Panu Rajala

En mielisurminkaan ryhtyisi sanasotaan Tytti Tuppuraisen kanssa, niin topakalta tädiltä hän vaikuttaa. Nuppi tutisten ja sormi pystyssä hän ojentaa tovereita ruotuun. Valmis komediakohtaus on yritys kalauttaa kalikka hänen omaan nilkkaansa.

Hyvin korrekti pitäisi nykyään olla ja huomioida toiset pehmeästi. Toisaalta vanha parlamenttikettu Ben Zyskowicz ihmetteli Jari Koskin asiaohjelmassa, mikä tuhatpäinen työpaikka voisi välttyä tiuskinnalta, tyrkkimiseltä ja nöyryyttämiseltä. Ei näitä koskaan saada ihmisten väleistä karsituiksi. Mutta eduskunnan pitäisi kai näyttää esimerkkiä.  Jännittää mitä nolaamista, karjumista ja koskettelua sieltä vielä paljastuukaan.

Sunnuntaina kohtasin karskimpaa kanssakäymistä Punavuoren murhakävelyllä. WalkHelsinki järjesti ja Maria Lappalainen selosti. Tuttuja tapauksia hän nosti esiin kuten Kari S. Tikan onnettoman surmayön ja Kapteeninkadun kulman poliisimurhat. Sitä en tiennyt, että vanha tuttu Falerno Pursimiehenkadun kulmassa oli 50-luvulla Polaris (nyt siinä on pizzeria Via Tribunali) ja että sieltä lähti hirmuinen tapahtumaketju, joka johti Inga Myllärin raiskauksiin, heitteille jättöön ja jäätymiseen kuoliaaksi. Siinä kohdeltiin naista kuin räsynukkea.

Uudemmista tapauksista jäi askarruttamaan se Vuorimiehenkadulla sattunut outo katoaminen. Säntillinen 28-vuotias kaveri löytyi lopulta omasta siististä asunnostaan sohvan sisään pakattuna. En muista vuosikymmentä, aika kauan sitä jo on eikä tapausta ole vieläkän selvitetty.

Ei tietenkään erityisen mieltä ylentäviä kertomuksia, mutta lähellä sattuneina ne vieläkin kolhaisevat. Rööperi sinänsä tarjoaisi vaikka kuinka veristä historiaa. Kuuluisa Matti Haapojakin kävi täällä Albertinkadulla murhatöillään ja hirttäytyi lopulta villasukista kerimäänsä lankaan vankilassa.

Eipä paljon iloisempaa kerrottavaa ollut sisätautien professori Jukka Mustosellakaan Waltari-seurassa maanantaina. Puhuttiin kirjailijoista tautien kourissa ja myös heidän henkilöittensä etupäässä synkeistä kohtaloista. Jos näin olympiakisojen aattona muistuu  mieleen vanha sanonta ”urheilija ei tervettä päivää näe” – sama pätee myös enimpään osaan kirjailijoista. Kai me muutkin joskus sairastelemme, mutta kirjailijoilla on tuo taipumus tallentaa vaivansa ja samalla kuvata henkilöhahmojensa monet sairaudet.

Kalle Päätalo on mestari tälläkin alalla, myös selviytymisen ihmemies. Kirjailijat ovat erityisesti mielisairaaloiden vakiopotilaita. Bussilla Töölön kirjastoon mennessäni ohitin taas laajan rakennustyömaan Topeliuksenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa. Siinä oli ennen salaperäinen Kammion sairaala, pieni yksityinen hoitola hermonsa kuluttaneille. Siellä Sillanpää asui koko jatkosodan ja siellä Waltari piipahti tuolloin tällöin lepäämässä raskaan työn jälkeen. Varmaan se oli tarkoituksiin sopiva rauhan satama elämän myrskyissä uupuneille. Nyt paikalle rakennetaan uljasta asuintaloa.

Kirjailijoiden kuolinsyyt on suoranainen tutkimussuunta, jota Mustonenkin on ansiokkaasti viljellyt. On tutkittu Kiven ja Viidan pään ja ruumiin sisuksia, ja viimeksi keskusteltiin Eino Leinon kuoleman 100-vuotisesta muistosta. Syfilis koetteli monia aikakauden taiteilijoita. Leinon jatkona olen törmännyt L. Onervan kärsimystiehen Nikkilän mielisairaalassa ja muualla. Hullujenhuoneet ovat tulvillaan kirjallisia muistoja.

