Panu Rajala

Ukrainan sodan alkamisen muisto pimitti Viron kansallispäivän mediassa, vaikka molemmilla on samoja juuria. Menneet tapaukset yhtä synkkiä kuin nykyiset. Neljä vuotta on jo rymistelty, edetty ja viivytetty Donbassin rajoilla. Loppu ei näy. Kaikkien kommentaattorien pohjaton puhemylly. Kuinka monta arvelua, analyyysia ja spekulaatiota olemmekan näinä vuosina kuulleet. Hirveätä ajatella tavallisten ihmisten kärsimyksiä.

Katselin Viron presidentillistä vastaanottoa Estonia-teatterista. Olihan kovin erilaista kuin meillä, oli arkisempaa, välittömämpää, tuttavallisempaa. Myös nopeatempoisempaa. Täsmällisesti tiedotettiin jokaisen vieraan nimi ja asema, puolisonkin. Puvuista ei niin piitattu, joku tuli harmaassa villapuserossa. Frakkeja oli, mutta enemmän tummia pukuja. Naisten muoti asiallista, paljon kauniita kansallispukuja. Monia nais- ja miespareja, jotkut toivat mukanaan pieniä lapsia. Perhetapahtuman tuntua.

Soitin ja onnittelin vanhaa ystävää Marju Pikkoria Tallinnassa. On aina hauska kuulla hänen iloisesti helähtävää ääntään ja aitoa isänmaallista paatostaan. Hän sivuuttaa henkilökohtaiset vaivansa, kun saa hehkuttaa juhlamieltään. Virossa ei peitellä kansallisia tunteita. Paljon kuuli meillä aikanaan kyynisen epäileviä ääniä, että eivät tule onnistumaan itsenäisyydessään. Vaan kuinkas on käynyt. Monessa asiassa ovat Suomea edellä, kova innovatiivinen ponnistus koko ajan päällä.

Luin loppuun nuoren polven virolaisen kirjailijan Urmas Vadin palkitun romaanin ”Kuun toinen puoli” (Enostone, suom. Petteri Aarnos). Siinä kuvataan tavallisen perhekunnan keskinäisiä suhteita lähimenneisyyden aikajanalta. Täsmällisemmin en osaa sanoa, koska historiallisia viitteitä on hyvin niukasti. Neuvostoaika ja Viron uusi ktsenäistyminen sivuutetaan taustalla ikään kuin itsestään selvyyksinä. Henkilöiden omat pienemmät ongelmat ovat paljon tärkeämpä. Yllättävä ja virkistäväkin näkökulma.

Kronikkkamainen romaani nostaa näet esiin sen, että suurissakin historian murroksissa itse kunkin oma elämä on sittenkin lähimpänä keskiössä. Ihmiset eivät ajattele aikansa suuria linjoja, vaan sitä, miksi isä on niin hiljainen ja kuinka äidin monet sairaudet nyt jaksavat. Nuoren kapinallisen tyttären tempoilevat otteet tuottavat enemmän päänvaivaa kuin poliittisen tason ratkaisut. Päähenkilö, nuori varttuva poika, kokee suuria vaikeuksia suhteessa toiseen sukupuoleen ja rakastuukin sitten väärään naiseen. Nämä ovat ihmiselämän suuria kysymyksiä, ne ovat sitä ”kuun toista puolta”, joka ei nouse tv-uutisiin.

Milanon-Cortinan olympialaisista jäi yhtä ja toista ihmeteltävää. Ennen kaikkea Suomen perinteisten hiihtolajien heikko menestys. Jossakin on jääty pahasti jälkeen. Kun veteraanivalmentaja Reijo Jylhä vieraili Puoli seitsemän lähetyksessä, havainnollistui samalla, että hiihdon valmennus on jäänyt varsin varttuneiden miesten hoitoon, ajatellaan myös Teemu Pasasta. On vankkaa kokemusta, mutta onko herkkyyttä uusiin ideoihin? Nyt tämä kaarti viimein väistyy, ja voimme odottaa radikaalin nuoren polven rynnistystä. Vai onko sellaiseen rohkeutta? Vanhaan latuun juuttunut, muutaman väsyvän kärjen varassa keikkuva hiihtourheilu kaipaa joka tapauksessa isoa ravistelua.

