussa Sea Horsessa. Vietämme luokkakokouksia melko tiheäisti, mitä monet kadehtien ihmettelevät. Hauska oli taas nähdä hyväkuntoisia veijareita, vain pari kävelykeppiä oli liittynyt joukkoon. Hengissä meitä on 18, kahdeksan kaveria oli estynyt tulemasta.

Ydin on edelleen tiukkaa ainesta. Jukkis Virta, futisjoukkueen kapteeni, järkkää ja kutsuu koolle. Tarvitaan aina joku aktivisti. Kaukaisin tulija on Rantasalmen ruhtinas Jorma Kaimio, joka kertoili meille latinan kielen hyödystä työelämässä. Hyötyä olisikin, jos osaisi! Kun yritän tulkita Ovidiuksen elegioita, huomaan taidon rapistuneen. Laippari Laipiota kuulin viimeksi eilen jazz-radiosta. Haba Halén jatkaa itämaisia tutkimuksiaan, häneltä sain viimeksi kriittisen lausunnon Sinuhe egytiläisen yksityiskohdista. Jontsi eli Jäntti on juuri voittanut ikäistensä SM-sulkapalloturnauksen. Jyki Malmion kanssa käymme viikottain Suomalaisen Klubin seniorijumpassa. Kaikki vetreässä kondiksessa ikäisikseen.

Miehiset kokoontumiset antavat ryhtiä elämään. Kautta kouluvuosien, urheilutreenien, armeijan ja klubin olen kuulunut miesvaltaisiin verkostoihin. Vasta humanistiset harjoitukset toivat mukaan eläviä naisia. Ei pahaa sanottavaa heistäkään, ihania ovat. Tänään liputan oman äitini Sagan ja lasteni äidin Elinan kunniaksi ja onnittelen vanhinta tytärtäni Ainoa nimipäivän johdosta. Upea luomakunta ja lippujen meri juhlivat kilvan kaikkia. Eikä niissä kyllin: uusin kirjani Sinuhen synty hurahti painoon.

Muuten: huomasin tyrmistyen perjantaina, että perinteistä futismatsia nykynorsit-vanhat norssit ei tänä vuonna näkynytkään Sepiksen kentällä, vaikka niin oli ilmoitettu! Mistä johtuu, kuka ottaa vastuun? Ei kai pitkä perinne ole katkeamassa. Vai oliko matsi vastoin ilmoitusta siirretty takaisin Johiksen kentälle? Selitystä vaaditaan.

Pian lähden metsälenkille taksvärkkitietä Myllykoluun ja sieltä Kierikkalan kylätielle. Kohta siellä taas harjoitellaan uutta näytelmääni Enkelten suojatit, siitä myöhemmin lisää. Kun katselen herkkiä koivikoita, muistan aina Sillanpään  lyömätöntä vertausta, jonka hän kehitteli junan sillalla matkalla Hankoon ja Malmön balttilaiseen näyttelyyn ennen kirjailijanuransa alkua toukokuussa 1914:

”Nuoret koivikot näyttävät siltä kuin niistä hiljaa varisisi kellanvihreää pyryä.” Samalta näyttävät edelleen.

10.5.2026

Toisin kuin ylioppilaat väittivät, vappu loppui aikanaan. Ullanlinna oli taas täydempi kuin koskaan, lisäksi vallitsi vuosisadan sää. YL uudistuu ja kurotti Leevi and the Leavingsin perässä Pohjois-Karjalaan. Retuperä soittaa liian hienosti nykyään, kaipaan entisiä rouheita riitasointuja.

Siinä lyhyesti raporttini vapun päätapauksista. Ulliksen ryysiksessä en löytänyt tytärtäni, mutta hän tulikin vastaan palatessani rantakatua. Päädyimme Eiran puistoon, missä kohtasimme lisää naisia, jotka rakensivat hetkessä runsaan piknikin. Vappu oli valloitettu.

Kun minua pikkupoikana vietiin vanhempieni välissä vappuna Kaivariin, ihmettelin miksi aikuiset ovat yhtäkkiä kovin iloisia. Yhä iloisempia he ovat nyt vuosikymmenten perästä, mutta eivät näytä enää niin aikuisilta kuin entisaikaan.

Havis Amanda lakitetaan nykyisin kovin teknisin menetelmin. Muistan sen ajan, kun urheat ylioppilaat kiipesivät Mantan vartaloa myöten päämaaliin ja yleensä joku putosi. Nyt altaassa pulikointikin on suunniteltua ja kilpavarusteltua. Lakituksessa oli mukana yksi kirjallisuustieteen opiskelija yliopistostani, nostin hänelle omaa lakkiani. Tosin vain kotona telkkarin äärellä.