Mustonen on tehnyt kiinnostavia löytöjä Mauri Sariolan tarkoista silmien kuvauksista. Maksim Gorkilla oli sama erikoisalue. Sariolalla kuten myös Waltarilla ja kaiketi monella muulla oli läheisiä läkärituttavia, jotka antoivat sekä hoitavia tietoja että käyttökelpoisia aiheita.  Mustonen on erityisesti tutkinut Sariolan romaania Ei loitsu eikä rukous (1959), joka oli minunkin nuoruuteni innostavia lukumuistoja. Siinä tietojen antajana oli Lapissa toiminut kunnanlääkäri Pekka Peltonen.

Onervaa hoitaneet lääkärit ovat oma surkuhupaisa lukunsa, heistä on Hannu Mäkelä tehnyt selkoa. Karmaiseva hoitokaari näkyy myös Anna Makkosen ja Marja-Leena Tuurnan toimittamassa Onervan ja miehensä Leevi Madetojan kirjeenvaihdon kokoelmassa Yölauluja (2006). Ja mitä kaikkea saikaan Aino Kallas kärsiä vanhoilla päivillään! Suvi Ratinen asiaa avaa viime syksyn romaanissaan Pakolainen.

Jukka Mustosen kirja Olen lääkäri ja voin vilkaista (2024) kertoo lisää runsain näyttein tästä morbidista lääketietellisestä aihpeiiristä. Hän lupasi seuraavaksi tutkia naiskirjailijoita, joten lisää kauheuksia on luvassa.

30.1.2026

Radio on aamun paras ystävä. Tai oli, kunnes Yle alkoi profiloida meitä kuulijoita.

Ensin poistuivat Yle1:n kello kuuden uutiset. Profiloiva suunnittelija katsoi, etteivät klassisen musiikin untelot kuulijat vielä siihen aikaan havahdu maailman tapahtumiin. On siis oltava tarkkana ja loikatttava juuri oikeaan aikaan Radio Suomen puolelle. No siellä kyllä sitten Pirkkalainen ja Ylönen juttelevat aika juohevasti, mikäs siinä. Tänäänkin sain vihjeitä auton talvihuoltoon.

Mutta seuraava täpärä paikka on kello kahdeksan aamupalan aikaan. Profiloiva suunnitelija on nyt katsonut, että Ylen ykkösen kuulijat eivät enää tarvitse asiapitoista ykkösaamuakaan, vaan heille riittää kukkahattutädin (juontajan oma määritelmä) löysä pakinointi. Ja kas, ykkösaamu onkin nyt vaihtelun vuoksi siirretty Suomen puolelle!  Näin meidät profiloidaan pujottelemaan kanavalta toiselle ja pysymään heti aamusta virkeinä. Epäilemättä tämä ehkäisee muistisairauksia, joten tarkoitus on varmaan ollut ihan hyvä.

Tilanne johdattaa huomaamaan, että aina on varmempaa lukea kirjaa. Silloin ainakin tietää millä kanavalla kuljetaan eikä kukaan profiloi lukuvalintoja kesken kaiken.

Hämmästyin kuinka hyvä kirja on Suvi Ratisen viimesyksyinen Pakolainen (Otava). Se on hyytävä kuvaus Aino Kallaksen viimeisistä vaiheista sotien jälkeen, jolloin Neuvostoliitto on vallannut hänen kotimaansa Viron. Alkuperäinen kotimaa Suomi ei uskalla ottaa häntä enää huomaansa, pelätään että hänet pakkosiirretään Neuvosto-Viroon, kuten tapahtui monille loikanneille virolaisille. Kallas elää Ruotsissa alituisessa pelossa, puolet hänen perheestään on jo tuhoutunut ja sairaudet vainoavat loppujakin. Alituinen rahapula hätistää.

