Nyt Kalevalanpäivänä on sopiva hetki katsoa, mitä sain aikaan alkutalvesta.
Jos hiukan röyhistän rintaani, kirjoitin parissa kuukaudessa kolme pikkunäytelmää ja olin perustamassa yhtä teatteria. Eivät mitään maailmandramaatikan huippuja, mutta varsin kelvollista käyttökamaa meidän lukuisille näyttämöillemme. Yhtä jo harjoitellaan, kaksi odottavat, mutta tilaukset niissäkin on päällä.
Täällä Hämeenkyrössä päätettiin näet potkaista uuvahtanut Myllykolun hieno näyttämö uudelleen käyntiin. Nyt vasta kirjoitettiin säännöt ja rekisteröitiin Myllykolun Teatteri ry. On aika merkillistä, että teatteri on toiminut vapaalla pohjalla puoli vuosisataa ja saavuttanutkin yhtä ja toista. Spontaani toiminta on kyllä sopinut minunkin mentaliteetilleni.
Sovitin teatterille kaksi F. E. Sillanpään novellia, Kemppasen mukulat ja Maantieltä maantielle. Molemmat löytyvät kokoelmasta Enkelten suojatit, vuodelta 1923. Molemmissa käydään kapinasodan jälkipyykkiä. Maassa oli tuhansia punaorpoja ja muitakin heitteille jääneitä lapsia. Sillanpää tarkasteli kuinka heihin suhtauduttin ja mitä heidän hyväkseen yritettiin tehdä. Hän oli itse perustamassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastoa ja tunsi aiheen läheisesti. Hänellä oli itsellään paljon lapsia. Luokkarajat olivat jyrkät, viha eli nolemmin puolin. Silti novellit kuvaavat ajan tunnelmia lasten tasalta, ikään kuin hymyillen kyynelten lävitse.
Kun lapsiköyhyydestä usein puhutaan meidänkin aikanamme, on hyvä antaa perspektiiviä ja kuvata todellista, äärimmäistä köyhyyttä Suomessa sata vuotta sitten. Silanpää kuvaa sen osoittelematta, mutta viiltävän tarkkanäköisesti.
Pidän novelleja oivallisina pienten näytelmien aiheina, joissa lasten osuus on ratkaiseva. Molemmat jutut liittyvät yhteen ja tapahtuvat Sillanpään Saavutus-huvilan lähituntumassa, joten niillä on suorastaan dokumentaarinen luonne. Entinen appiukkoni Toivo Ylivakeri muisti hyvin Kemppasen mukulat ja heidän telmeensä. Ohjaaja Hanna Rajakoskella on kokemusta lasten kanssa toimimisesta, ja hän on aloittanut harjoitukset rivakasti. Ilahduttavan paljon oli väkeä ilmaantunut ensimmäisiin lukuharjoituksiin, jotka aina kirjoittajaa jännittävät.
Muut näytelmäni ammentavat nekin aiheensa kirjallisista lähteistä, L. Onervan ja Veikko Huovisen elämästä. Edellisen tein arvokkaan näyttelijä-akateemikkomme pyynnöstä monologimuotoon ja jälkimmäisen Sotkamon HavukkaTeatterin tilauksesta. Veikko Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja kaikenlaista varmaankin sen vaiheilla tapahtuu.
Mutta päätyö tässä kuitenkin on ollut viimeistellä julkaisukuntoon kirja Sinuhen synty, jossa vielä kerran sukellan Mika Waltarin maailmaan – nyt uusien aineistolöytöjen valossa. Sekä kirjailijan rakkauskirjeet kesältä 1945 että uusi arkeologinen tutkimus ovat lisänneet mielenkiintoa ja ymmärrystä tätä kestävää klassikkoa, Sinuhe egyptiläistä kohtaan. Yritän taustoittaa ja lukea sen uusiksi. Paras työpäiväkirja on tietysti oheinen Neljä päivänlaskua.
Tässä tiimellyksessä kävin toki rannoilla hiihtämässäkin, lämmitin kellarisaunaa ja katselin, kuinka Linda Lampenius ja Pete Parkkonen päihittiväät ylivoimaisesti UMK-kilpailijansa. Ihailen Lindaa, toivon hänelle partnereineen kaikkea hyvää. Ja toivon, että median korpit eivät rupea mälväämään ja kieltämään tähdiltä esiintymistä Wienissä. Nyt Israel iskee USAn mukana Iraniin, mitä kai paheksutaan vähemmän kuin Gazan rusikoimista. Kumpaakaan tapausta suomalaiset muusikot eivät pysty estämään, vaikka vetäisivät säkin päähänsä ja pysyisivät pimeässä kotiurkassa eurofinaalin aikana. Uskon että heillä on mahdollisuudet jopa menestyä, häikäisevä viulisti voi tainnuttaa kerralla kansainvälisen tuomariston.
1.3.2026