Mutta niinhän puhuttiin Pariisinkin kisojen jälkeen. Uusia tuulia, voimakkaita otteita, isoja uudistuksia lupailtiin. Onko niitä tullut? Sehän nähdään, kun kesä koittaa. Yleisurheilun EM-kisat on seuraava etappi.

24.2.2026

Elämä olympiakisojen aikaan on kuin laskettelua ilmapatjalla. Koko ajan saa olla tarkkailijana varuillaan, aina jokin sävähdyttävä laji menossa. Arkinen elämänrytmi loitontuu, vain huippuhetket merkitsevät.

Aika hyvin on Suomi pärjännyt, ja tänään on vielä ampumahiihtoa ja jääkiekkoa.Yhdistetyn velikullat saavat jo nauttia laakereillaan vapaasti. Suvi Minkkinen kai hiihtää ja ampuu unissaankin. Yllättävän runsas mitalisaalis on kertynyt jo tähän mennessä. Tässähän tempautuu mukaan melkein kuin 1956 Cortinan kisoihin höyryradion äärellä.

Taitoluistelua katsellessa vakuuttuu siitä, että iso kaista urheilua on täyttä taidetta. Hengästyttäviä esityksiä on ollut tarjolla. Nuori Ida Karhunen on valloittanut minunkin sydämeni. Sensuellin raivoisat jenkkidaamit tai idän temperamenttiset kaunottaren huikaisevat omassa artistisessa korkeudessaan. En väsy ihastelemasta.

Ihmeellisintä on, että kisoja kehystää täälläkin täydellinen pakkastalvi. Harmi vain, että seuranta edellyttää sisällä oloa. Lähden vielä maalle ottamaan vahinkoa takaisin ja seuraamaan samalla hiihdon kuninkuusmatkoja, lätkän mitaliotteluita ja päättäjäisiä. Tulee taas tyhjä olo.

Mutta huikean kauneuden keskellä tarvitaan ravistava pudotus. Osaltani se sattui olemaan näytelmä Pentti Saarikoskesta Ryhmäteatterissa. Eihän juopon runoilijan elämänrymistystä voikaan rinnastaa trimmattujen urheilijoiden huippusuorituksiin. Taiteen varjoisampaa puolta sai seurata Aina Bergrothin ja Riikka Oksasen yhteisytyössä The Poet of Finland.

Muistan hyvin Saarikosken, näin hänet usein usein paneeleissa ja kirjallisissa tilaisuuksissa, tapasinkin joskus. Hauska hovinarri hän oli, yritti joskus vakavaakin sanomaa, vaan ei tullut elämästämme ”yhtä kommunistista eläintä” eikä edes venäjää pakolliseksi kieleksi kouluihin. Kerran poeetta yritti eduskuntaankin, ei päässyt, poti sitä kauan. Katkerinta oli, että hyvä juomaveikko Arvo Salo pääsi ja juhli samalla Lapualaisoopperansa ensi-iltaa.