Tietysti Kallas oli eliittipakolainen, dipolmaatin rouva ja tunnettu kirjailija, mutta silti hänen asemansa oli surkuteltava. Kuvauksen ajankohtaisuutta ei voi kiistää. Valitukset ovat vihlovaa luettavaa. Mihin kaikkeen kurimukseen joutui saksalaisperäinen helsinkiläistyttö lähtiessään Viron lähettilään Oskar Kallaksen matkaan! Mutta kirjallinen tuotanto kohosi välillä komeasti ja sai paljon uusia aineksia.

Nyt jos istuisin kirjallisuuden professorina, antaisin jollekin oppilaalle tehtäväksi selvittää, kuinka paljon Ratinen on käyttänyt Kallaksen omia päiväkirjoja. Lähes kaikki aneistohan on niistä peräisin sekä Kallaksen kirjeenvaihdosta ja elämäkearroista. Ihmeellistä kyllä romaanissa kuuluu aidon tuntuinen oma ääni, joka ei ole suoraan Kallaksen vaan sivusta katsovan tarkkailijan. Hyvin lähellä rajalinjaa kuitenkin kuljetaan. Kuinka pitkälti on vältetty suorat sitaatit?

Vaikuttava kirja aktivoi. Nostin hyllystä paksun kaksiosaisen kokoelman Kallaksen päiväkirjoja ja rupesin selailemaan. Juutuin uudelleen tuohon tunteissa hehkuvaan romanssiin ”mustan rouvan” ja Eino Leinon välillä. Suhde oli niin tulinen, että se johti kahteen suudelmayritykseen. Fenniassa istuttiin tai jomman kumman asunnossa ja keskusteltiin kiihkeästi tuntikausia. Pitkiä kirjeitä kirjoitettiin. Tätä luvatonta suhdetta koko Helsinki sitten paheksui ja Aino kärsi raatelevia tunnontuskia, hänen miehensä Oskar vielä raatelevampia. Mutta Leino sen kun helkytteli taas ja jatkoi seurustelua Onervan kanssa.

Toinen musertavan vaikuttava romaani on Alena Mornštainovan Marraskuu (Kairaamo, suomennos Susanna Räty). Jos syntyy neuvostosysteemistä karmaiseva todistus Kallaksen perheen kokemuksien kautta, Mornštainovan kuvaus Tšekistä on jos mahdollista vielä kauheampi. Se on itse asiassa kontrafaktuaalinen romaani eli kuvitelma siitä, mitä maassa olisi tapahtunut, jos vuoden 1989 kriisi olisi kääntänyt Neuvostoliiton takaisin ylivaltaan. Kouraisevan uskottavasti kirjailija näyttää kaikki pahimmat mahdollisuudet ikään kuin ne olisivat todella tapahtuneet. Rankempaa kommunismin vastaista teosta täytyy etsiä jostakin vankileirien saariston uumenista. Siellä käydään kyllä sekä Kallaksen että Mornštainovan painajaisissa. Tšekkikirjailija ei armahda lukijaa pienimmälläkään sovittavan lopun mahdollisuudella. Nämä henkilöt pysyvät muistissa pitkään aivan kuten tekijän edeltävän romaanin Hana ihmeellinen päähenkilö.

Kevyempää luettavaa varmasti löytyy, nämä ovat raskaimmasta päästä. Mutta erinomaisesti eteneviä ja rakennettuja romaaneja kumpikin. Lukukokemusta seuraa suunnaton helpotus siitä, että saamme elää toistaiseksi näin hyvissä ja turvallisissa, maksimaaliset vapaudet tarjoavissa oloissa. Tällöin marmatukset joistakin radiokanavista häviävät omaan pienuuteensa.

20.1.2026

Jäi vielä sanomatta yhtä ja toista Leinon kuolinpäivän vaiheilta. Lisään muutaman kohdan Suomalaisella Klubilla pitämästäni esitelmästä.

