Panu Rajala

Kevät toi paitsi muurarin ja maalarin ja rannoille hampparin, myös yllättävän ruuhkan juhlia. Muutamia on niistä selvitetty. Parhaasta päästä oli Oopperagaala Ritarihuoneella viime torstaina. Kuvan otti Sauli Tiilikainen, joka minut houkutteli paikalle: siinä pönötän Saulin veljen Jussin ja talousvaikuttaja Mikael Silvennoisen välissä, vastapätä herrojen puolisoita ym.

Tilaisuuden järjesti Oopperakummit ry, joka tukee nuoria nousevia laulajia. Heitä saimmekin kuulla koko rahan edestä illan mittaan samalla kun nautimme mainiota illallista. Sauli on ollut järjestön hallituksen puheenjohtajana vuotensa täyteen ja vietti nyt ansaittuja läksiäisiään. Vapautunut joskin haikea riemu täytti rehevän olemuksensa.

Muistin elävästi erästä vastaavaa oopperailtaa Pariisissa kihlamatkallamme Marjan kanssa vuonna 2005. Satuimme pieneen ravintolaan jossakin siellä vuorilla, vasemmalla rannnalla se varmaan oli, missä samalla tavoin laulutaidetta opiskelevat nuoret vastasivat ohjelmasta ja toivat vadit ja kulhot ja pullot pöytiin päänsä päällä samalla uljaita aarioita vedellen. Ikimuistoinen elämys oli sekin.

Täällä Ritarihuoneen sali on tilana hivelevän kaunis, ja ryhtiä antavat seiniä peittävät aateliskilvet. Äkkäsimme yhden tyhjän kohdan, mielestämme Sauli voisi liittyä siihen salanimellä af Tegelsten. Pöytäseurue oli mitä hauskin, Jussi muisteli käyneensä aikoinaan samoilla oikeustieteen luennoilla vaimoni Elinan kanssa. Sehän mieltäni liikutti. Illalle antoi oman hohtonsa kunniavieras, Suzanne Innes-Stubb tyttärineen.

No juhlat jatkuivat tänään lauantaina, kun Suomalainen Klubi täytti 150 vuotta. Pääjuhla pidettiin yliopiston juhlasalissa, joka ei näyttävyydessään häviä yhtään Ritarihuoneelle. Nämä ovatkin päkaupungin kaksi hienointa miljöötä. Kun Ritarihuoneella oli vedettävä smokki niskaan, yliopistolla näkyi paljon frakkeja. Daamit tietysti kukoistivat parhaimmissaan. Hauskaa että tällaisia juhlia vielä järjestetään.

Sauli esiintyi täälläkin ja kajautti Klubin marssin äänekkään torvisoiton säestyksellä. Klubin kuoro veti todella komeasti Finlandian kuniajohtajanaan Henrik Lamberg. Ministeri Wille Rydmanin juhlapuhe oli asiallinen ja odottamaani maltillisempi. Juhlarunoksi olin Juha Kandolinille ehdottanut Lauri Viidan Luomista, jonka hän hyvin tulkitsikin.

Klubin puheenjohtaja Olli Meretoja tervehti meitä aluksi, ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja Markku Kuula kertasi lopuksi Klubin kunniakkaan historian pääkohtia. Käsiohjelman kantta koristi seitsemän presidentin nimet. Maamme-lauluun tietysti lopetettiin tämä korkeatasoinen pönötysjuhla. Voi kun Marja olisi saanut olla mukana, hän piti juuri tällaisista.

Juhlat eivät tähän lopu, kohta on vappu ja sen jälkeen Norssin päivä ja vaikka mitä, joten jatketaan sikäli kun kerrotavaa kertyy. Nyt taas maalle, missä perustamamme Myllykolun Teatteri ry pitää ensimmäisen vuosikokouksensa huomenna. Jospa haukiakin vielä rannoilla kutumielellä uiskentelisi.

24.4.2026

Oikeastaan ihmettelen, mihin tarvitaan kemiallisia huumeita. Kun näinä sinitaivaisina kevätpäivinä kuljeskelen tuolla rannoilla ja katselen järvelle ja kuuntelen lintujen konserttia, olen aivan huumeessa. Mitään muuta mielialan kohotusta en kaipaa. Mutta hyvin moni kaipaa.

Tietysti on erilaisia päiviä ja toisenlaisia elämäntilanteita. Aina ei luonto puhuttele. Minäkin uppoudun koneeni ääreen joskus niin että pihapiirin tapahtumat katoavat näkyvistä kokonaan. Miten kerrotaan Waltarista: hän havahtui kesämökillä monen viikon kirjoitustyöstä ja kysyi hölmistyneenä: ”Onko tuo puu aina ollut tuossa?”

