Panu Rajala

Kohta 150-vuotiaalla Suomalaisella Klubilla on vireää kulttuuritoimintaa, ei voi kieltää. Kuluneella viikolla olen hoitanut sekä henkeäni että ruumistani sen suojissa kolmeen otteeseen.

Maanantaina vanha opiskelukaveri Juhani Salokannel kertoi suomentamastaan A. H. Tammsaaren teoksesta Hornanperän uusi Paholainen. Haastattelija Tapani Ruokasta tuntui erityisesti huvittavan romaanissa se, että siinä Paholainen on hyvä ja muut henkilöt pahoja. Asiat kääntyvät muutenkin ironisesti päälaelleen. Salokannel on nyt selvittänyt koko Tammsaaren elämäkertaa myöten. Hänen seuraava teoksensa kuuluukin kertovan omasta isästä kouluneuvos Akseli Salokanteleesta, jonka vaiheista lyhyesti kerrotaan jo uudessa Elo-lehdessä.

Tilaisuudessa oli hauska tavata pitkästä aikaa kulttuurineuvos Anneli Halonen, joka neljännesvuosisata sitten järjesti unohtumattoman Sinuhe-tilaisuuden Washingtonin surelähetystössä. Katsottiin arvovaltaisen yleisön kanssa koko Sinuhe-elokuva ja esitelmöin teoksesta varmaan erittäin valaisevasti, heh. Annelilla oli aiheen kunniaksi päässään violetti Nefernefernefer-peruukki ja upeasti kimalteleva mekko.

Tiistaina Sauli Tiilikainen tulkitsi Hugo Wolfin liedejä, Jukka Nykänen säesti. Ei kuulemma helppoa säestettävääkään, sillä Wolf myötäilee tunnontarkasti Goethen ja Möriken ja muiden runotekstejä.  Varsin ansiokkaasti Sauli valaisi tekstejä suomeksi, jolloin nautintomme syveni. Baritoni väitti olevansa vilustunut, mutta äänensä lämpeni kummasti illan kuluessa.

Keskiviikkoisin yritän voimistella klubin toisten seniorien kanssa Tuiren määrämiä vaikeita liikkeitä, jotka tuntuvat pitkään lihaksistossa. Näin toteutui jo alkuviikosta vanha ohjelause Mens sana in corpore sano.

Illalla kävin katsomassa vielä Kansallisoopperassa Sebastian Fagerlundin oopperan Morgonstjärna,  jonka libretto perustuu Knausgårdin romaaniin. Kun olin kirjan lukenut (= kuunnellut), kummastelin ennalta, kuinka niin runsaasta ja rönsyävästä teoksesta on voitu pusertaa ooppera, joka tunnetusti ei kestä kovin laajaa tekstimäärää. Olihan vaan Gunilla Hemming osannut librettoon poimia olennaiset kohdat kerronnasta. Monet syventävät kehitelmät tietysti jäävät arvailtaviksi.

Romaanin sanoma jäi minulle hiukan epäselväksi varsinkin loppuosiltaan, joissa sukelletaan Knausgårdin tyypilliseen tapaan filosofiaan, mystiikkaan, kuoleman jälkeisen elämän probleemaan ja eräänlaiseen opetusluentoon. Arjen tapausten ja eri ihmisryhmien kuvaajana kirjailija on tarkka, täsmällinen ja monesti kiinnostava, mutta osaa myös syväsukeltaessaan eksyttää lukijan kannoiltaan.

Pystyikö musiikki kirkastamaan sanomaa? Lopun metsäsekoilu tarjosi kieltämättä massiivisia sointuja, jotka johdattivat kosmisen hajoamisen partaalle. Liian helppoa olisi sanoa oopperan kuvaavan maailmanloppua, jota paisuva aamutähti ennakoisi. Mutta jotain sen suuntaista varmaan haettiin. Esteettinen kokemus on sen verran muhkea ja monikylläinen, että täsmällisestä tulkintayrityksestä mielellään luopuu.

Oopperassa käy valikoivaa yleisöä, nytkin opetusministerimme Adlercreutz, maailmantähti Karita Mattila ja tuttaviin törmää aina kuten nyt Tapani Pitkäseen ja rouvaansa, Tapanikin meitä seniorijumppaajia. Musiikkia kiittelimme, ainakin se oli kiinnostavaa, uudenlaista. Helena Juntusella ja Mari Palolla oli kauniita aarioitakin kuoleman äärellä.

Jäikö loppuviikkoon enää mitään? Uutta kirjallista suunnitelmaa sentään kehittelin ja tapasin viehättäviä daameja perjantaina Sea Horsessa ja KuuKuussa.  Onerva-aineistoa palautin Tuulalle, häneltä ja Tiialta kuulen aina teatterin uusista tuulista. Ahkerina kävijöinä ovat hyviä suosittelemaan ja varsinkin varoittamaan, mitä ei kannata mennä katsomaan, kun kritiikeistä ei aina saa niin tarkkaan selkoa.

Lauantaina pääsin vihdoin vihkimään omalta osaltani käyttöön Yrjönkadun uusitun uimahallin, jota on ollut ikävä jo pari vuotta. Se on suurenmoisesti uusittu niin, että mikään ei ole muuttunut, kaikki klassillisesti ennallaan, vaikka jotain varmaan on vahvistettu ja korjattukin. On siis joitain pysyviä arvoja, kuten tämä roomalaistyylinen kylpykeidas.