Ruotsinkieliset laulut kajahtelivat tyylikkäästi Turusta. Sielläkin vietimme joskus näitä juhlia Marjan kanssa. Mutta vappu on sittenkin pääkaupungin paras irrotttelukarnevaali. Täällä se on vietettävä. Maallahan vappua ei oikein huomaakaan tai se vietetään oikeasti työn juhlana. Otetaan perunat kuopasta ja muuta yhtä hilpeää.

Vapun sankari oli Kalle Kustaa lahden takana. Olen seurannut ikätoverin vaiheita myötätuntoisella mielellä. Pienistä kompasteluista hän on aina selvinnyt ja näyttää juhlivat suosionsa huipulla. Toinen ikätoveri, paljon suuremmista kompastuksista selvinnyt kaima Charles III piti loistokkaan ironisen puheen Valkoisessa talossa. Annamari Sipilä selvensi elegantisti puheen salakuopat ja rivien välit Hesarissa. Kuka vielä väittää, että kuninkaallisilla ei ole merkitystä?

Onkohan Trumpille tulkattu vieläkään, mitä kaikkea brittimonarkki tuli sivaltaneeksi. Kuningas saa anteeksi kärkevyydet, ja retorisesti hän on kokonaan toista luokkaa kuin isäntämaan reuhaava presidentti. Vappupuheista puolestaan meillä ei kai kukaan isommin kostunut saati virkistynyt.

Vapun tyylittömin pönttö oli lyöty vanhan kunnon Juhani Ahon päähän täällä Eirassa. Lakitukset ovat levinneet kuin kulovalkea. Varokaa tällaista.

Vapun jälkeen valtaa ansaittu väsymys, joten en jatka tämän pitempään. Toivon kuten puhuja Ullanlinnassa, että iloinen vireemme jatkuisi pitempään, ainakin vielä päivän tai pari

3.5.2026

Kevät toi paitsi muurarin ja maalarin ja rannoille hampparin, myös yllättävän ruuhkan juhlia. Muutamia on niistä selvitetty. Parhaasta päästä oli Oopperagaala Ritarihuoneella viime torstaina. Kuvan otti Sauli Tiilikainen, joka minut houkutteli paikalle: siinä pönötän Saulin veljen Jussin ja talousvaikuttaja Mikael Silvennoisen välissä, vastapätä herrojen puolisoita ym.

Tilaisuuden järjesti Oopperakummit ry, joka tukee nuoria nousevia laulajia. Heitä saimmekin kuulla koko rahan edestä illan mittaan samalla kun nautimme mainiota illallista. Sauli on ollut järjestön hallituksen puheenjohtajana vuotensa täyteen ja vietti nyt ansaittuja läksiäisiään. Vapautunut joskin haikea riemu täytti rehevän olemuksensa.

Muistin elävästi erästä vastaavaa oopperailtaa Pariisissa kihlamatkallamme Marjan kanssa vuonna 2005. Satuimme pieneen ravintolaan jossakin siellä vuorilla, vasemmalla rannnalla se varmaan oli, missä samalla tavoin laulutaidetta opiskelevat nuoret vastasivat ohjelmasta ja toivat vadit ja kulhot ja pullot pöytiin päänsä päällä samalla uljaita aarioita vedellen. Ikimuistoinen elämys oli sekin.

Täällä Ritarihuoneen sali on tilana hivelevän kaunis, ja ryhtiä antavat seiniä peittävät aateliskilvet. Äkkäsimme yhden tyhjän kohdan, mielestämme Sauli voisi liittyä siihen salanimellä af Tegelsten. Pöytäseurue oli mitä hauskin, Jussi muisteli käyneensä aikoinaan samoilla oikeustieteen luennoilla vaimoni Elinan kanssa. Sehän mieltäni liikutti. Illalle antoi oman hohtonsa kunniavieras, Suzanne Innes-Stubb tyttärineen.

No juhlat jatkuivat tänään lauantaina, kun Suomalainen Klubi täytti 150 vuotta. Pääjuhla pidettiin yliopiston juhlasalissa, joka ei näyttävyydessään häviä yhtään Ritarihuoneelle. Nämä ovatkin päkaupungin kaksi hienointa miljöötä. Kun Ritarihuoneella oli vedettävä smokki niskaan, yliopistolla näkyi paljon frakkeja. Daamit tietysti kukoistivat parhaimmissaan. Hauskaa että tällaisia juhlia vielä järjestetään.

Sauli esiintyi täälläkin ja kajautti Klubin marssin äänekkään torvisoiton säestyksellä. Klubin kuoro veti todella komeasti Finlandian kuniajohtajanaan Henrik Lamberg. Ministeri Wille Rydmanin juhlapuhe oli asiallinen ja odottamaani maltillisempi. Juhlarunoksi olin Juha Kandolinille ehdottanut Lauri Viidan Luomista, jonka hän hyvin tulkitsikin.

