Panu Rajala

Tulee kuluneksi viisi vuotta vaimoni Marjan kuolemasta. Muistan iäti kuultavan kevättalvisen illan, jolloin hän äkkiä tuupertui tuoliltaan lattialle. Olimme viettäneet rauhallista koronatalvea maalla. Vain ambulanssin punaiset takavalot jäivät muistuttamaan äkillisestä järkytyksestä.

Takana oli paras vuosikymmen niin elämässä kuin kirjallisessa työssäni. Marja oli jäänyt eläkkeelle opettajan toimesta ja saattoi muun ohessa omistautua miehensä innostamiseen. Hän hoiti talouden ja luki jokaisen liuskani ja esitti korjauksia ja huomautuksia. Tuloksena vankka elämäkerta ja jokunen näytelmä joka vuosi. Moiseen vauhtiin en ole ennen enkä sen jälkeen päässyt.

Tällaisia flow-kausia tulee yleensä harvoin elämässä. Kaikki tuntui muuttuvan kosketuksesta kullaksi. Kun sen on elänyt, tyyntyy huojentuneena vähän hitaampaan vaiheeseen. Tosin nyt alkaa taas tauon jälkeen veri kiertää entiseen malliin. Alkuvuoden saldo: kolme näytelmää,  yhden kirjan viimeistely, toisen aloitus.

Määrä ei tietenkään ratkaise. Pitkäjänteinen keskittyminen voisi olla hedelmällisempi suunnitelma. Mutta jokainen noudattaa omaa rytmiään. Onneksi on taas luotettava lukija ulottuvilla. Aika näyttää mitä tästä tulee. Kävin kustantajan pakeilla laatimassa Sinuhen synty-nimisen kirjan kuvaliitettä, viehättävää viimeistelyä sekin.

Markku Envall kertoi tiistaina Mika Waltari -seurassa Fine van Brooklynin tulkinnoista. Tuli puheeksi päähenkilön noitamaiset piirteet. Markku torjui ne aikoinaan tutkimuksessaan, mutta oli nyt pehmentänyt arviotaan. Tutkija harvoin korjaa omia näkemyksiään. Noita ja nainen askarruttivat Waltaria halki  tuotantonsa. Hän antoi yliluonnollisille ilmiöille usein kaksoisselityksen, jota Markku varmoin ottein analysoi. Waltari oli taipuvainen mystiikkaan, mutta samalla silti rationaali ja monitietoinen taiteilija.

Olen lueskellut virolaisen A. H. Tammsaaren romaania Hornanperän uusi paholainen (alkuaan 1940) Juhani Salokanteleen uutena suomennoksena (Aviador). Siinä on samoja ajatuskulkuja kuin edellä kuultiin Waltarin kohdalla. Pyhä Pietari lähettää paholaisen helvetistä maan päälle kokeilemaan, millaista on kuolevaisten elämä ja kuinka helppoa on tulla autuaaksi. Satiiri tuntuu ensin hieman keinotekoiselta, mutta alkaa sitten vetää ja kiinnostaa. Kirjan totinen huumori on herkullista, ja Juhani on hyvin tavoittanut virolaisille ominaisen, vakavalla naamalla piruilevan tyylin. Jälkisanassaan hän antaa tarpeellisia avaimia veljeskansan mytologiaan, jotka avaavat romaanin kuljetusta.

Käväisi mielessä Päivi Räsäsen saama tuomiokin. Aivan kuin Hornanperän salaperäinen asukki Päivikin käy itsepäistä sotaa vakaumuksensa puolesta maailmassa, joka on muuttunut toiseksi kuin hänen pyhä kirjansa tahtoo todistaa. Poikkeava yksilö ja normatiivinen yhteisö eivät kohtaa. Onkohan Päivi lähetetty tänne taivaasta mittelemään sikäläisiä arvoja maallistunutta tasa-arvoa palvovan kansan keskelle? Millaisen satiirin uusi Tammsaare tästä kirjoittaisikaan! Kuka yrittäisi?