Totesin että Leino sai 16-vuotiaana Helsinkiin tullessaan loistavan startin kirjalliselle uralleen. Alku oli yhtä riemujuhlaa aina sinne Kangasniemen Helkavirsien kesään 1903. Leino loi parastaan 25-vuotiaana, samaan hengenvetoon vielä ”Nocturnen” ja ”Lapin kesän” ja muita kauneimpia runojaan. Hän meni kihloihin ja naimisiin Helsingin kauneimman naisen Freya Schoulzin kanssa. Freya innoitti hänen runojaan, he olivat pääkaupungin seurapirien säihkyviä kaunistuksia, Leinon onnesta ei puuttunut mitään.

Hän iski Päivälehden palstoilla oikealle ja vasemmalle, virkamiehistö, kirkko ja yliopisto saivat kuulla kunniansa kuten kaikki vanhoilliset ja suomettarelaiset. Hän oli johtava teatteriarvostelija, pelätty pakinoitsija ja poleemikko, tuottelias runoilija, tietäjä kaikkien alojen. Moninaisia hän kokeili. Freya sisusti hänelle täydellisen työhuoneen Etelärantaan, mutta ei hän siellä viihtynyt. Hän riensi Kappeliin ja Kämpiin ja lehden tomitukseen, siellä hän sai paremman inspiraation.

Sitten tapahtui taite. Unelmien avioliitto rakoili. Alkoholin käyttö lisääntyi. Teosten taso alkoi laskea. Leino löysi sielunkumppanin, L. Onervan, ja karkasi ulkomaile, Roomaan. Onerva tuli perässä. Molemmat erosivat puolisoistaan. Aatteet vaihtelivat, samoin lehdet ja julkaisut. Erotiikka ei enää kiinnostanut Leinoa, kuten Onerva pettyneenä totesi. Avioero ja tyttären hylkääminen kylmensivät Leinon mielen. Jäi kaipaus ja ikävä.

Roomassa vietettin ystävien kanssa silti vilkasta elämää, tutkittiin kieltä ja antiikkia, mutta entinen vire ei palannut. Välit viilenvät myös Onervaan. Suomeen palasi pettynyt pariskunta. Leinoi jatkoi Danten Divina commedian suomentamista ja julkaisi runoja, näytelmiä, romaaneja. Taso putosi entisestä. Uudet aatteet tarttuivat, teosofia, pasifismi, panteismi. Leiosta tuli maailmanselittäjä, Onerva avusti. He pysyivät yhdessä Leinon kiuolemaan saakka, vaikka väliin mahtui Leinon toinen avioliitto ja leimuava suhde Aino Kallakseen.

Mitä Leinolle oikeastaan tapahtui? Mikä taittoi jalon miehen? Ensin maailmansota ja punakapina tuottivat valtavan pettymyksen, mutta valkoisten voitto taas sotilaallisen innostuksen. Leinosta tuli voitttajien tilausrunoilija. Hän kirjoitti Vöyrin sotakoulun historiikin ja oman päiväkirjan pelon lamauttavasta piileskelystään punaisessa pääkaupungissa. Hän halusi Mannerheimin hovikirjuriksi. ”Leino seurusteli upseerien kanssa hyvin paljon”, pahoitteli Onervakin.

Leino ei toipunut enää jaloilleen, vaikka kirjoitti jatkuvasti. Hän matkasi Viroon ja yritti päästä veljesmaan kansalaiseksi. Hän yritti pelastaa humanismin aatteen, mutta Pro Humanitate -klubi päätyi salakapakaksi. Leino vaihteli asuinpaikkaa, antoi mennä. Hänestä tuli resuinen kulttuuripultsari. Hän solmi vielä kolmannen surkuhupaisan avioliton. Tuusulaan hän viimein kuin peto kuoleva hiipi. Hän julkaisi paljon yhdentekevää, joitain hienoja teoksia, Juhana-herttuan ja Catarina Jagellonican lauluja ja jaksoi lopulta sanella vielä muistelmiensa alkuosankin, Elämäni kuvakirjan. Sitten voimat loppuivat 47-vuotiaana. Moni ihmetteli, että hän jaksoi niinkin kauan.

