Radio on aamun paras ystävä. Tai oli, kunnes Yle alkoi profiloida meitä kuulijoita.
Ensin poistuivat Yle1:n kello kuuden uutiset. Profiloiva suunnittelija katsoi, etteivät klassisen musiikin untelot kuulijat vielä siihen aikaan havahdu maailman tapahtumiin. On siis oltava tarkkana ja loikatttava juuri oikeaan aikaan Radio Suomen puolelle. No siellä kyllä sitten Pirkkalainen ja Ylönen juttelevat aika juohevasti, mikäs siinä. Tänäänkin sain vihjeitä auton talvihuoltoon.
Mutta seuraava täpärä paikka on kello kahdeksan aamupalan aikaan. Profiloiva suunnitelija on nyt katsonut, että Ylen ykkösen kuulijat eivät enää tarvitse asiapitoista ykkösaamuakaan, vaan heille riittää kukkahattutädin (juontajan oma määritelmä) löysä pakinointi. Ja kas, ykkösaamu onkin nyt vaihtelun vuoksi siirretty Suomen puolelle! Näin meidät profiloidaan pujottelemaan kanavalta toiselle ja pysymään heti aamusta virkeinä. Epäilemättä tämä ehkäisee muistisairauksia, joten tarkoitus on varmaan ollut ihan hyvä.
Tilanne johdattaa huomaamaan, että aina on varmempaa lukea kirjaa. Silloin ainakin tietää millä kanavalla kuljetaan eikä kukaan profiloi lukuvalintoja kesken kaiken.
Hämmästyin kuinka hyvä kirja on Suvi Ratisen viimesyksyinen Pakolainen (Otava). Se on hyytävä kuvaus Aino Kallaksen viimeisistä vaiheista sotien jälkeen, jolloin Neuvostoliitto on vallannut hänen kotimaansa Viron. Alkuperäinen kotimaa Suomi ei uskalla ottaa häntä enää huomaansa, pelätään että hänet pakkosiirretään Neuvosto-Viroon, kuten tapahtui monille loikanneille virolaisille. Kallas elää Ruotsissa alituisessa pelossa, puolet hänen perheestään on jo tuhoutunut ja sairaudet vainoavat loppujakin. Alituinen rahapula hätistää.
Tietysti Kallas oli eliittipakolainen, dipolmaatin rouva ja tunnettu kirjailija, mutta silti hänen asemansa oli surkuteltava. Kuvauksen ajankohtaisuutta ei voi kiistää. Valitukset ovat vihlovaa luettavaa. Mihin kaikkeen kurimukseen joutui saksalaisperäinen helsinkiläistyttö lähtiessään Viron lähettilään Oskar Kallaksen matkaan! Mutta kirjallinen tuotanto kohosi välillä komeasti ja sai paljon uusia aineksia.
Nyt jos istuisin kirjallisuuden professorina, antaisin jollekin oppilaalle tehtäväksi selvittää, kuinka paljon Ratinen on käyttänyt Kallaksen omia päiväkirjoja. 
Lähes kaikki aneistohan on niistä peräisin sekä Kallaksen kirjeenvaihdosta ja elämäkearroista. Ihmeellistä kyllä romaanissa kuuluu aidon tuntuinen oma ääni, joka ei ole suoraan Kallaksen vaan sivusta katsovan tarkkailijan. Hyvin lähellä rajalinjaa kuitenkin kuljetaan. Kuinka pitkälti on vältetty suorat sitaatit?
Vaikuttava kirja aktivoi. Nostin hyllystä paksun kaksiosaisen kokoelman Kallaksen päiväkirjoja ja rupesin selailemaan. Juutuin uudelleen tuohon tunteissa hehkuvaan romanssiin ”mustan rouvan” ja Eino Leinon välillä. Suhde oli niin tulinen, että se johti kahteen suudelmayritykseen. Fenniassa istuttiin tai jomman kumman asunnossa ja keskusteltiin kiihkeästi tuntikausia. Pitkiä kirjeitä kirjoitettiin. Tätä luvatonta suhdetta koko Helsinki sitten paheksui ja Aino kärsi raatelevia tunnontuskia, hänen miehensä Oskar vielä raatelevampia. Mutta Leino sen kun helkytteli taas ja jatkoi seurustelua Onervan kanssa.
Toinen musertavan vaikuttava romaani on Alena Mornštainovan Marraskuu (Kairaamo, suomennos Susanna Räty). Jos syntyy neuvostosysteemistä karmaiseva todistus Kallaksen perheen kokemuksien kautta, Mornštainovan kuvaus Tšekistä on jos mahdollista vielä kauheampi. Se on itse asiassa kontrafaktuaalinen romaani eli kuvitelma siitä, mitä maassa olisi tapahtunut, jos vuoden 1989 kriisi olisi kääntänyt Neuvostoliiton takaisin ylivaltaan. Kouraisevan uskottavasti kirjailija näyttää kaikki pahimmat mahdollisuudet ikään kuin ne olisivat todella tapahtuneet. Rankempaa kommunismin vastaista teosta täytyy etsiä jostakin vankileirien saariston uumenista. Siellä käydään kyllä sekä Kallaksen että Mornštainovan painajaisissa. Tšekkikirjailija ei armahda lukijaa pienimmälläkään sovittavan lopun mahdollisuudella. Nämä henkilöt pysyvät muistissa pitkään aivan kuten tekijän edeltävän romaanin Hana ihmeellinen päähenkilö.
Kevyempää luettavaa varmasti löytyy, nämä ovat raskaimmasta päästä. Mutta erinomaisesti eteneviä ja rakennettuja romaaneja kumpikin. Lukukokemusta seuraa suunnaton helpotus siitä, että saamme elää toistaiseksi näin hyvissä ja turvallisissa, maksimaaliset vapaudet tarjoavissa oloissa. Tällöin marmatukset joistakin radiokanavista häviävät omaan pienuuteensa.
20.1.2026