Tänään palaa mieleen aika, jolloin kiisteltiin siitä, pidetäänkö loppiainen edelleen pyhäpäivänä. Elinkeinoelämä vastusti. Pääkonsuli Heikki Tavela jyrähti televisiossa: ”Kun itämaan tietäjät toivat Jeesus-lapselle lahjoja 2000 vuotta sitten, pitääkö työantajan Suomessa siitä edelleenkin maksaa!”
Hallitus ei ole vielä keksinyt lisätulon kohdetta siitä, että loppiaisena paiskittaisiin töitä. Hesarissa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen panisi Befana-noidan innostamana ihmiset alituisen puurtamisen sijasta muistamaan nimenomaan muuta merkityksellistä, esimerkiksi lapsia.
Loppiaisena on lisäksi hyvä miettiä, mitä on tullut tehdyksi ja mitä ei. En ole kovin tyytyväinen, vaikka juhlin omia ja taloni pyöreitä vuosia, kirjoitin yhden kirjan ja näytelmän ensi vuodeksi ja askartelin yhtä ja toista pienempää. Tuli myös takaiskuja. Aina pitäisi tehdä enemmän. Kumma pakkomielle meitä ajaa vielä niin sanottuina eläkevuosina.
Ihmissuhteissakin on paljon korjaamisen varaa. Lapsistani en voi paljon kertoa, sillä he eivät pidä siitä, että heistä mitään toitotan. Suhteet ovat kohtuulliset ja aina hiljalleen kohentuvat. Kun ajattelelen menneitten vuosien olosuhteita perheessäni, voin vain iloita siitä, että lapset pärjäävät hyvin omillaan ja muistavat joskus vanhenevaa isääkin.
Yksinäisyys ei sinänsä ole ilon aihe, mutta ihmeen hyvin viihdyn nykyisessä riippumattomuudessani. Kukaan ei käske, ei komenna eikä juuri odotakaan saati toivo mitään ihmeellistä. En enää havittele uutta elämänkumppania, hyvät tuttavat riittävät. Mutta jos joku yhtäkkiä ilmaantuu… ja niin meinasi tässä käydäkin. Aina sopii haaveilla.
Pikkupyhät ovat lukemisen aikaa täällä maaseudun rauhassa. Viimeksi luin joulupukin tuoman Anthony Hopkinsin muistelmateoksen Hyvin sinä pärjäsit (Tammi). Alkuteoksen nimi on vielä vetoavampi: We Did Ok, Kid. Hopkinsin ura todistaa hämmästyttävää muuntautumiskykyä niin teatterissa kuin elokuvissa – Hamletista ja Kuningas Learista Pablo Picasson, Richard Nixonin ja viimein sen hirveän Uhrilampaiden psykopaatin Hannibal Lecterin nahkoihin. Kovasti pidin hänen eläytymisestään muistisairaan isän rooliin elokuvassa The Father.
Muistelmat on tehty puheenomaisesti, varmaankin sanelun tai haastattelun pohjalta. Toistoa ja töksäyttelyä tulee, mutta teksti pysyy elävänä. Ilmeikkäitä henkilökuvia piirty työtovereista. Toinen walesilainen Richard Burton näkyy olleen läheinen kaveri. Hopkins seuraa kuinka tämä joi itsensä hengiltä. Elisabeth Taylorista ja tietysti perheenjäsenistä on kauniita luonnehdintoja. Isä taisi olla Anthonyn tärkein vaikuttaja.
Kiinnostavaa olikin nyt vasta katsella telkkarista kohuttu Kleopatra kuudenkymmenen vuoden takaa. Ulkoisesti loistelias leffa, tarkkaan tutkittu, sisäisesti vähän jähmeä varsinkin loppupuolellaan. Taylorin ja Burtonin keskinäiset välit tunkivat väkisin sekä terävöittämään että heikentämään roolien vaikutusta, ei voi mitään. Rex Harrison oli mainio Caesar, samoin Roddy McDowall kalvaana Octaviuksena, josta kasvoi sitten keisari Augustus. Antoniuksen tappio on vaikuttavasti kuvattu.
Uusintojen lomassa tv tarjosi sentään sarjan ”Itse asiasta kuultuna”, jossa oli hyviäkin puheenvuoroja. Juho-Pekka Rantalaa arvostellaan liian eleettömäsi haastattelijaksi. Ohjelman idea kai onkin antaa kohteille kerrankin rauhallinen puhevalta. Enemmän pidän tästä viileästä linjasta kuin monien radiotoimittajien tähtiä imartelevasta ja haastattelijan omaa persoonaa korostavasta tyylistä. Joskus Rantala voisi kyllä tehdä teräviä lisäkysymyksiä. Sellaiset antagonistiset tyypit kuin Paavo Väyrynen ja Esko Aho pääsivät liian vähällä. Revolverihaastattelujen aika kuuluu menneisyteen.
Kiitän monia ystävällisiä henkilöitä, jotka rohkaisivat ja kantoivat huolta joulun ja pikkupyhien lämpöteknisistä takaiskuistani. Niitä on nyt selvitty varmalle pohjalle. Jatketaan vuotta hyvin toivein presidentti Stubbin hienossa puheessaan viittomalla tiellä.
6.1. 2026