Pitkään alamäkeen vaikuttivat monet tekijät, ehkä kuitenkin ratkaisevimpana jo nuoruudessa saatu ja sittemmin koteloitunut syfilis-tartunta. Sen merkitystä ei ole oikein tahdottu tunnustaa. Olen elämäkerrassani Virvatuli määritellyt taudin vaikutuksen seuraavasti ja samalla kannalla olen edelleen:

Ilmeistä on, että jatkuva kuoleman läheisyyden teema Leinon tuotannossa, hänen vimmattu kiireensä elää ja kirjoittaa, hänen taiteensa heittelehtivä epätasaisuus ja hänen ajatusmaailmansa vähittäinen hämärtyminen, hänen nopeasti romuttuva terveytensä ja pitkät hoitoperiodit ja varhainen kuolemansa johtuvat kaikki saman taudin alkulähteestä eikä niitä selitä pelkästään luovan työn paine, sukurasitus eikä edes alkoholin pitkäaikainen kohtuuton käyttö.

Tämä ei suinkaan himmennä Leinon parhaan tuotannon arvoa, vaan pikemmin kirkastaa hänen sitkeyttään ja taiteensa suurta kantovoimaa, sitä että hän jaksoi kaikista vaivoistaan huolimatta luoda myös suurta unohtumatonta runoutta.

11.1.2026

Olipa taas melkoinen viikko. Olen istunut hienossa päivällispöydässä Tampereella, ollut perustamassa teatteria Hämeenkyrössä ja viimeksi esitelmöinyt Helsingin Suomalaisella Klubilla.

Paluumatka oli tosin vähällä tyssätä alkuunsa. Lähdin hyvässä uskossa huristamaan kohti Helsinkiä, kun huomasin, että vihaisen punainen merkkivalo hälytti kojelaudassa: STOP. Milläs siinä heti pysäytät? Ja mitä sitten. On se ennenkin vilkkunut ja olen ajellut vaan ajatellen, että aina tämä moderni elektroniikka haluaa jotenkin tärkeillä. Kaiken lisäksi kännykkä ilmoitti, ettei sillä ole yhteyttä internetiin. Kaikki katastrofin ennusmerkit!

Nyt järki voitti, ja käännyin Ylöjärveltä takaisin Hämeenkyröön. Pahimmassa tapauksessa voin jäädä tielle mykkää puhelintani heristellen. Ja illalla pitäisi pitää esitelmä Klubilla.

Luotan Lamminsivun korjaamoon, missä Citikka on huollettu. Selitin ongelman. Mestari lähti kanssani koeajelulle ja päätteli, että jäähdytysneste on vähissä. Hän kaatoi kannnulla säiliön täyteen, ja johan lakkasi STOP-valo räikymästä. Pääsin Helsinkiin enemmittä ongelmitta.

Sitä ennen oli tapahtunut paljon. Loppiaisena Hämeenkyrön mahtitalon leskiemäntä tarjosi sieni- ja riistapitoisen päivällisen kotonaan. Emäntä on opettaja kuin konsanaan Niskavuori-sarjan Ilona. Nythän näytelmä pyörii taas Tampereen Teatterissa. Muistelimme yhteisiä tuttuja ja elämänmenoa entisaikaan kuten meillä varttuneilla on tapana. Vähän on hiljaista pitäjässä nykyisin, totesimme. Muutos on tulossa, väitin toivorikkaasti.

Seuraavana päivänä kokoonnuttiin näet Silta-nimiseen koulu- ja kirjastokompleksiin perustamaan Myllykolun Teatteri ry:tä. Mutta hei, sehän on toiminut siellä jo yli 50 vuotta, voisi joku ihmetellä. Niinpä onkin, mutta sitä ei ole koskaan perustettu. Siellä on museon kupeella tehty kymmeniä näytelmiä, järjestäjät vain ovat vaihtuneet. Nyt viimein toiminta saa siis vakiintuvan aseman ja luonteen. Vähältä piti, ettei kunta olisi myynyt koko hiljentynyttä Myllykolua.

