Joskus vain käy näin. Taideteos tulee lähelle, iskee suoneen, kuvaa kuin omaa elämää.

Niin todella tapahtui, kun onnistuin viimein näkemään Joachim Trierin ohjaaman ja hänen yhdessä  Eskil Vogtin kanssa kirjoittamansa elokuvan Sentimental Value. Sitä oli minulle suositeltu, ja useinhan silloin pettyy. Niin ei käynyt nyt.

Tällöin myös kadottaa halun kajota näkemäänsä lähemmin, ruveta analysoimaan ja palastelemaan sitä. Siitä tulee humahtava kokonaisuus, joka vaikuttaa koko olemuksellaan. Ei tarvitse kuvailla tai ”sanoittaa” näkemäänsä. Joskus tunne ja oivallus vain valuvat tajuntaan. Teos ei ole enää johonkin tarkoitukseen konsipioitu esitys, vaan kappale elettyä elämää.

On ilmeisen selvää, että elokuvan aihe on ollut ohjaajalle ja toiselle kirjoittajallekin syvästi omakohtainen. Siinä ei näy ponnistelun jälkiä, se soljuu jotenkin itsestään selvästi. Asioita ei perustella, ne kulkevat, keskittyvät ja pysähtyvät.

Isän ja kahden tyttären sekä  heidän kuolleen äitinsä suhteista ymmärsin luultavasti enemmän kuin moneen aikaan, mutta turha on edes itselleen  yrittää perustella asioita sen tarkeammin. Tunnetun ohjaajan itsekeskeisyys ja yritys palata lähtökohtin, hyvittää ja ymmärtää, on varmasti monen taiteilijan ja isän kokemus. Harvalta se onnistuu.

Myös tyttärien pako ja paniikki sekä onnellinen taipuminen ja anteeksianto on ravistavan vähin elein ja herkästi kuvattu. Miten ihania näyttelijöitä ovatkaan sisarukset Renate Reinsve ja Inga Ibsdotter Lilleaa! Kerrankin kulunut sanonta pätee: he eivät näyttele, vaan elävät. Harvinaista on myös kuvata tähtinäyttelijän epäonnistuminen, sihen yltää miltei hauskasti Elle Fanning.

Itse päämies Stellan Skarsgård on monissa liemissä keitetty, ja se näkyy hyvin hänen väsähtäneen nostalgisessa paluuyrityksessään, joka näyttääkin loistavassa loppukohtauksessa yllättäen onnistuvan. Katsoja jää aprikoimaan ansaitseeko hän saamansa lahjan.

Ilahduin kun kuulin kriittisessa Kulttuuriykkösen radiokeskustelussa tätä elokuvaa yksimielisesti ylistettävän. Se siis tavoittaa paatuneitakin kriitikoita, vaikka ei ole helppo nielaistava. Se on yhden yön jälkeen Oscar-ehdokkaana, mutta epäilen, että se on liian hienovireinen ja syvällinen elokuva niissä geimeissä palkittavaksi. Paljon kliseisempi  ja toiminnallisempi isä-tytär seikkailu One Battle After Another pyyhkii patsaat pöydältä. Ja on siellä kolmaskin vahva kandidaatti. Ehkä ne ovat eri kategorioissa. Mutta norjalaisethan ovat menestyneet jo tarpeeksi talven muissa kisoissa.

14.3.2026