Nyt kuitenkin juhlin täällä maalla täysin rinnoin ja sydämin. Katiskasta polskahti ensiyrittämällä kolme vantteraa haukea, ja tänään tuli kaksi lisää. Kalakeittoa on kattila täynnä ja monta potraa poikaa pakkasessa odottamassa spelttikäsittelyä. Ravintotilanne on moneksi päiväksi varmistettu.

Torilta ostin soman linnunpöntön, jossa on samalla talviruokintamahdollisuus. Taiteilin sen koivun runkoon, josta viime kesänä hajosi vanha pönttö. Kohta voi alkaa jokakeväinen taistelu: ensin tintit kokeilevat innoissaan pesää, kunnes herra kirjosieppo saapuu pitkän matkan vaellettuaan ja ajaa asukkaat tylysti tiehensä. Siinä se nyt on, katsotaan kuinka uusi pönttö kelpaa.

Poikkesin torilta Seurahuoneelle, missä ikäiseni äijät turisevat leppoisasti ja on siellä jokunen viehko nainenkin joukossa. Sieltä tarttui kainaloon Ahti Lindbergin antama kirjanen Runon pyörteitä Lussissa, jota lupasin rauhassa tutkiskella. Kyröskosken kuohuista siinä runoillaan ja muistoja menneiltä ajoilta pudotellaan. Ei hullumpi saalis torireissulta: linnunpönttö ja runokirja.

Tuli tieto, että Ilves johtaa 6-0 Tapparaa vastaan! Poikani on katsomassa matsia Nokia-areenalla ja varmasti riemuitsee. Vai meneekö liian ylivoimaiseksi, jännitys katoaa. Nyt on Tampereella taas derbyjen juhlaa, mitäs sitten kun päästään loppuotteluihin. Vieläkö ne aikoo sitä paitsi pyörittää MM-kisojakin likipitäen kesähelteellä?

isin tänne mielelläni pitemmäksi aikaa, mutta aina on tapahtumia ja sitoumuksia stadissa, sinne on kirmattava. Oikeastaan piti lähteä Lontooseen, mutta onneksi tuli esteitä. Ei voi tähän aikaan karkailla kauniista kotimaasta ilman painavaa syytä. Jossain päin maailmaa soditaan, mutta täällä elämme kuin herran kukkarossa. Edes tyhmistyvä tv-viihde ei häiritse, kun sitä ei katsele.

Vähän kyllä häiritsi näkemäni väläys, missä kovan viikon iltana naurettiin vedet silmissä drooneille ja kaikelle mikä niihin liittyy. Ukrainassa ne eivät paljon naurata, eivät Iranissakaan. Kelpaa meidän täällä kelliä, kun paha maailma vain sen verran hipaisee, että siitä saa irvokasta huumoriohjelmaa väännetyksi. Homous on näköjään toinen suuri ilon aihe ja kurjistuva talous yllättäen kolmas.

Ensimmäisen kerran lämmitin rantasaunan lauantaina. Autuuden huippu, vaikka hyiseen järveen en pulahtanutkaan Siinä vilvoitellessani ja kylmää olutta kulautellessani mietin, olemmeko todella ansainneet tämän kaiken. Olemmeko jotenkin anastaneet asemamme maailman onnellisimpana kansana? Olenko minä tehnyt jotakin, minkä vuoksi voin vapaasti iloita ja ylistää yhteistä luomakuntaa suloisessa Suomenmaassa. Ehkä se on vain ylimääräistä bonusta, sattumalta saatua. Nautitaan siitä silti. Ei missään voi niin riemuita kuin Suomessa vain voipi.

19.4.2026

Epäsympaattisesta henkilöstä voi kirjoittaa kunnioittavan näytelmän, ja sen voi ohjata suorasukaisesti ja silti hienovaraisesti. Kuulostaa paradoksilta., muta tämä toteutuu Svenska Teaternin henkilökuvauksessa Amos A.  

Nyt kevään korvalla ehdin sen vielä nähdä, ja olen siitä tyytyväinen. Amos Andersonista tiesin vain teot ja hegemonisen ruhtinaan maineen. Gunilla Hemming on tutkinut hänestä esiin enemmän: sulkeutuneen kuoren takana väijyvän laskelmallisen liikemiehen, jolla ei ollut sydäntä – ei ainakaan lähimmilleen. Ehkä hän rakasti oikeasti teatteria, taidetta ja ennen kaikkea rahaa, mutta ei juuri ihmisiä.