Näitä sopii aprikoida tässä Marian ilmestyspäivän ja Palmusunnuntain välissä, pääsiäisen pyhiä odotellessa. Taivaaseen lennähtänyt Marja tuntuu tutkivan mietteitäni entiseen tapaansa hellän huvittuneesti. Kirjoitin hänelle heksa- ja pentametrin mittojen mukaisen Elegian, jonka lähetin  lähimmille. Lähdenkin kolkuttelemaan kohti pohjoista, avaramman taivaan alle. Toivotan kaikille hyvää Pääsiäistä, syviä mietteitä, värikkäitä munia ja vaikuttavia requiemejä.

28.3.2026

Pitäisi oikeastaan kirjoittaa näistä Jusseilla juhlituista elokuvista, mutta harvan olen nähnyt. Kovasti virkisti vuoden elokuvaksi noussut raumalaiseepos Jossain on valo, joka ei sammu. Sikäli nimittäin, että ennen gaalaa en ollut kuullut koko elokuvasta mitään. Innostaisi kyllä nähdä. Muutenkin oli kiva katselmoida, mitä nuori polvi eokuvassa nykyisin puuhailee. Lauri-Matti Parppein nimi muistiin.

Viikon elokuvallinen elämys tulee kyllä Britannian suunnasta. Chloé Zhaon ohjaama ja yhdessä Maggie O´Farrellin kanssa käsikirjoittama Hamnet pesee useimmat kirjailijakuvaukset vahvalla näkökulmallaan. Se on ennen muuta loistavasti näytelty, mutta myös jännittävästi tutkittu kuvaus William Shakespearen Hamletin syntyaineksista.

Tulkinta, jonka mukaan Hamletin taustalla oli Shakespearen ainoan pojan kuolema, ei ole ihan uusi. Elämäkerran kirjoittaja Stephen Greenblatt ottaa sen vuonna 2004 kirjoittamassaan teoksessa (suom. 2008, Otava) selkeästi esiin. Syysuhteita hän ei tosin siinä kirkasteta niin vahvasti kuin elokuvassa ja ilmeisesti O´Farrellin alkuperäisromaanissa tapahtuu. Tutkimus keskittyy miehen näkökulmaan, kun taas romaani ja elokuva nostavat vaimon Agnesin osuuden hienosti  hallitsevaksi.

Sinänsä on huvittavaa ja huomion arvoista, että uuskritiikin emämaasta tulee näin intohimoisesti biografinen tulkinta Shakespearen elämän ja teoksen suhteesta. Vain hieman muutettavat muuttaen elokuva näyttää, kuinka maailman tunnetuin näytelmä kehittyy pala palalta perhekohtaisen tragedian pohjalta. Puhdasoppinen teoreetikko voisi tästä jopa pahastua, ja monet kai pitävätkin kuvausta liian yksinkertaistavana.

Elokuvan voimaa ei kuitekaan voi kiistää. Aluksi se etenee perinteisen elämäkerran tapaan luontomaagisine enteineen, mutta saa valtavan potkun lasten sairastumisesta ruttoon. Tuskin on missään kuvattu äidin raastavaa tuskaa näin kouraisevana kuin irlantilainen Jessie Buckley sen tässä tekee. Ehdottoman ansaittu pääosa-Oscar! Yhdysvaltain elokuva-akatemia ei ole luopunut sukupuolitetuista palkinnoista kuten Filmiaura on ehättänyt tekemään. Näin meillä palkittujen määrä yläpäästään vähenee, vaikka lisää kategorioita keksitäänkin.

Raskas ja tuskainen elokuva palkitsee katsojan loistavalla katharsiksella. Hamletin esitys Globe-teatterissa kuvaa silloisten katsojien eläytymisen niin tartuttavasti että siihen suorastaan tempautuu mukaan. Tuskin silloinen esitys ihan tällainen on ollut (kuten ei mikään historian tulkinta vastaa semmoisenaan todellisuutta), mutta täyttä biografis-teatterihistoriallista herkkua se yhtä kaikki on.

