Panu Rajala

On taas aika opetella urheilukielen muuttuvia ilmauksia. Tatu Myllykoski kuvaili naisten yhdistelmahiihdon kulkua Hesarissa (8.2.): voittajakolmikko ”pani pystyyn sellaisen klinikan että alta pois”.  Mietin mitä klinikka hiihdon tiimellyksessä tarkoittaa. Parannukseen se voisi viitata tai ehkä tässä tapauksessa opetukseen: näytetään niille, mistä elimistöstä vottajat on rakennettu. Avoleikkauksesta ei kuitenkaan liene kysymys.

Toinen pienen ihmetyksen aihe oli se, että Kerttu Niskanen urheassa hiihdossaan ”hakkasi rajoitinta vastaan”. Rajoitin on tullut tutuksi autoilussa, mutta nyt siis hiihtäjäänkin voidaan asentaa vauhtia hillitsevä rajoitin. Vai onko se elimistöön sairauksien myötä rakentunut vauhtieste? Tällöin klinikankin merkitys kirkastuu: voittajien täytyi näytösluontoisesti esittää, kuinka ilman rajoittimia porhalletaan.

Avajaisista olin eri mieltä kuin tietävät kriitikot (mm. Vesa Sirén HS). Minulle hyvin riittää tämä viihteellis-pateettinen kirjavuustaso, en yhtää kaipaa taiteellisesti korkeatasoisempaa ponnistelua. Viitekehyshän kuitenkin on urheilullinen, keveähkö, näytösluontoinen. Kohokohdat sykähdyttivät oikeasti kuten lipunnosto ja tulen sytytys ja hienot puheetkin. Onko muuten sotaisessa maailmassamme enää toista festivaalia, joka yhtä komeasti julistaa rauhan ja kestävän kehityksen sanomaa? Menkööt suoraan La Scalaan ne, jotka kaipaavat syvähenkisempää taide-elämystä. Tavallaan Pariisin toissavuotiset avajaiset on ylittämätön mitta urheiluhenkisen ulkoilmataiteen alalla.

Minkähänlaiset avajaiset pidettiin Cortina d’Ampezzossa 70 vuotta sitten? Varmaan melko vaatimattomat. Presidentti sielläkin esiintyi. Ne olivat ensimmäiset televisioidut talvikisat, mutta harva niitä Suomessa telkkarista katseli. Olin silloin täyttänyt 10 vuotta, ja seurasimme serkkuni Joukon kanssa kisoja aivan henkeämme pidätellen radiosta Kaiskon sohvalla Kyröskoskella. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen loihtivat korviimme sellaisen urheilujuhlan, ettei paremmasta väliä. Naisten viestivoitto oli suomalaisille eriyisen makea, kun siinä venakot säälittä kukistettiin. Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen saivat taistelullaan sydämemme kiivaasti sykkimään.

Veikko Hakulinen voitti 30 kilometrin hiihdon, mutta jäi karvastelevasti hopealle Sixten Jernbergin voittaessa kuninkuusmatkan. Sitä pitkään hammastelimme. Miesten viestijoukkue ei pärjännyt naisten veroisesti, venäläiset ottivat revanssin. Lohtua toi mäkihypyn uljas kaksoisvoitto Antti Hyvärisen ja Aulis Kallakorven leiskautuksin. Suomi oli kisojen mitalitaulukossa kolmantena. Oi niitä aikoja. Meillä oli jatkuva mitalijuhla sohvallamme.

Nyt täytyy ottaa huomattavasti maltillisemmin. Hyvä jos muutamakin mitali heltiää. Naisten viesti on taas tutkaimessa. Jospa panisivat tyttäret sellaisen klinikan pystyyn että alta pois! Iiro Niskanen hiihtää tänään iltapäivällä yhdistelmää (jos hiihtää), toivottavasti ilman rajoitinta. Viimeistään parin viikon päästä kaikki morgoonit soimaan, kun miesten viittäkymppiä hiihdetään yhdistelmälähdöllä. Armoton taisto se tulee olemaan, vaikka voittaja tiedetäänkin: ihmemies Kläbo pessee taas koko porukan, ellei matka ole hänen klinikalleen liian pitkä podettavaksi.

Tarkoitus oli minunkin hiihdellä täällä maalla hohtavia hankia, mutta pakkaslukemat asettavat omat rajoittimensa. Pysyn toistaiseksi mieluummin telkkarin äärellä, hiihtäkööt nuoremmat minunkin puolestani. Isäni aina varoitteli, että Väinö Leskinenkin kuoli hiihtoladulle. Mutta jäälle rohkenen vielä toivon mukaan luisuttelemaan, siellä ei ole liikaa mäkiä. Eiköhän pärjätä, kunhan ei jouduta Tayksin klinikalle asentelemaan elimistöön uusia liikuntarajoittimia.