Ohjaaja Kari Heiskanen luo näistä aineksista uskottavan ja kiinnostavan, miltei elävän ihmiskuvan. Patrick Henriksen vaikuttaa juuri oikealta näyttelijältä päärooliin. Hänen Amoksensa on kulmikas, väistelevä, itsekäs opportunisti, mutta silti hänen vaiheitaan seuraa jonkinlaisella myötätunnolla. Tätä pidän aikamoisena saavutuksena. Heiskanen kuljettaa henkilön lähihistorian vaiheissa varmalla tyylitajulla, notkeasti, viiteellisesti, tarpeen tullen iskevästi.

Lappo-rörelsen hallitsee paljon alkupuolta, ja sillä saadaan tietysti aikaan ylimääräistä dramatiikkaa. Tuliko äärioikeisolainen liike näin lähelle uhkaamaan ruotsinkielistenkin omaa ankkalampea? Hufvudstadsbladetim päätoimittaja yritettiin jopa murhata. En väitä vastaan, tosiasioiden tuntumassa liikutaan. Hyvin tulee esiin Andersonin kovapintainen halu pitää lehtensä kahakoiden ulkopuolella. Siinä hän onnostuikin. Lehteä väitettiin niin hyväksi unilääkkeeksi, että sitä pitäisi myydä apteekissa.

Johtaja Nicken Rönngrenin (Riko Eklundh) ja mesenaatti Amos Andersonin teatteripoliitikasta näytetään muutama hauska väläys. Alkuperäisellä tapahtumapaikalla nähtyinä ne saavat erityistä resonanssia. Näin itsekriittistä kuvausta tuskin olisi voitu Svenskanissa esittää vielä muutama vuosikymmenen takaperin. Tosin takavuosina ruotsinkielisellä päänäyttämöllä käytiin kovia poliittisia taistoja, joista muun muassa Bengit Ahlfors kertoi kirjassaan Stigzeliuska rummet (1980). Gunilla Hemmingin dramaturginen ote on hellän huvittunut. Teatterin miehinen johtokaksikko oli ennen muuta ihastunut kauniisiin näyttelijättäriin.

Andersonin ilmeinen biseksuaalinen suuntaus kallistuu esityksessä enemmän naisten puoleen, vaikka ei hän heistäkään näytä syvemmin piitanneen. Malin Saine on kaunis Mona Mårtenson, jonka elämä päättyy traagiseen pettymykseen. Homoseksuaalisuus on lähinnä aikaan liittyvä kulissien takainen ominaisuus, joka luo vaivihkaa vaikuttavia valtaverkostoja. Ajan kuvaus on Heiskasen vahvuus, hän tuntee sotien väliset ja jälkeiset vuosikymmenet selkäytimesssään. Osoituksena siitä vaikkapa erinomainen nopea kollaasi Neuvostoliiton alkavasta hegemoniasta toisen maailmansodan jälkeen.

Viihdyin Svenskanissa oikein hyvin. Siellä on vielä jotakin vanhaa teatterikulttuuria, häivähdys entistä hienostusta ja aitoa ystävällisyyttä. Yleisökin on muita näyttämöitä tyylikkäämpää, vertauskohta löytyy vain oopperasta. Ehkä vaikutelmaani liittyy nostalgiaa, äidin kanssa täällä joskus käytiin enemmänkin. Ensimmäisellä kerralla tosin pelästyin pahanpäiväisesti valkoista hevosta näyttämöllä ja puhkesin itkemään pää tuoliin painuneena. Olin ehkä viisivuotias, siitä pitäen olen kovettunut katsojana. Silti aistin yhä jotakin herkistävää, kun juhlavasta (vähän epämukavasta) aitiosta tätä mieltäni koskettanutta kultuurikuvausta katselin. Tack för upplevelsen!

11.4.2026

Kolkuttelin pitkää maata yli puolenvälin, ja siinäkin oli tekemistä. Kouvolan ohitin samoihin aikoihin, kun drooneja putoili lähimaille, ei sentään junan katolle. Vaalan asemalla säveltäjä Risto Vähäsarja oli vastassa ja ohjasi hyvään majapaikkaan, jossa olen ennenkin oleillut. Illalla oli heti kuoroharjoitukset.

Noin 30-päinen sekakuoro valmistautuu kesällä esitettävään oopperaan Runon lintu ja liekki. Se kertoo nuorena kuolleesta runoilijalahjakkuudesta Isa Aspista, joka ei ehtinyt kunnolla lahjojaan lunastaa. Yhtään kirjaa hän ei julkaissut, mutta muutamat runot kuten ”Aallon kehtolaulu” ovat jääneet elämään. Hän eli kansallisen nousun aikaa 1853-1872 ja opiskeli Jyväskylän seminaarissa samaan aikaan J. H. Erkon ja Lydia Laguksen kanssa. Näistä olen kirjoittanut Erkon elämäkerrassani Runoilijan sydän  (2006). Henkinen maaperä on jossakin määrin tuttu.