Ihan toiseen asiaan. Tämän päivän suurinta draamaa näytellään uutisissa ja Persianlahden ympäristössä. Tulin muuhun tarkoitukseen lukeneeksi taas Plutarkhoksen mainiota opusta Kuuluisien miesten elämäkertoja. (Ei ollut sukupuolinen tasa-arvo vielä kunniassaan antiikin Kreikassa, pahoittelut.) Rehvakka roomalainen sotapäällikkö Antonius tekee runsaat parituhatta vuotta sitten yhden valloitusretkensä Parthiaan tarkoituksena kukistaa tuo itsepintainen kuvernementti tuosta vaan, mutta kuinka käy. Parthialaiset tuottavat juonikkailla vastaiskuillaan sekasortoa roomalaisten joukkoihin, joita vaivaa  vesipula ja huono huolto sekä kehno suunnittelu. Sodan tavoitteet jäävät Antoniukselta saavuttamatta ja kotona Roomassakin nousee ongelmia. Parthiaa ei saada polvilleen. Silloinen Parthia vastaan melko tarkoin nykyistä Irania, ja Roomahan oli ylvoimainen maailmanvalta, jota kaikki pelkäsivät ja tottelivat

Eli taas kerran: ei kovin paljon uutta auringon alla. Antoniuksen loppu oli surkea, kuten hyvin muistamme, eikä hänen rakastetulleen Kleopatralla sen paremmin käynyt. Historian draama risteilee joskus keskuudessamme uusin asein ja uusin aattein, mutta perimmältään entisen kaltaisena.

22.3.2016

Joskus vain käy näin. Taideteos tulee lähelle, iskee suoneen, kuvaa kuin omaa elämää.

Niin todella tapahtui, kun onnistuin viimein näkemään Joachim Trierin ohjaaman ja hänen yhdessä  Eskil Vogtin kanssa kirjoittamansa elokuvan Sentimental Value. Sitä oli minulle suositeltu, ja useinhan silloin pettyy. Niin ei käynyt nyt.

Tällöin myös kadottaa halun kajota näkemäänsä lähemmin, ruveta analysoimaan ja palastelemaan sitä. Siitä tulee humahtava kokonaisuus, joka vaikuttaa koko olemuksellaan. Ei tarvitse kuvailla tai ”sanoittaa” näkemäänsä. Joskus tunne ja oivallus vain valuvat tajuntaan. Teos ei ole enää johonkin tarkoitukseen konsipioitu esitys, vaan kappale elettyä elämää.

On ilmeisen selvää, että elokuvan aihe on ollut ohjaajalle ja toiselle kirjoittajallekin syvästi omakohtainen. Siinä ei näy ponnistelun jälkiä, se soljuu jotenkin itsestään selvästi. Asioita ei perustella, ne kulkevat, keskittyvät ja pysähtyvät.

Isän ja kahden tyttären sekä  heidän kuolleen äitinsä suhteista ymmärsin luultavasti enemmän kuin moneen aikaan, mutta turha on edes itselleen  yrittää perustella asioita sen tarkeammin. Tunnetun ohjaajan itsekeskeisyys ja yritys palata lähtökohtin, hyvittää ja ymmärtää, on varmasti monen taiteilijan ja isän kokemus. Harvalta se onnistuu.

Myös tyttärien pako ja paniikki sekä onnellinen taipuminen ja anteeksianto on ravistavan vähin elein ja herkästi kuvattu. Miten ihania näyttelijöitä ovatkaan sisarukset Renate Reinsve ja Inga Ibsdotter Lilleaa! Kerrankin kulunut sanonta pätee: he eivät näyttele, vaan elävät. Harvinaista on myös kuvata tähtinäyttelijän epäonnistuminen, sihen yltää miltei hauskasti Elle Fanning.