Olin pohjoismaisen raadin puhenjohtajana palkitsemassa Saarikosken kuunnelmaa ”Kevään ensimmäinen saalis” vuonna 1981. Samalla hän sai kaksoisvoiton ja sokeain kunnnelmapalkinnon ”Kuikan pellosta”. Tulivat palkintotilaisuuteen Mia Bernerin kanssa, Pentti tukka harmaana ja otsa ruvella. Näytti siltä, että Mia oli yrittänyt pahoinpidellyt häntä esiintymiskuntoon

Millainen Saarikoski nähdään teatterilavalla? Etupäässä poeetta ryypää, räyhää ja törkeilee milloin ei murjota mykkänä. Runon hehkua tai älyn ilotulitusta ei kuulla, vain huonoa vointia ja vaikerrusta riittämiin. Nähdään kuinka suuri runoilija sortaa naistaan, alistuvaa Tuula-Liinaa. Olin ESO:n kirjallisuuskerhossa, kun nämä rymistivät sisään juuri rakastuneina. Pentti esiintyi kännissä silti elävästi. Hauskempi ilta siitä tuli kuin yksikään nytelmässä kuvatttu.

Mutta näytelmän tendenssi onkin esittää taas kerran naisen alisteista asemaa suuren miesneron lattiamattona. Saarikoski ei tosin käyttänyt erityistä valta-asemaa, ja kritiikeissä mainitut ”yhteiskunnan rakenteet” pysyvät jossakin esityksen kulisseissa. Tuula-Liina ei todellisuudessa kai ollut näin sitkeän lammasmainen kuunteliaja kuin jollaisena Minna Suuronen häntä kauniisti tulkitsee.

Näytelmässä esiintyy myös lintutieteilijä Lasse Sammalisto Pentin pelleilevänä ryyppykaverina. Sitä seikkaa, että Sammalisto oli osaltaan vetämässä Penttiä kommunismista kohti ekologista maailmanymmärrystä, ei  tietenkään vihjaistakaan. Tuula-Liinan kirja Kilpikonna ja olkimarsalkka oli muistaakseni parempi ja täyteläisempi kuin tämä potilaskertomukseksi kavennettu runoton sovitus. Pekka Tarkan kaksiosaista elämäkertaa ei ole paljon selailtu.

Mutta ei hätää, kisat jatkuvat ja taiteelliset urheiluesitykset palauttavat taas uskon ihmisen ääerimmäisen kurinalaiseen ja monipuoliseen itsetoteutukseen. Huomaamme taas, että sapiens-lajin skaala ulottuu matalasta rökellyksestä aina tähtikirkkaisiin onnen hetkiin. Aito ilo, sen hurmioitunut välittyinen on parasta olympialaisten henkis-fyysistä antia. Se tarttuu jopa tavalliseen television katsojaankin.

20.2.2026

On taas aika opetella urheilukielen muuttuvia ilmauksia. Tatu Myllykoski kuvaili naisten yhdistelmahiihdon kulkua Hesarissa (8.2.): voittajakolmikko ”pani pystyyn sellaisen klinikan että alta pois”.  Mietin mitä klinikka hiihdon tiimellyksessä tarkoittaa. Parannukseen se voisi viitata tai ehkä tässä tapauksessa opetukseen: näytetään niille, mistä elimistöstä vottajat on rakennettu. Avoleikkauksesta ei kuitenkaan liene kysymys.

Toinen pienen ihmetyksen aihe oli se, että Kerttu Niskanen urheassa hiihdossaan ”hakkasi rajoitinta vastaan”. Rajoitin on tullut tutuksi autoilussa, mutta nyt siis hiihtäjäänkin voidaan asentaa vauhtia hillitsevä rajoitin. Vai onko se elimistöön sairauksien myötä rakentunut vauhtieste? Tällöin klinikankin merkitys kirkastuu: voittajien täytyi näytösluontoisesti esittää, kuinka ilman rajoittimia porhalletaan.

Avajaisista olin eri mieltä kuin tietävät kriitikot (mm. Vesa Sirén HS). Minulle hyvin riittää tämä viihteellis-pateettinen kirjavuustaso, en yhtää kaipaa taiteellisesti korkeatasoisempaa ponnistelua. Viitekehyshän kuitenkin on urheilullinen, keveähkö, näytösluontoinen. Kohokohdat sykähdyttivät oikeasti kuten lipunnosto ja tulen sytytys ja hienot puheetkin. Onko muuten sotaisessa maailmassamme enää toista festivaalia, joka yhtä komeasti julistaa rauhan ja kestävän kehityksen sanomaa? Menkööt suoraan La Scalaan ne, jotka kaipaavat syvähenkisempää taide-elämystä. Tavallaan Pariisin toissavuotiset avajaiset on ylittämätön mitta urheiluhenkisen ulkoilmataiteen alalla.

