Elämä olympiakisojen aikaan on kuin laskettelua ilmapatjalla. Koko ajan saa olla tarkkailijana varuillaan, aina jokin sävähdyttävä laji menossa. Arkinen elämänrytmi loitontuu, vain huippuhetket merkitsevät.
Aika hyvin on Suomi pärjännyt, ja tänään on vielä ampumahiihtoa ja jääkiekkoa.Yhdistetyn velikullat saavat jo nauttia laakereillaan vapaasti. Suvi Minkkinen kai hiihtää ja ampuu unissaankin. Yllättävän runsas mitalisaalis on kertynyt jo tähän mennessä. Tässähän tempautuu mukaan melkein kuin 1956 Cortinan kisoihin höyryradion äärellä.
Taitoluistelua katsellessa vakuuttuu siitä, että iso kaista urheilua on täyttä taidetta. Hengästyttäviä esityksiä on ollut tarjolla. Nuori Ida Karhunen on valloittanut minunkin sydämeni. Sensuellin raivoisat jenkkidaamit tai idän temperamenttiset kaunottaren huikaisevat omassa artistisessa korkeudessaan. En väsy ihastelemasta.
Ihmeellisintä on, että kisoja kehystää täälläkin täydellinen pakkastalvi. Harmi vain, että seuranta edellyttää sisällä oloa. Lähden vielä maalle ottamaan vahinkoa takaisin ja seuraamaan samalla hiihdon kuninkuusmatkoja, lätkän mitaliotteluita ja päättäjäisiä. Tulee taas tyhjä olo.
Mutta huikean kauneuden keskellä tarvitaan ravistava pudotus. Osaltani se sattui olemaan näytelmä Pentti Saarikoskesta Ryhmäteatterissa. Eihän juopon runoilijan elämänrymistystä voikaan rinnastaa trimmattujen urheilijoiden huippusuorituksiin. Taiteen varjoisampaa puolta sai seurata Aina Bergrothin ja Riikka Oksasen yhteisytyössä The Poet of Finland.
Muistan hyvin Saarikosken, näin hänet usein usein paneeleissa ja kirjallisissa tilaisuuksissa, tapasinkin joskus. Hauska hovinarri hän oli, yritti joskus vakavaakin sanomaa, vaan ei tullut elämästämme ”yhtä kommunistista eläintä” eikä edes venäjää pakolliseksi kieleksi kouluihin. Kerran poeetta yritti eduskuntaankin, ei päässyt, poti sitä kauan. Katkerinta oli, että hyvä juomaveikko Arvo Salo pääsi ja juhli samalla Lapualaisoopperansa ensi-iltaa.
Olin pohjoismaisen raadin puhenjohtajana palkitsemassa Saarikosken kuunnelmaa ”Kevään ensimmäinen saalis” vuonna 1981. Samalla hän sai kaksoisvoiton ja sokeain kunnnelmapalkinnon ”Kuikan pellosta”. Tulivat palkintotilaisuuteen Mia Bernerin kanssa, Pentti tukka harmaana ja otsa ruvella. Näytti siltä, että Mia oli yrittänyt pahoinpidellyt häntä esiintymiskuntoon
Millainen Saarikoski nähdään teatterilavalla? Etupäässä poeetta ryypää, räyhää ja törkeilee milloin ei murjota mykkänä. Runon hehkua tai älyn ilotulitusta ei kuulla, vain huonoa vointia ja vaikerrusta riittämiin. Nähdään kuinka suuri runoilija sortaa naistaan, alistuvaa Tuula-Liinaa. Olin ESO:n kirjallisuuskerhossa, kun nämä rymistivät sisään juuri rakastuneina. Pentti esiintyi kännissä silti elävästi. Hauskempi ilta siitä tuli kuin yksikään nytelmässä kuvatttu.
Mutta näytelmän tendenssi onkin esittää taas kerran naisen alisteista asemaa suuren miesneron lattiamattona. Saarikoski ei tosin käyttänyt erityistä valta-asemaa, ja kritiikeissä mainitut ”yhteiskunnan rakenteet” pysyvät jossakin esityksen kulisseissa. Tuula-Liina ei todellisuudessa kai ollut näin sitkeän lammasmainen kuunteliaja kuin jollaisena Minna Suuronen häntä kauniisti tulkitsee.
Näytelmässä esiintyy myös lintutieteilijä Lasse Sammalisto Pentin pelleilevänä ryyppykaverina. Sitä seikkaa, että Sammalisto oli osaltaan vetämässä Penttiä kommunismista kohti ekologista maailmanymmärrystä, ei tietenkään vihjaistakaan. Tuula-Liinan kirja Kilpikonna ja olkimarsalkka oli muistaakseni parempi ja täyteläisempi kuin tämä potilaskertomukseksi kavennettu runoton sovitus. Pekka Tarkan kaksiosaista elämäkertaa ei ole paljon selailtu.
Mutta ei hätää, kisat jatkuvat ja taiteelliset urheiluesitykset palauttavat taas uskon ihmisen ääerimmäisen kurinalaiseen ja monipuoliseen itsetoteutukseen. Huomaamme taas, että sapiens-lajin skaala ulottuu matalasta rökellyksestä aina tähtikirkkaisiin onnen hetkiin. Aito ilo, sen hurmioitunut välittyinen on parasta olympialaisten henkis-fyysistä antia. Se tarttuu jopa tavalliseen television katsojaankin.
20.2.2026