Kokoukseen tuli runsaat 20 aktiivia, mikä on yllättävän hyvä saavutus täällä. Eduskunta (Jouni Ovaska) oli edustettun, samoin kunta (parikin virkeää virkailijaa sekä monitehokone Katariina Pylsy) sekä Joutsenten reitti (Petri Rinne). Näillä voimilla vanha teatteri puskettiin uuteen käyntiin. Kauno Perkiömäki, joka kaukonäköisesti perusti Myllykolun näytelmätoiminnan 54 vuotta sitten, toimi perustavan kokouksen puheenjohtajana. Teatterin puheenjohtajaksi valittiin opettaja Kai Asunta, joka muistetaan erityisesti kirkkoherran roolista näytelmässä Sarvipäiden paratiisi ammoin 90-luvun alussa. Minäkin pääsin hallitukseen ja sovitin jo avausnäytelmän ensi kesäksi: Kemppasen mukulat F. E. Sillanpään verrattoman novellin mukaan (1923). Katsotaanpas nyt, mitä tästä yrityksestä vielä kehittyy.

Ehdin siis hyvin Helsinkiin ja seuraavana iltana todistin jo Klubilla Eino Leinon elämäntyöstä ja surkuhupaisista viimeisistä vaiheista. Runoilijan kuolemasta on tänään kulunut 100 vuotta. Juha Kandolin oli koonnut erinomaisen matinean Leinon kunniaksi: Seela Sella lausui, Sauli Tiilikainen ja Annika Leino lauloivat ja Jukka Nykänen säesti. Ja minäpoika puhua paasasin. Saimme kaikki kiitosta ja suosiota. Sali täpötäynnä, kaikki ilmoittautuneet eivät mahtuneet mukaan.

Leinon kuoleman muisto tarjoaa paljon niin hersyvää kuin surullistakin kerrottavaa. Nythän asioista voi puhua jo suoraan kuten runoilijan kuolinsyistäkin, joita ennen hienotunteisesti peiteltiin. Muistan aina taannoisen iltapäivän vanha  kaverin Aki Lindénin kotona, kun selasin hänen isoisänsä Väinö Lindénin kirjoja ja papereita. Lindén oli Hyrylän tykistörykmentin lääkintäkenraalimajuri ja samalla ystävänsä Eino Leinon henkilääkäri. Leinon kuolinsyyn kohdalle hän oli merkinnyt kirjaan: lueettinen krisiogastria, selvä syfilis eli kansan kielellä kuppa. Koteloitunutta tartuntaa Leino kantoi kauan. Monia hänen ongelmiaan ja tuotantonsakin piirteitä se selittää. Mutta se ei himmennä loistavan runoilijan elämäntyön kirkkaimpia saavutuksia, päinvastoin. Kaikesta vaivastaan huolimatta Leino pystyi luomaan kauneinta runoutta mitä suomen kielellä on kirjoitettu. Lähempiä tietoja kaipaaville rohkenen suositella julkaisemaani elämäkertaa Virvatuli (WSOY 2017).

Ohessa Tapani Pitkäsen ottama hieno kuva Klubilla: minä ja Janne. Kun Seelan kanssa istuimme siiinä pöydässä, hän heitti minulle kipakan haasteen, johon on aikailematta tartuttava. Siitä kuulemme toivon mukaan myöhemmin. Kaikkiaan hieno ilta. Syvään huokaisten laskeuduin taas arkisempaan elämänrytmiin.

10.1.2026

Tänään palaa mieleen aika, jolloin kiisteltiin siitä, pidetäänkö loppiainen edelleen pyhäpäivänä. Elinkeinoelämä vastusti. Pääkonsuli Heikki Tavela jyrähti televisiossa: ”Kun itämaan tietäjät toivat Jeesus-lapselle lahjoja 2000 vuotta sitten, pitääkö työantajan Suomessa siitä edelleenkin maksaa!”

Hallitus ei ole vielä keksinyt lisätulon kohdetta siitä, että loppiaisena paiskittaisiin töitä. Hesarissa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen panisi Befana-noidan innostamana ihmiset alituisen puurtamisen sijasta muistamaan nimenomaan muuta merkityksellistä, esimerkiksi lapsia.

Loppiaisena on lisäksi hyvä miettiä, mitä on tullut tehdyksi ja mitä ei. En ole kovin tyytyväinen, vaikka juhlin omia ja taloni pyöreitä vuosia, kirjoitin yhden kirjan ja näytelmän ensi vuodeksi ja askartelin yhtä ja toista pienempää. Tuli myös takaiskuja. Aina pitäisi tehdä enemmän. Kumma pakkomielle meitä ajaa vielä niin sanottuina eläkevuosina.