Itse päämies Stellan Skarsgård on monissa liemissä keitetty, ja se näkyy hyvin hänen väsähtäneen nostalgisessa paluuyrityksessään, joka näyttääkin loistavassa loppukohtauksessa yllättäen onnistuvan. Katsoja jää aprikoimaan ansaitseeko hän saamansa lahjan.

Ilahduin kun kuulin kriittisessa Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa tätä elokuvaa yksimielisesti ylistettävän. Se siis tavoittaa paatuneitakin kriitikoita, vaikka ei ole helppo nielaistava. Se on yhden yön jälkeen Oscar-ehdokkaana, mutta epäilen, että se on liian hienovireinen ja syvällinen elokuva niissä geimeissä palkittavaksi. Paljon kliseisempi  ja toiminnallisempi isä-tytär seikkailu One Battle After Another pyyhkii patsaat pöydältä. Ja on siellä kolmaskin vahva kandidaatti. Ehkä ne ovat eri kategorioissa. Mutta norjalaisethan ovat menestyneet jo tarpeeksi talven muissa kisoissa.

14.3.2026

Kohta 150-vuotiaalla Suomalaisella Klubilla on vireää kulttuuritoimintaa, ei voi kieltää. Kuluneella viikolla olen hoitanut sekä henkeäni että ruumistani sen suojissa kolmeen otteeseen.

Maanantaina vanha opiskelukaveri Juhani Salokannel kertoi suomentamastaan A. H. Tammsaaren teoksesta Hornanperän uusi Paholainen. Haastattelija Tapani Ruokasta tuntui erityisesti huvittavan romaanissa se, että siinä Paholainen on hyvä ja muut henkilöt pahoja. Asiat kääntyvät muutenkin ironisesti päälaelleen. Salokannel on nyt selvittänyt koko Tammsaaren elämäkertaa myöten. Hänen seuraava teoksensa kuuluukin kertovan omasta isästä kouluneuvos Akseli Salokanteleesta, jonka vaiheista lyhyesti kerrotaan jo uudessa Elo-lehdessä.

Tilaisuudessa oli hauska tavata pitkästä aikaa kulttuurineuvos Anneli Halonen, joka neljännesvuosisata sitten järjesti unohtumattoman Sinuhe-tilaisuuden Washingtonin surelähetystössä. Katsottiin arvovaltaisen yleisön kanssa koko Sinuhe-elokuva ja esitelmöin teoksesta varmaan erittäin valaisevasti, heh. Annelilla oli aiheen kunniaksi päässään violetti Nefernefernefer-peruukki ja upeasti kimalteleva mekko.

Tiistaina Sauli Tiilikainen tulkitsi Hugo Wolfin liedejä, Jukka Nykänen säesti. Ei kuulemma helppoa säestettävääkään, sillä Wolf myötäilee tunnontarkasti Goethen ja Möriken ja muiden runotekstejä.  Varsin ansiokkaasti Sauli valaisi tekstejä suomeksi, jolloin nautintomme syveni. Baritoni väitti olevansa vilustunut, mutta äänensä lämpeni kummasti illan kuluessa.

Keskiviikkoisin yritän voimistella klubin toisten seniorien kanssa Tuiren määrämiä vaikeita liikkeitä, jotka tuntuvat pitkään lihaksistossa. Näin toteutui jo alkuviikosta vanha ohjelause Mens sana in corpore sano.

Illalla kävin katsomassa vielä Kansallisoopperassa Sebastian Fagerlundin oopperan Morgonstjärna,  jonka libretto perustuu Knausgårdin romaaniin. Kun olin kirjan lukenut (= kuunnellut), kummastelin ennalta, kuinka niin runsaasta ja rönsyävästä teoksesta on voitu pusertaa ooppera, joka tunnetusti ei kestä kovin laajaa tekstimäärää. Olihan vaan Gunilla Hemming osannut librettoon poimia olennaiset kohdat kerronnasta. Monet syventävät kehitelmät tietysti jäävät arvailtaviksi.