Isa Asp oli Aleksis Kiven aikalainen ja kuolikin samana vuonna. Ei ollut sen ajan runoilijoilla paljon elämän eväitä, kesken katkesivat. Asp sairastui rankkasateisella matkalla Jyväskylän seminaariin, sai keuhkokuumeen ja kuoli verensyöksyyn. Hän ehti asua useilla paikkakunnilla, syntyi Utajärvellä Vaalan kupeessa ja muutti isänsä kirjurintöiden mukana Suomussalmelle ja Puolangalle ja kävi koulua Raahessa. Hänen runojaan ilmestyi joissain lehdissä kuten Oulun Viikko-Sanomissa, ja itse hän toimitti Lahja-nimistä lehteä. Häntä on pidetty ensimmäisenä suomenkielisenä naislyyrikkona. Hänestä on patsas ja nimikkoseurakin Puolangalla.

Melko vähistä aineksista on Ritva Hakkarainen kirjoittanut kauniin libreton ja Risto Vähäsarja säveltänyt parikymmentä laulua. Hän myös johtaa kuoroa, jota on koottu lähikunnista Oulua ja Puolankaa ja Sotkamoa myöten. Eläviä soittimia oli pianon lisäksi huilu, sello ja trumpetti. Komealta kuulosti. Lupaavia harjoituksia kuuntelin seurakuntasalissa ja aloin uskoa, että kunnon ooppera tästä syntyy. Minut on kutsuttu sen ohjaajaksi varmaankin sen takia, että teimme yhteistyötä Esa Ruuttusen Kianto-illan merkeissä pari vuotta sitten hyvällä menestyksellä. Esa on mukana myös oopperassa ja laulaa Isan isän roolin.

Katsastin myös ooppera tulevan esityspaikan, Ylitalon jättimäisen kivinavetan Suutarinkylässä vähän kauempana Vaalan keskustasta. Paljon olen teattereissa ja konserteissa kolunnut, mutta enpä ole tällaista estradia ennen nähnyt. Akustiikan pitäisi olla jylisevää luokkaa. Toiveet kohosivat, mutta paikka asettaa omat haasteensa. Niitä nyt näkemäni pohjalta hahmottelen. Ooppera liittyy omalla tavallaan Oulun kulttuuripääkaupungin vanaveteen. Näillä korkeuksilla eletään nyt väkevää kulttuurin nousua. On syytä seurata muitakin pääkaupungin ja ympäröivän maakunnan tapahtumia.

Vaalan kirjastossa oli samalla matkalla matinea, jossa kerroin tuotannostani. Sinne kertyi hyvin väkeä, tuttujakin tapasin kuten Topi Kannnisen, joka ennen järjesti kirjailtoja Oulussa. Puhuin etupäässä Kainuun kirjailijoista Iki-Kiannosta, Eino Leinosta ja Veikko Huovisesta, joista kaikista olen kirjat kirjoittanut. Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, sen myötä suunnitelmia on Sotkamossa, Kajaanissa ja varmasti muuallakin. Huovis-Veikosta kirjoittamani näytelmä lepää HavukkaTeatterin hoteissa, saapa nähdä mitä siitä kehkeytyy.

Tapasin myös paikallista mediaa, Tervareitin ja Kainuun Sanomien toimittajia. Tuli sellainen tutina, että Kainuussa aiotaan lähiaikoina repäistä kunnolla kulttuurin rintamalla. Akateemikko Matti Kuusi kirjoitti aikoinaan ”pohjoisen reserveistä”, joissa hän uumoili piilevän suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ehkäpä niitä alkaa nyt purkautua ennennäkemättömän voimallisesti.

Oopperan esitykset ovat 17.-19.7. siellä Suutarinkylän Ylitalon toistasatavuotisessa kivinavetassa. Kuinka kukin sinne kulkunsa hoitelee, sehän nähdään. Tilauksia on kuulemma tullut jo vilkkaasti. Järjestelyistä vastaa kylän maaseutuyhdistys – enpä uskonut semmoisenkaan puulaakin hommiin ikänä joutuvani. Paluumatkalla junassa tunsin virittyviä värinöitä. Jotakin on tulollaan, ainakin elämys, toivottavasti jotakin ikimuistoista.

Lankalauantaina 2026