Ihmissuhteissakin on paljon korjaamisen varaa. Lapsistani en voi paljon kertoa, sillä he eivät pidä siitä, että heistä mitään toitotan. Suhteet ovat kohtuulliset ja aina hiljalleen kohentuvat. Kun ajattelelen menneitten vuosien olosuhteita perheessäni, voin vain iloita siitä, että lapset pärjäävät hyvin omillaan ja muistavat joskus vanhenevaa isääkin.

Yksinäisyys ei sinänsä ole ilon aihe, mutta ihmeen hyvin viihdyn nykyisessä riippumattomuudessani. Kukaan ei käske, ei komenna eikä juuri odotakaan saati toivo mitään ihmeellistä. En enää havittele uutta elämänkumppania, hyvät tuttavat riittävät. Mutta jos joku yhtäkkiä ilmaantuu… ja niin meinasi tässä käydäkin. Aina sopii haaveilla.

Pikkupyhät ovat lukemisen aikaa täällä maaseudun rauhassa. Viimeksi luin joulupukin tuoman Anthony Hopkinsin muistelmateoksen Hyvin sinä pärjäsit (Tammi). Alkuteoksen nimi on vielä vetoavampi: We Did Ok, Kid. Hopkinsin ura todistaa hämmästyttävää muuntautumiskykyä niin teatterissa kuin elokuvissa – Hamletista ja Kuningas Learista Pablo Picasson, Richard Nixonin ja viimein sen hirveän Uhrilampaiden psykopaatin Hannibal Lecterin nahkoihin. Kovasti pidin hänen eläytymisestään muistisairaan isän rooliin elokuvassa The Father.

Muistelmat on tehty puheenomaisesti, varmaankin sanelun tai haastattelun pohjalta. Toistoa ja töksäyttelyä tulee, mutta teksti pysyy elävänä. Ilmeikkäitä henkilökuvia piirty työtovereista. Toinen walesilainen Richard Burton näkyy olleen läheinen kaveri. Hopkins seuraa kuinka tämä joi itsensä hengiltä. Elisabeth Taylorista ja tietysti perheenjäsenistä on kauniita luonnehdintoja. Isä taisi olla Anthonyn tärkein vaikuttaja.

Kiinnostavaa olikin nyt vasta katsella telkkarista kohuttu Kleopatra kuudenkymmenen vuoden takaa. Ulkoisesti loistelias leffa, tarkkaan tutkittu, sisäisesti vähän jähmeä varsinkin loppupuolellaan. Taylorin ja Burtonin keskinäiset välit tunkivat väkisin sekä terävöittämään että heikentämään roolien vaikutusta, ei voi mitään. Rex Harrison oli mainio Caesar, samoin Roddy McDowall kalvaana Octaviuksena, josta kasvoi sitten keisari Augustus. Antoniuksen tappio on vaikuttavasti kuvattu.

Uusintojen lomassa tv tarjosi sentään sarjan ”Itse asiasta kuultuna”, jossa oli hyviäkin puheenvuoroja. Juho-Pekka Rantalaa arvostellaan liian eleettömäsi haastattelijaksi. Ohjelman idea kai onkin antaa kohteille kerrankin rauhallinen puhevalta. Enemmän pidän tästä viileästä linjasta kuin monien radiotoimittajien tähtiä imartelevasta ja haastattelijan omaa persoonaa korostavasta tyylistä. Joskus Rantala voisi kyllä tehdä teräviä lisäkysymyksiä. Sellaiset antagonistiset tyypit kuin Paavo Väyrynen ja Esko Aho pääsivät liian vähällä.  Revolverihaastattelujen aika kuuluu menneisyteen.

Kiitän monia ystävällisiä henkilöitä, jotka rohkaisivat ja kantoivat huolta joulun ja pikkupyhien lämpöteknisistä takaiskuistani. Niitä on nyt selvitty varmalle pohjalle. Jatketaan vuotta hyvin toivein presidentti Stubbin hienossa puheessaan viittomalla tiellä.

6.1. 2026