Klubin puheenjohtaja Olli Meretoja tervehti meitä aluksi, ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja Markku Kuula kertasi lopuksi Klubin kunniakkaan historian pääkohtia. Käsiohjelman kantta koristi seitsemän presidentin nimet. Maamme-lauluun tietysti lopetettiin tämä korkeatasoinen pönötysjuhla. Voi kun Marja olisi saanut olla mukana, hän piti juuri tällaisista.

Juhlat eivät tähän lopu, kohta on vappu ja sen jälkeen Norssin päivä ja vaikka mitä, joten jatketaan sikäli kun kerrotavaa kertyy. Nyt taas maalle, missä perustamamme Myllykolun Teatteri ry pitää ensimmäisen vuosikokouksensa huomenna. Jospa haukiakin vielä rannoilla kutumielellä uiskentelisi.

24.4.2026

Oikeastaan ihmettelen, mihin tarvitaan kemiallisia huumeita. Kun näinä sinitaivaisina kevätpäivinä kuljeskelen tuolla rannoilla ja katselen järvelle ja kuuntelen lintujen konserttia, olen aivan huumeessa. Mitään muuta mielialan kohotusta en kaipaa. Mutta hyvin moni kaipaa.

Tietysti on erilaisia päiviä ja toisenlaisia elämäntilanteita. Aina ei luonto puhuttele. Minäkin uppoudun koneeni ääreen joskus niin että pihapiirin tapahtumat katoavat näkyvistä kokonaan. Miten kerrotaan Waltarista: hän havahtui kesämökillä monen viikon kirjoitustyöstä ja kysyi hölmistyneenä: ”Onko tuo puu aina ollut tuossa?”

Nyt kuitenkin juhlin täällä maalla täysin rinnoin ja sydämin. Katiskasta polskahti ensiyrittämällä kolme vantteraa haukea, ja tänään tuli kaksi lisää. Kalakeittoa on kattila täynnä ja monta potraa poikaa pakkasessa odottamassa spelttikäsittelyä. Ravintotilanne on moneksi päiväksi varmistettu.

Torilta ostin soman linnunpöntön, jossa on samalla talviruokintamahdollisuus. Taiteilin sen koivun runkoon, josta viime kesänä hajosi vanha pönttö. Kohta voi alkaa jokakeväinen taistelu: ensin tintit kokeilevat innoissaan pesää, kunnes herra kirjosieppo saapuu pitkän matkan vaellettuaan ja ajaa asukkaat tylysti tiehensä. Siinä se nyt on, katsotaan kuinka uusi pönttö kelpaa.

Poikkesin torilta Seurahuoneelle, missä ikäiseni äijät turisevat leppoisasti ja on siellä jokunen viehko nainenkin joukossa. Sieltä tarttui kainaloon Ahti Lindbergin antama kirjanen Runon pyörteitä Lussissa, jota lupasin rauhassa tutkiskella. Kyröskosken kuohuista siinä runoillaan ja muistoja menneiltä ajoilta pudotellaan. Ei hullumpi saalis torireissulta: linnunpönttö ja runokirja.

Tuli tieto, että Ilves johtaa 6-0 Tapparaa vastaan! Poikani on katsomassa matsia Nokia-areenalla ja varmasti riemuitsee. Vai meneekö liian ylivoimaiseksi, jännitys katoaa. Nyt on Tampereella taas derbyjen juhlaa, mitäs sitten kun päästään loppuotteluihin. Vieläkö ne aikoo sitä paitsi pyörittää MM-kisojakin likipitäen kesähelteellä?

isin tänne mielelläni pitemmäksi aikaa, mutta aina on tapahtumia ja sitoumuksia stadissa, sinne on kirmattava. Oikeastaan piti lähteä Lontooseen, mutta onneksi tuli esteitä. Ei voi tähän aikaan karkailla kauniista kotimaasta ilman painavaa syytä. Jossain päin maailmaa soditaan, mutta täällä elämme kuin herran kukkarossa. Edes tyhmistyvä tv-viihde ei häiritse, kun sitä ei katsele.

Vähän kyllä häiritsi näkemäni väläys, missä kovan viikon iltana naurettiin vedet silmissä drooneille ja kaikelle mikä niihin liittyy. Ukrainassa ne eivät paljon naurata, eivät Iranissakaan. Kelpaa meidän täällä kelliä, kun paha maailma vain sen verran hipaisee, että siitä saa irvokasta huumoriohjelmaa väännetyksi. Homous on näköjään toinen suuri ilon aihe ja kurjistuva talous yllättäen kolmas.