Romaanin sanoma jäi minulle hiukan epäselväksi varsinkin loppuosiltaan, joissa sukelletaan Knausgårdin tyypilliseen tapaan filosofiaan, mystiikkaan, kuoleman jälkeisen elämän probleemaan ja eräänlaiseen opetusluentoon. Arjen tapausten ja eri ihmisryhmien kuvaajana kirjailija on tarkka, täsmällinen ja monesti kiinnostava, mutta osaa myös syväsukeltaessaan eksyttää lukijan kannoiltaan.

Pystyikö musiikki kirkastamaan sanomaa? Lopun metsäsekoilu tarjosi kieltämättä massiivisia sointuja, jotka johdattivat kosmisen hajoamisen partaalle. Liian helppoa olisi sanoa oopperan kuvaavan maailmanloppua, jota paisuva aamutähti ennakoisi. Mutta jotain sen suuntaista varmaan haettiin. Esteettinen kokemus on sen verran muhkea ja monikylläinen, että täsmällisestä tulkintayrityksestä mielellään luopuu.

Oopperassa käy valikoivaa yleisöä, nytkin opetusministerimme Adlercreutz, maailmantähti Karita Mattila ja tuttaviin törmää aina kuten nyt Tapani Pitkäseen ja rouvaansa, Tapanikin meitä seniorijumppaajia. Musiikkia kiittelimme, ainakin se oli kiinnostavaa, uudenlaista. Helena Juntusella ja Mari Palolla oli kauniita aarioitakin kuoleman äärellä.

Jäikö loppuviikkoon enää mitään? Uutta kirjallista suunnitelmaa sentään kehittelin ja tapasin viehättäviä daameja perjantaina Sea Horsessa ja KuuKuussa.  Onerva-aineistoa palautin Tuulalle, häneltä ja Tiialta kuulen aina teatterin uusista tuulista. Ahkerina kävijöinä ovat hyviä suosittelemaan ja varsinkin varoittamaan, mitä ei kannata mennä katsomaan, kun kritiikeistä ei aina saa niin tarkkaan selkoa.

Lauantaina pääsin vihdoin vihkimään omalta osaltani käyttöön Yrjönkadun uusitun uimahallin, jota on ollut ikävä jo pari vuotta. Se on suurenmoisesti uusittu niin, että mikään ei ole muuttunut, kaikki klassillisesti ennallaan, vaikka jotain varmaan on vahvistettu ja korjattukin. On siis joitain pysyviä arvoja, kuten tämä roomalaistyylinen kylpykeidas.

Viikonloppuna olikin sitten seurattava Salpausselän hiihtoja (miksi Salppuri, hölmöä) ja käytävä itsekin lenkillä Kaivopuistoin ympäri, jolloin huomasin, että toden totta myös Uunisaareen on ilmestynyt sauna. Kun olemme vappuna vakiseurueina usein käyneet Ullanlinnan jälkeen Uunisaaressa lounaalla, nyt siihen voi liittää loppuun vielä vaikka saunoimisen hitto soikoon. Näin kaupunki alituiseen kehittyy ja paranee.

8.3.2026

Nyt Kalevalanpäivänä on sopiva hetki katsoa, mitä sain aikaan alkutalvesta.

Jos hiukan röyhistän rintaani, kirjoitin parissa kuukaudessa kolme pikkunäytelmää ja olin perustamassa yhtä teatteria.  Eivät mitään maailmandramaatikan huippuja, mutta varsin kelvollista käyttökamaa meidän lukuisille näyttämöillemme. Yhtä jo harjoitellaan, kaksi odottavat, mutta tilaukset niissäkin on päällä.

Täällä Hämeenkyrössä päätettiin näet potkaista uuvahtanut Myllykolun hieno näyttämö uudelleen käyntiin. Nyt vasta kirjoitettiin säännöt ja rekisteröitiin Myllykolun Teatteri ry. On aika merkillistä, että teatteri on toiminut vapaalla pohjalla puoli vuosisataa ja saavuttanutkin yhtä ja toista. Spontaani toiminta on kyllä sopinut minunkin mentaliteetilleni.