Minkähänlaiset avajaiset pidettiin Cortina d’Ampezzossa 70 vuotta sitten? Varmaan melko vaatimattomat. Presidentti sielläkin esiintyi. Ne olivat ensimmäiset televisioidut talvikisat, mutta harva niitä Suomessa telkkarista katseli. Olin silloin täyttänyt 10 vuotta, ja seurasimme serkkuni Joukon kanssa kisoja aivan henkeämme pidätellen radiosta Kaiskon sohvalla Kyröskoskella. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen loihtivat korviimme sellaisen urheilujuhlan, ettei paremmasta väliä. Naisten viestivoitto oli suomalaisille eriyisen makea, kun siinä venakot säälittä kukistettiin. Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen saivat taistelullaan sydämemme kiivaasti sykkimään.

Veikko Hakulinen voitti 30 kilometrin hiihdon, mutta jäi karvastelevasti hopealle Sixten Jernbergin voittaessa kuninkuusmatkan. Sitä pitkään hammastelimme. Miesten viestijoukkue ei pärjännyt naisten veroisesti, venäläiset ottivat revanssin. Lohtua toi mäkihypyn uljas kaksoisvoitto Antti Hyvärisen ja Aulis Kallakorven leiskautuksin. Suomi oli kisojen mitalitaulukossa kolmantena. Oi niitä aikoja. Meillä oli jatkuva mitalijuhla sohvallamme.

Nyt täytyy ottaa huomattavasti maltillisemmin. Hyvä jos muutamakin mitali heltiää. Naisten viesti on taas tutkaimessa. Jospa panisivat tyttäret sellaisen klinikan pystyyn että alta pois! Iiro Niskanen hiihtää tänään iltapäivällä yhdistelmää (jos hiihtää), toivottavasti ilman rajoitinta. Viimeistään parin viikon päästä kaikki morgoonit soimaan, kun miesten viittäkymppiä hiihdetään yhdistelmälähdöllä. Armoton taisto se tulee olemaan, vaikka voittaja tiedetäänkin: ihmemies Kläbo pessee taas koko porukan, ellei matka ole hänen klinikalleen liian pitkä podettavaksi.

Tarkoitus oli minunkin hiihdellä täällä maalla hohtavia hankia, mutta pakkaslukemat asettavat omat rajoittimensa. Pysyn toistaiseksi mieluummin telkkarin äärellä, hiihtäkööt nuoremmat minunkin puolestani. Isäni aina varoitteli, että Väinö Leskinenkin kuoli hiihtoladulle. Mutta jäälle rohkenen vielä toivon mukaan luisuttelemaan, siellä ei ole liikaa mäkiä. Eiköhän pärjätä, kunhan ei jouduta Tayksin klinikalle asentelemaan elimistöön uusia liikuntarajoittimia.

8.2.2026

Paljon ehti tapahtua kovana pakkasviikonloppuna. Tähän asti uskollinen autoni hyytyi pihamaalle. Helsingistä tänne maalla se kulki kuin enkeli, mutta nyt on mykkä, ei inahdustakaan. Ranskatar ilmeisesti pahoitti mielensä Suomen ankarasta talvesta.

Kuinka pääsen rovasti Hannu Lehtipuun kutsuille? Hän täyttää kunniakkaasti 95 vuotta. Muutamaa kyläläistä kyselin, joiden arvelin olevan kutsuttuja samaan paikkaan. Ei tärpännyt. Soitin 02 taksiin ja tilasin auton. Sitä ei kuulunut tilattuna kellonaikana eikä vartin päästäkään. Ei ollut kuulemma löytynytt vapaata kuljettajaa. Vai niin. Seuraava yritys voisi toteutua puolen tunnin kulttua, sanottiin. Silloin olisin auttamatta myöhässä.