Ensimmäisen kerran lämmitin rantasaunan lauantaina. Autuuden huippu, vaikka hyiseen järveen en pulahtanutkaan Siinä vilvoitellessani ja kylmää olutta kulautellessani mietin, olemmeko todella ansainneet tämän kaiken. Olemmeko jotenkin anastaneet asemamme maailman onnellisimpana kansana? Olenko minä tehnyt jotakin, minkä vuoksi voin vapaasti iloita ja ylistää yhteistä luomakuntaa suloisessa Suomenmaassa. Ehkä se on vain ylimääräistä bonusta, sattumalta saatua. Nautitaan siitä silti. Ei missään voi niin riemuita kuin Suomessa vain voipi.

19.4.2026

Epäsympaattisesta henkilöstä voi kirjoittaa kunnioittavan näytelmän, ja sen voi ohjata suorasukaisesti ja silti hienovaraisesti. Kuulostaa paradoksilta., muta tämä toteutuu Svenska Teaternin henkilökuvauksessa Amos A.  

Nyt kevään korvalla ehdin sen vielä nähdä, ja olen siitä tyytyväinen. Amos Andersonista tiesin vain teot ja hegemonisen ruhtinaan maineen. Gunilla Hemming on tutkinut hänestä esiin enemmän: sulkeutuneen kuoren takana väijyvän laskelmallisen liikemiehen, jolla ei ollut sydäntä – ei ainakaan lähimmilleen. Ehkä hän rakasti oikeasti teatteria, taidetta ja ennen kaikkea rahaa, mutta ei juuri ihmisiä.

Ohjaaja Kari Heiskanen luo näistä aineksista uskottavan ja kiinnostavan, miltei elävän ihmiskuvan. Patrick Henriksen vaikuttaa juuri oikealta näyttelijältä päärooliin. Hänen Amoksensa on kulmikas, väistelevä, itsekäs opportunisti, mutta silti hänen vaiheitaan seuraa jonkinlaisella myötätunnolla. Tätä pidän aikamoisena saavutuksena. Heiskanen kuljettaa henkilön lähihistorian vaiheissa varmalla tyylitajulla, notkeasti, viiteellisesti, tarpeen tullen iskevästi.

Lappo-rörelsen hallitsee paljon alkupuolta, ja sillä saadaan tietysti aikaan ylimääräistä dramatiikkaa. Tuliko äärioikeisolainen liike näin lähelle uhkaamaan ruotsinkielistenkin omaa ankkalampea? Hufvudstadsbladetim päätoimittaja yritettiin jopa murhata. En väitä vastaan, tosiasioiden tuntumassa liikutaan. Hyvin tulee esiin Andersonin kovapintainen halu pitää lehtensä kahakoiden ulkopuolella. Siinä hän onnostuikin. Lehteä väitettiin niin hyväksi unilääkkeeksi, että sitä pitäisi myydä apteekissa.

Johtaja Nicken Rönngrenin (Riko Eklundh) ja mesenaatti Amos Andersonin teatteripoliitikasta näytetään muutama hauska väläys. Alkuperäisellä tapahtumapaikalla nähtyinä ne saavat erityistä resonanssia. Näin itsekriittistä kuvausta tuskin olisi voitu Svenskanissa esittää vielä muutama vuosikymmenen takaperin. Tosin takavuosina ruotsinkielisellä päänäyttämöllä käytiin kovia poliittisia taistoja, joista muun muassa Bengit Ahlfors kertoi kirjassaan Stigzeliuska rummet (1980). Gunilla Hemmingin dramaturginen ote on hellän huvittunut. Teatterin miehinen johtokaksikko oli ennen muuta ihastunut kauniisiin näyttelijättäriin.

Andersonin ilmeinen biseksuaalinen suuntaus kallistuu esityksessä enemmän naisten puoleen, vaikka ei hän heistäkään näytä syvemmin piitanneen. Malin Saine on kaunis Mona Mårtenson, jonka elämä päättyy traagiseen pettymykseen. Homoseksuaalisuus on lähinnä aikaan liittyvä kulissien takainen ominaisuus, joka luo vaivihkaa vaikuttavia valtaverkostoja. Ajan kuvaus on Heiskasen vahvuus, hän tuntee sotien väliset ja jälkeiset vuosikymmenet selkäytimesssään. Osoituksena siitä vaikkapa erinomainen nopea kollaasi Neuvostoliiton alkavasta hegemoniasta toisen maailmansodan jälkeen.