8.2.2026

Paljon ehti tapahtua kovana pakkasviikonloppuna. Tähän asti uskollinen autoni hyytyi pihamaalle. Helsingistä tänne maalla se kulki kuin enkeli, mutta nyt on mykkä, ei inahdustakaan. Ranskatar ilmeisesti pahoitti mielensä Suomen ankarasta talvesta.

Kuinka pääsen rovasti Hannu Lehtipuun kutsuille? Hän täyttää kunniakkaasti 95 vuotta. Muutamaa kyläläistä kyselin, joiden arvelin olevan kutsuttuja samaan paikkaan. Ei tärpännyt. Soitin 02 taksiin ja tilasin auton. Sitä ei kuulunut tilattuna kellonaikana eikä vartin päästäkään. Ei ollut kuulemma löytynytt vapaata kuljettajaa. Vai niin. Seuraava yritys voisi toteutua puolen tunnin kulttua, sanottiin. Silloin olisin auttamatta myöhässä.

Pelastus löytyi taas läheltä. Ylivakerin Lauri oli vaimoineen lähdössä konserttiin, auto valmiiksi lämmitetty. Lupasi kiepauttaa Lehtipuun kautta. Tulin juuri sopivasti vartin myöhässä, kun rovasti oli aloittamassa puhettaan. Ohessa ojentelen kirjaani Yrjö Jylhästä sankarille.

Olen sikäli etuoikeutettu, että olen Elinan kanssa saanut käydä vanhassa pappilassa vielä siihen aikaan, kun Hannu Lehtipuu sitä isännöi. 30 vuotta hän siinä perheineen asui. Missään ei voi enää kohdata vanhaa pappilakulttuuria, kiitos verottajan. Hannu on eläkkeellä ollessaan siirtänyt osan entistä tunnelmaa ja esineistöä rakennuttamaansa kauniiseen taloon Raipalan pellon laidalle. Meidän perhepappimme hän on ollut, vihkinyt minut kahteen kertaan (pidättyi kolmannesta) ja kastanut kaikki lapseni.

Erinomaisen hyvässä vireessä oli juhlija ja kertoili elämänsä vaiheista persoonalliseen tyyliinsä. Tarkasti oli tallentanut muistissaan huvittavia yksityiskohtia koulunkäynnistään ja opinnoistaan. Vanha partiolainen ja urheilumies on pysynyt henkisesti vetreässä kunnossa mitä nyt kuulo vähän kulunut. Kertojamestarikin hän on, jatkanut aikanaan Hämeenkyrön rikasta kirjallista perinnettä nuorisokirjailijana Hannu Lehtisen nimellä. Kunpa sanelisi vielä muistelmansa. Ehdotin nimenkin: ”Sarvipäitten paimenena”.

Paikalla oli neljä pappia puolisoineen, seurakunnan työntekijöitä ja Heiskan rakentajaveljiä. Veisattiin vanhoja virsiä ja nautittiin Hannun jälkeläisten järjestämää tarjoilua. Tällaista kirkollis-kulttuurihistoriallista kohotusta saa nauttia harvoin jos koskaan. Pirkko ja Matti Pitko tarjosivat ystävällisesti paluukyydin. Kaikin tavoin ikimuistoinen sunnuntai.

Kotona avasin areenan ja kuuntelin Tove Janssonin muumien maratonluentaa. En ole ollut mikään muumimaailman kantakävijä, mutta nyt piti vähän päästä osalliseksi tästä massiivisesta promoamisesta. Hyvin ja näyttävästi oli messu järjestetty. Lukijat näyttivät oikein paneutuneen tehtäväänsä. Onko tämä sadunomaista viihdettä fantasian keinoin vaiko salaviisasta taidetta, mietin. Jansson itse kielsi kirjoittaneensa mitään filosofiaa. Onpahan notkeita hypähdyksiä omaperäisessä peikkomaassa. Ehkä hehkutuksessa on jo ripaus yliarvostusta.

Ajattelin että kyllä meidän monissa hyllyissä jotakin muumeja täytyy olla ja olihan kaksi: Näkymätön lapsi ja Muumilaakson marraskuu. Lapset saaneet aikoinaan lahjoiksi. On tietysti Kesäkirja ja muuta Janssonin aikuisproosaa. Kunniallisesta petkuttajasta olen tuottanut hyvän elokuvankin aikoinani MTV:ssä, Ritva Nuutinen ohjasi. Amerikkalaisversion Kesäkirjasta ei ollut sekään hullumpi. Näitä voin nyt rauhassa selailla, kun tämä hypetys hiukan hiljenee.

2.2.2026