Sovitin teatterille kaksi F. E. Sillanpään novellia, Kemppasen mukulat ja Maantieltä maantielle. Molemmat löytyvät kokoelmasta Enkelten suojatit, vuodelta 1923. Molemmissa käydään kapinasodan jälkipyykkiä. Maassa oli tuhansia punaorpoja ja muitakin heitteille jääneitä lapsia. Sillanpää tarkasteli kuinka heihin suhtauduttin ja mitä heidän hyväkseen yritettiin tehdä. Hän oli itse perustamassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastoa ja tunsi aiheen läheisesti. Hänellä oli itsellään paljon lapsia. Luokkarajat olivat jyrkät, viha eli nolemmin puolin. Silti novellit kuvaavat ajan tunnelmia lasten tasalta, ikään kuin hymyillen kyynelten lävitse.

Kun lapsiköyhyydestä usein puhutaan meidänkin aikanamme, on hyvä antaa perspektiiviä ja kuvata todellista, äärimmäistä köyhyyttä Suomessa sata vuotta sitten. Silanpää kuvaa sen osoittelematta, mutta viiltävän tarkkanäköisesti.

Pidän novelleja oivallisina pienten näytelmien aiheina, joissa lasten osuus on ratkaiseva. Molemmat jutut liittyvät yhteen ja tapahtuvat Sillanpään Saavutus-huvilan lähituntumassa, joten niillä on suorastaan dokumentaarinen luonne.  Entinen appiukkoni Toivo Ylivakeri muisti hyvin Kemppasen mukulat ja heidän telmeensä. Ohjaaja Hanna Rajakoskella on kokemusta lasten kanssa toimimisesta, ja hän on aloittanut harjoitukset rivakasti. Ilahduttavan paljon oli väkeä ilmaantunut  ensimmäisiin lukuharjoituksiin, jotka aina kirjoittajaa jännittävät.

Muut näytelmäni ammentavat nekin aiheensa kirjallisista lähteistä, L. Onervan ja Veikko Huovisen elämästä. Edellisen tein arvokkaan näyttelijä-akateemikkomme pyynnöstä monologimuotoon ja jälkimmäisen Sotkamon HavukkaTeatterin tilauksesta. Veikko Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja kaikenlaista varmaankin sen vaiheilla tapahtuu.

Mutta päätyö tässä kuitenkin on ollut viimeistellä julkaisukuntoon kirja Sinuhen synty, jossa vielä kerran sukellan Mika Waltarin maailmaan – nyt uusien aineistolöytöjen valossa. Sekä kirjailijan rakkauskirjeet kesältä 1945 että uusi arkeologinen tutkimus ovat lisänneet mielenkiintoa ja ymmärrystä tätä kestävää klassikkoa, Sinuhe egyptiläistä kohtaan. Yritän taustoittaa ja lukea sen uusiksi. Paras työpäiväkirja on tietysti oheinen Neljä päivänlaskua.

Tässä tiimellyksessä kävin toki rannoilla hiihtämässäkin, lämmitin kellarisaunaa ja katselin, kuinka Linda Lampenius ja Pete Parkkonen päihittiväät ylivoimaisesti UMK-kilpailijansa. Ihailen Lindaa, toivon hänelle partnereineen kaikkea hyvää. Ja toivon, että median korpit eivät rupea mälväämään ja kieltämään tähdiltä esiintymistä Wienissä. Nyt Israel iskee USAn mukana Iraniin, mitä kai paheksutaan vähemmän kuin Gazan rusikoimista. Kumpaakaan tapausta suomalaiset muusikot eivät pysty estämään, vaikka  vetäisivät säkin päähänsä ja pysyisivät pimeässä kotiurkassa eurofinaalin aikana. Uskon että heillä  on mahdollisuudet jopa menestyä, häikäisevä viulisti voi tainnuttaa kerralla kansainvälisen tuomariston.

1.3.2026