Viihdyin Svenskanissa oikein hyvin. Siellä on vielä jotakin vanhaa teatterikulttuuria, häivähdys entistä hienostusta ja aitoa ystävällisyyttä. Yleisökin on muita näyttämöitä tyylikkäämpää, vertauskohta löytyy vain oopperasta. Ehkä vaikutelmaani liittyy nostalgiaa, äidin kanssa täällä joskus käytiin enemmänkin. Ensimmäisellä kerralla tosin pelästyin pahanpäiväisesti valkoista hevosta näyttämöllä ja puhkesin itkemään pää tuoliin painuneena. Olin ehkä viisivuotias, siitä pitäen olen kovettunut katsojana. Silti aistin yhä jotakin herkistävää, kun juhlavasta (vähän epämukavasta) aitiosta tätä mieltäni koskettanutta kultuurikuvausta katselin. Tack för upplevelsen!

11.4.2026

Kolkuttelin pitkää maata yli puolenvälin, ja siinäkin oli tekemistä. Kouvolan ohitin samoihin aikoihin, kun drooneja putoili lähimaille, ei sentään junan katolle. Vaalan asemalla säveltäjä Risto Vähäsarja oli vastassa ja ohjasi hyvään majapaikkaan, jossa olen ennenkin oleillut. Illalla oli heti kuoroharjoitukset.

Noin 30-päinen sekakuoro valmistautuu kesällä esitettävään oopperaan Runon lintu ja liekki. Se kertoo nuorena kuolleesta runoilijalahjakkuudesta Isa Aspista, joka ei ehtinyt kunnolla lahjojaan lunastaa. Yhtään kirjaa hän ei julkaissut, mutta muutamat runot kuten ”Aallon kehtolaulu” ovat jääneet elämään. Hän eli kansallisen nousun aikaa 1853-1872 ja opiskeli Jyväskylän seminaarissa samaan aikaan J. H. Erkon ja Lydia Laguksen kanssa. Näistä olen kirjoittanut Erkon elämäkerrassani Runoilijan sydän  (2006). Henkinen maaperä on jossakin määrin tuttu.

Isa Asp oli Aleksis Kiven aikalainen ja kuolikin samana vuonna. Ei ollut sen ajan runoilijoilla paljon elämän eväitä, kesken katkesivat. Asp sairastui rankkasateisella matkalla Jyväskylän seminaariin, sai keuhkokuumeen ja kuoli verensyöksyyn. Hän ehti asua useilla paikkakunnilla, syntyi Utajärvellä Vaalan kupeessa ja muutti isänsä kirjurintöiden mukana Suomussalmelle ja Puolangalle ja kävi koulua Raahessa. Hänen runojaan ilmestyi joissain lehdissä kuten Oulun Viikko-Sanomissa, ja itse hän toimitti Lahja-nimistä lehteä. Häntä on pidetty ensimmäisenä suomenkielisenä naislyyrikkona. Hänestä on patsas ja nimikkoseurakin Puolangalla.

Melko vähistä aineksista on Ritva Hakkarainen kirjoittanut kauniin libreton ja Risto Vähäsarja säveltänyt parikymmentä laulua. Hän myös johtaa kuoroa, jota on koottu lähikunnista Oulua ja Puolankaa ja Sotkamoa myöten. Eläviä soittimia oli pianon lisäksi huilu, sello ja trumpetti. Komealta kuulosti. Lupaavia harjoituksia kuuntelin seurakuntasalissa ja aloin uskoa, että kunnon ooppera tästä syntyy. Minut on kutsuttu sen ohjaajaksi varmaankin sen takia, että teimme yhteistyötä Esa Ruuttusen Kianto-illan merkeissä pari vuotta sitten hyvällä menestyksellä. Esa on mukana myös oopperassa ja laulaa Isan isän roolin.

Katsastin myös ooppera tulevan esityspaikan, Ylitalon jättimäisen kivinavetan Suutarinkylässä vähän kauempana Vaalan keskustasta. Paljon olen teattereissa ja konserteissa kolunnut, mutta enpä ole tällaista estradia ennen nähnyt. Akustiikan pitäisi olla jylisevää luokkaa. Toiveet kohosivat, mutta paikka asettaa omat haasteensa. Niitä nyt näkemäni pohjalta hahmottelen. Ooppera liittyy omalla tavallaan Oulun kulttuuripääkaupungin vanaveteen. Näillä korkeuksilla eletään nyt väkevää kulttuurin nousua. On syytä seurata muitakin pääkaupungin ja ympäröivän maakunnan tapahtumia.

Vaalan kirjastossa oli samalla matkalla matinea, jossa kerroin tuotannostani. Sinne kertyi hyvin väkeä, tuttujakin tapasin kuten Topi Kannnisen, joka ennen järjesti kirjailtoja Oulussa. Puhuin etupäässä Kainuun kirjailijoista Iki-Kiannosta, Eino Leinosta ja Veikko Huovisesta, joista kaikista olen kirjat kirjoittanut. Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, sen myötä suunnitelmia on Sotkamossa, Kajaanissa ja varmasti muuallakin. Huovis-Veikosta kirjoittamani näytelmä lepää HavukkaTeatterin hoteissa, saapa nähdä mitä siitä kehkeytyy.