Viikonloppuna olikin sitten seurattava Salpausselän hiihtoja (miksi Salppuri, hölmöä) ja käytävä itsekin lenkillä Kaivopuistoin ympäri, jolloin huomasin, että toden totta myös Uunisaareen on ilmestynyt sauna. Kun olemme vappuna vakiseurueina usein käyneet Ullanlinnan jälkeen Uunisaaressa lounaalla, nyt siihen voi liittää loppuun vielä vaikka saunoimisen hitto soikoon. Näin kaupunki alituiseen kehittyy ja paranee.

8.3.2026

Nyt Kalevalanpäivänä on sopiva hetki katsoa, mitä sain aikaan alkutalvesta.

Jos hiukan röyhistän rintaani, kirjoitin parissa kuukaudessa kolme pikkunäytelmää ja olin perustamassa yhtä teatteria.  Eivät mitään maailmandramaatikan huippuja, mutta varsin kelvollista käyttökamaa meidän lukuisille näyttämöillemme. Yhtä jo harjoitellaan, kaksi odottavat, mutta tilaukset niissäkin on päällä.

Täällä Hämeenkyrössä päätettiin näet potkaista uuvahtanut Myllykolun hieno näyttämö uudelleen käyntiin. Nyt vasta kirjoitettiin säännöt ja rekisteröitiin Myllykolun Teatteri ry. On aika merkillistä, että teatteri on toiminut vapaalla pohjalla puoli vuosisataa ja saavuttanutkin yhtä ja toista. Spontaani toiminta on kyllä sopinut minunkin mentaliteetilleni.

Sovitin teatterille kaksi F. E. Sillanpään novellia, Kemppasen mukulat ja Maantieltä maantielle. Molemmat löytyvät kokoelmasta Enkelten suojatit, vuodelta 1923. Molemmissa käydään kapinasodan jälkipyykkiä. Maassa oli tuhansia punaorpoja ja muitakin heitteille jääneitä lapsia. Sillanpää tarkasteli kuinka heihin suhtauduttin ja mitä heidän hyväkseen yritettiin tehdä. Hän oli itse perustamassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastoa ja tunsi aiheen läheisesti. Hänellä oli itsellään paljon lapsia. Luokkarajat olivat jyrkät, viha eli nolemmin puolin. Silti novellit kuvaavat ajan tunnelmia lasten tasalta, ikään kuin hymyillen kyynelten lävitse.

Kun lapsiköyhyydestä usein puhutaan meidänkin aikanamme, on hyvä antaa perspektiiviä ja kuvata todellista, äärimmäistä köyhyyttä Suomessa sata vuotta sitten. Silanpää kuvaa sen osoittelematta, mutta viiltävän tarkkanäköisesti.

Pidän novelleja oivallisina pienten näytelmien aiheina, joissa lasten osuus on ratkaiseva. Molemmat jutut liittyvät yhteen ja tapahtuvat Sillanpään Saavutus-huvilan lähituntumassa, joten niillä on suorastaan dokumentaarinen luonne.  Entinen appiukkoni Toivo Ylivakeri muisti hyvin Kemppasen mukulat ja heidän telmeensä. Ohjaaja Hanna Rajakoskella on kokemusta lasten kanssa toimimisesta, ja hän on aloittanut harjoitukset rivakasti. Ilahduttavan paljon oli väkeä ilmaantunut  ensimmäisiin lukuharjoituksiin, jotka aina kirjoittajaa jännittävät.

Muut näytelmäni ammentavat nekin aiheensa kirjallisista lähteistä, L. Onervan ja Veikko Huovisen elämästä. Edellisen tein arvokkaan näyttelijä-akateemikkomme pyynnöstä monologimuotoon ja jälkimmäisen Sotkamon HavukkaTeatterin tilauksesta. Veikko Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja kaikenlaista varmaankin sen vaiheilla tapahtuu.

Mutta päätyö tässä kuitenkin on ollut viimeistellä julkaisukuntoon kirja Sinuhen synty, jossa vielä kerran sukellan Mika Waltarin maailmaan – nyt uusien aineistolöytöjen valossa. Sekä kirjailijan rakkauskirjeet kesältä 1945 että uusi arkeologinen tutkimus ovat lisänneet mielenkiintoa ja ymmärrystä tätä kestävää klassikkoa, Sinuhe egyptiläistä kohtaan. Yritän taustoittaa ja lukea sen uusiksi. Paras työpäiväkirja on tietysti oheinen Neljä päivänlaskua.

Tässä tiimellyksessä kävin toki rannoilla hiihtämässäkin, lämmitin kellarisaunaa ja katselin, kuinka Linda Lampenius ja Pete Parkkonen päihittiväät ylivoimaisesti UMK-kilpailijansa. Ihailen Lindaa, toivon hänelle partnereineen kaikkea hyvää. Ja toivon, että median korpit eivät rupea mälväämään ja kieltämään tähdiltä esiintymistä Wienissä. Nyt Israel iskee USAn mukana Iraniin, mitä kai paheksutaan vähemmän kuin Gazan rusikoimista. Kumpaakaan tapausta suomalaiset muusikot eivät pysty estämään, vaikka  vetäisivät säkin päähänsä ja pysyisivät pimeässä kotiurkassa eurofinaalin aikana. Uskon että heillä  on mahdollisuudet jopa menestyä, häikäisevä viulisti voi tainnuttaa kerralla kansainvälisen tuomariston.

1.3.2026