Pelastus löytyi taas läheltä. Ylivakerin Lauri oli vaimoineen lähdössä konserttiin, auto valmiiksi lämmitetty. Lupasi kiepauttaa Lehtipuun kautta. Tulin juuri sopivasti vartin myöhässä, kun rovasti oli aloittamassa puhettaan. Ohessa ojentelen kirjaani Yrjö Jylhästä sankarille.

Olen sikäli etuoikeutettu, että olen Elinan kanssa saanut käydä vanhassa pappilassa vielä siihen aikaan, kun Hannu Lehtipuu sitä isännöi. 30 vuotta hän siinä perheineen asui. Missään ei voi enää kohdata vanhaa pappilakulttuuria, kiitos verottajan. Hannu on eläkkeellä ollessaan siirtänyt osan entistä tunnelmaa ja esineistöä rakennuttamaansa kauniiseen taloon Raipalan pellon laidalle. Meidän perhepappimme hän on ollut, vihkinyt minut kahteen kertaan (pidättyi kolmannesta) ja kastanut kaikki lapseni.

Erinomaisen hyvässä vireessä oli juhlija ja kertoili elämänsä vaiheista persoonalliseen tyyliinsä. Tarkasti oli tallentanut muistissaan huvittavia yksityiskohtia koulunkäynnistään ja opinnoistaan. Vanha partiolainen ja urheilumies on pysynyt henkisesti vetreässä kunnossa mitä nyt kuulo vähän kulunut. Kertojamestarikin hän on, jatkanut aikanaan Hämeenkyrön rikasta kirjallista perinnettä nuorisokirjailijana Hannu Lehtisen nimellä. Kunpa sanelisi vielä muistelmansa. Ehdotin nimenkin: ”Sarvipäitten paimenena”.

Paikalla oli neljä pappia puolisoineen, seurakunnan työntekijöitä ja Heiskan rakentajaveljiä. Veisattiin vanhoja virsiä ja nautittiin Hannun jälkeläisten järjestämää tarjoilua. Tällaista kirkollis-kulttuurihistoriallista kohotusta saa nauttia harvoin jos koskaan. Pirkko ja Matti Pitko tarjosivat ystävällisesti paluukyydin. Kaikin tavoin ikimuistoinen sunnuntai.

Kotona avasin areenan ja kuuntelin Tove Janssonin muumien maratonluentaa. En ole ollut mikään muumimaailman kantakävijä, mutta nyt piti vähän päästä osalliseksi tästä massiivisesta promoamisesta. Hyvin ja näyttävästi oli messu järjestetty. Lukijat näyttivät oikein paneutuneen tehtäväänsä. Onko tämä sadunomaista viihdettä fantasian keinoin vaiko salaviisasta taidetta, mietin. Jansson itse kielsi kirjoittaneensa mitään filosofiaa. Onpahan notkeita hypähdyksiä omaperäisessä peikkomaassa. Ehkä hehkutuksessa on jo ripaus yliarvostusta.

Ajattelin että kyllä meidän monissa hyllyissä jotakin muumeja täytyy olla ja olihan kaksi: Näkymätön lapsi ja Muumilaakson marraskuu. Lapset saaneet aikoinaan lahjoiksi. On tietysti Kesäkirja ja muuta Janssonin aikuisproosaa. Kunniallisesta petkuttajasta olen tuottanut hyvän elokuvankin aikoinani MTV:ssä, Ritva Nuutinen ohjasi. Amerikkalaisversion Kesäkirjasta ei ollut sekään hullumpi. Näitä voin nyt rauhassa selailla, kun tämä hypetys hiukan hiljenee.

2.2.2026