Tapasin myös paikallista mediaa, Tervareitin ja Kainuun Sanomien toimittajia. Tuli sellainen tutina, että Kainuussa aiotaan lähiaikoina repäistä kunnolla kulttuurin rintamalla. Akateemikko Matti Kuusi kirjoitti aikoinaan ”pohjoisen reserveistä”, joissa hän uumoili piilevän suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ehkäpä niitä alkaa nyt purkautua ennennäkemättömän voimallisesti.

Oopperan esitykset ovat 17.-19.7. siellä Suutarinkylän Ylitalon toistasatavuotisessa kivinavetassa. Kuinka kukin sinne kulkunsa hoitelee, sehän nähdään. Tilauksia on kuulemma tullut jo vilkkaasti. Järjestelyistä vastaa kylän maaseutuyhdistys – enpä uskonut semmoisenkaan puulaakin hommiin ikänä joutuvani. Paluumatkalla junassa tunsin virittyviä värinöitä. Jotakin on tulollaan, ainakin elämys, toivottavasti jotakin ikimuistoista.

Lankalauantaina 2026

Tulee kuluneksi viisi vuotta vaimoni Marjan kuolemasta. Muistan iäti kuultavan kevättalvisen illan, jolloin hän äkkiä tuupertui tuoliltaan lattialle. Olimme viettäneet rauhallista koronatalvea maalla. Vain ambulanssin punaiset takavalot jäivät muistuttamaan äkillisestä järkytyksestä.

Takana oli paras vuosikymmen niin elämässä kuin kirjallisessa työssäni. Marja oli jäänyt eläkkeelle opettajan toimesta ja saattoi muun ohessa omistautua miehensä innostamiseen. Hän hoiti talouden ja luki jokaisen liuskani ja esitti korjauksia ja huomautuksia. Tuloksena vankka elämäkerta ja jokunen näytelmä joka vuosi. Moiseen vauhtiin en ole ennen enkä sen jälkeen päässyt.

Tällaisia flow-kausia tulee yleensä harvoin elämässä. Kaikki tuntui muuttuvan kosketuksesta kullaksi. Kun sen on elänyt, tyyntyy huojentuneena vähän hitaampaan vaiheeseen. Tosin nyt alkaa taas tauon jälkeen veri kiertää entiseen malliin. Alkuvuoden saldo: kolme näytelmää,  yhden kirjan viimeistely, toisen aloitus.

Määrä ei tietenkään ratkaise. Pitkäjänteinen keskittyminen voisi olla hedelmällisempi suunnitelma. Mutta jokainen noudattaa omaa rytmiään. Onneksi on taas luotettava lukija ulottuvilla. Aika näyttää mitä tästä tulee. Kävin kustantajan pakeilla laatimassa Sinuhen synty-nimisen kirjan kuvaliitettä, viehättävää viimeistelyä sekin.

Markku Envall kertoi tiistaina Mika Waltari -seurassa Fine van Brooklynin tulkinnoista. Tuli puheeksi päähenkilön noitamaiset piirteet. Markku torjui ne aikoinaan tutkimuksessaan, mutta oli nyt pehmentänyt arviotaan. Tutkija harvoin korjaa omia näkemyksiään. Noita ja nainen askarruttivat Waltaria halki  tuotantonsa. Hän antoi yliluonnollisille ilmiöille usein kaksoisselityksen, jota Markku varmoin ottein analysoi. Waltari oli taipuvainen mystiikkaan, mutta samalla silti rationaali ja monitietoinen taiteilija.

Olen lueskellut virolaisen A. H. Tammsaaren romaania Hornanperän uusi paholainen (alkuaan 1940) Juhani Salokanteleen uutena suomennoksena (Aviador). Siinä on samoja ajatuskulkuja kuin edellä kuultiin Waltarin kohdalla. Pyhä Pietari lähettää paholaisen helvetistä maan päälle kokeilemaan, millaista on kuolevaisten elämä ja kuinka helppoa on tulla autuaaksi. Satiiri tuntuu ensin hieman keinotekoiselta, mutta alkaa sitten vetää ja kiinnostaa. Kirjan totinen huumori on herkullista, ja Juhani on hyvin tavoittanut virolaisille ominaisen, vakavalla naamalla piruilevan tyylin. Jälkisanassaan hän antaa tarpeellisia avaimia veljeskansan mytologiaan, jotka avaavat romaanin kuljetusta.

Käväisi mielessä Päivi Räsäsen saama tuomiokin. Aivan kuin Hornanperän salaperäinen asukki Päivikin käy itsepäistä sotaa vakaumuksensa puolesta maailmassa, joka on muuttunut toiseksi kuin hänen pyhä kirjansa tahtoo todistaa. Poikkeava yksilö ja normatiivinen yhteisö eivät kohtaa. Onkohan Päivi lähetetty tänne taivaasta mittelemään sikäläisiä arvoja maallistunutta tasa-arvoa palvovan kansan keskelle? Millaisen satiirin uusi Tammsaare tästä kirjoittaisikaan! Kuka yrittäisi?

Näitä sopii aprikoida tässä Marian ilmestyspäivän ja Palmusunnuntain välissä, pääsiäisen pyhiä odotellessa. Taivaaseen lennähtänyt Marja tuntuu tutkivan mietteitäni entiseen tapaansa hellän huvittuneesti. Kirjoitin hänelle heksa- ja pentametrin mittojen mukaisen Elegian, jonka lähetin  lähimmille. Lähdenkin kolkuttelemaan kohti pohjoista, avaramman taivaan alle. Toivotan kaikille hyvää Pääsiäistä, syviä mietteitä, värikkäitä munia ja vaikuttavia requiemejä.

28.3.2026

Pitäisi oikeastaan kirjoittaa näistä Jusseilla juhlituista elokuvista, mutta harvan olen nähnyt. Kovasti virkisti vuoden elokuvaksi noussut raumalaiseepos Jossain on valo, joka ei sammu. Sikäli nimittäin, että ennen gaalaa en ollut kuullut koko elokuvasta mitään. Innostaisi kyllä nähdä. Muutenkin oli kiva katselmoida, mitä nuori polvi eokuvassa nykyisin puuhailee. Lauri-Matti Parppein nimi muistiin.

Viikon elokuvallinen elämys tulee kyllä Britannian suunnasta. Chloé Zhaon ohjaama ja yhdessä Maggie O´Farrellin kanssa käsikirjoittama Hamnet pesee useimmat kirjailijakuvaukset vahvalla näkökulmallaan. Se on ennen muuta loistavasti näytelty, mutta myös jännittävästi tutkittu kuvaus William Shakespearen Hamletin syntyaineksista.

Tulkinta, jonka mukaan Hamletin taustalla oli Shakespearen ainoan pojan kuolema, ei ole ihan uusi. Elämäkerran kirjoittaja Stephen Greenblatt ottaa sen vuonna 2004 kirjoittamassaan teoksessa (suom. 2008, Otava) selkeästi esiin. Syysuhteita hän ei tosin siinä kirkasteta niin vahvasti kuin elokuvassa ja ilmeisesti O´Farrellin alkuperäisromaanissa tapahtuu. Tutkimus keskittyy miehen näkökulmaan, kun taas romaani ja elokuva nostavat vaimon Agnesin osuuden hienosti  hallitsevaksi.

Sinänsä on huvittavaa ja huomion arvoista, että uuskritiikin emämaasta tulee näin intohimoisesti biografinen tulkinta Shakespearen elämän ja teoksen suhteesta. Vain hieman muutettavat muuttaen elokuva näyttää, kuinka maailman tunnetuin näytelmä kehittyy pala palalta perhekohtaisen tragedian pohjalta. Puhdasoppinen teoreetikko voisi tästä jopa pahastua, ja monet kai pitävätkin kuvausta liian yksinkertaistavana.

Elokuvan voimaa ei kuitekaan voi kiistää. Aluksi se etenee perinteisen elämäkerran tapaan luontomaagisine enteineen, mutta saa valtavan potkun lasten sairastumisesta ruttoon. Tuskin on missään kuvattu äidin raastavaa tuskaa näin kouraisevana kuin irlantilainen Jessie Buckley sen tässä tekee. Ehdottoman ansaittu pääosa-Oscar! Yhdysvaltain elokuva-akatemia ei ole luopunut sukupuolitetuista palkinnoista kuten Filmiaura on ehättänyt tekemään. Näin meillä palkittujen määrä yläpäästään vähenee, vaikka lisää kategorioita keksitäänkin.

Raskas ja tuskainen elokuva palkitsee katsojan loistavalla katharsiksella. Hamletin esitys Globe-teatterissa kuvaa silloisten katsojien eläytymisen niin tartuttavasti että siihen suorastaan tempautuu mukaan. Tuskin silloinen esitys ihan tällainen on ollut (kuten ei mikään historian tulkinta vastaa semmoisenaan todellisuutta), mutta täyttä biografis-teatterihistoriallista herkkua se yhtä kaikki on.

Ihan toiseen asiaan. Tämän päivän suurinta draamaa näytellään uutisissa ja Persianlahden ympäristössä. Tulin muuhun tarkoitukseen lukeneeksi taas Plutarkhoksen mainiota opusta Kuuluisien miesten elämäkertoja. (Ei ollut sukupuolinen tasa-arvo vielä kunniassaan antiikin Kreikassa, pahoittelut.) Rehvakka roomalainen sotapäällikkö Antonius tekee runsaat parituhatta vuotta sitten yhden valloitusretkensä Parthiaan tarkoituksena kukistaa tuo itsepintainen kuvernementti tuosta vaan, mutta kuinka käy. Parthialaiset tuottavat juonikkailla vastaiskuillaan sekasortoa roomalaisten joukkoihin, joita vaivaa  vesipula ja huono huolto sekä kehno suunnittelu. Sodan tavoitteet jäävät Antoniukselta saavuttamatta ja kotona Roomassakin nousee ongelmia. Parthiaa ei saada polvilleen. Silloinen Parthia vastaan melko tarkoin nykyistä Irania, ja Roomahan oli ylvoimainen maailmanvalta, jota kaikki pelkäsivät ja tottelivat

Eli taas kerran: ei kovin paljon uutta auringon alla. Antoniuksen loppu oli surkea, kuten hyvin muistamme, eikä hänen rakastetulleen Kleopatralla sen paremmin käynyt. Historian draama risteilee joskus keskuudessamme uusin asein ja uusin aattein, mutta perimmältään entisen kaltaisena.

22.3.2016

Joskus vain käy näin. Taideteos tulee lähelle, iskee suoneen, kuvaa kuin omaa elämää.

Niin todella tapahtui, kun onnistuin viimein näkemään Joachim Trierin ohjaaman ja hänen yhdessä  Eskil Vogtin kanssa kirjoittamansa elokuvan Sentimental Value. Sitä oli minulle suositeltu, ja useinhan silloin pettyy. Niin ei käynyt nyt.

Tällöin myös kadottaa halun kajota näkemäänsä lähemmin, ruveta analysoimaan ja palastelemaan sitä. Siitä tulee humahtava kokonaisuus, joka vaikuttaa koko olemuksellaan. Ei tarvitse kuvailla tai ”sanoittaa” näkemäänsä. Joskus tunne ja oivallus vain valuvat tajuntaan. Teos ei ole enää johonkin tarkoitukseen konsipioitu esitys, vaan kappale elettyä elämää.

On ilmeisen selvää, että elokuvan aihe on ollut ohjaajalle ja toiselle kirjoittajallekin syvästi omakohtainen. Siinä ei näy ponnistelun jälkiä, se soljuu jotenkin itsestään selvästi. Asioita ei perustella, ne kulkevat, keskittyvät ja pysähtyvät.

Isän ja kahden tyttären sekä  heidän kuolleen äitinsä suhteista ymmärsin luultavasti enemmän kuin moneen aikaan, mutta turha on edes itselleen  yrittää perustella asioita sen tarkeammin. Tunnetun ohjaajan itsekeskeisyys ja yritys palata lähtökohtin, hyvittää ja ymmärtää, on varmasti monen taiteilijan ja isän kokemus. Harvalta se onnistuu.

Myös tyttärien pako ja paniikki sekä onnellinen taipuminen ja anteeksianto on ravistavan vähin elein ja herkästi kuvattu. Miten ihania näyttelijöitä ovatkaan sisarukset Renate Reinsve ja Inga Ibsdotter Lilleaa! Kerrankin kulunut sanonta pätee: he eivät näyttele, vaan elävät. Harvinaista on myös kuvata tähtinäyttelijän epäonnistuminen, sihen yltää miltei hauskasti Elle Fanning.

Itse päämies Stellan Skarsgård on monissa liemissä keitetty, ja se näkyy hyvin hänen väsähtäneen nostalgisessa paluuyrityksessään, joka näyttääkin loistavassa loppukohtauksessa yllättäen onnistuvan. Katsoja jää aprikoimaan ansaitseeko hän saamansa lahjan.

Ilahduin kun kuulin kriittisessa Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa tätä elokuvaa yksimielisesti ylistettävän. Se siis tavoittaa paatuneitakin kriitikoita, vaikka ei ole helppo nielaistava. Se on yhden yön jälkeen Oscar-ehdokkaana, mutta epäilen, että se on liian hienovireinen ja syvällinen elokuva niissä geimeissä palkittavaksi. Paljon kliseisempi  ja toiminnallisempi isä-tytär seikkailu One Battle After Another pyyhkii patsaat pöydältä. Ja on siellä kolmaskin vahva kandidaatti. Ehkä ne ovat eri kategorioissa. Mutta norjalaisethan ovat menestyneet jo tarpeeksi talven muissa kisoissa.

14.3.2026