Panu Rajala

Epäsympaattisesta henkilöstä voi kirjoittaa kunnioittavan näytelmän, ja sen voi ohjata suorasukaisesti ja silti hienovaraisesti. Kuulostaa paradoksilta., muta tämä toteutuu Svenska Teaternin henkilökuvauksessa Amos A.  

Nyt kevään korvalla ehdin sen vielä nähdä, ja olen siitä tyytyväinen. Amos Andersonista tiesin vain teot ja hegemonisen ruhtinaan maineen. Gunilla Hemming on tutkinut hänestä esiin enemmän: sulkeutuneen kuoren takana väijyvän laskelmallisen liikemiehen, jolla ei ollut sydäntä – ei ainakaan lähimmilleen. Ehkä hän rakasti oikeasti teatteria, taidetta ja ennen kaikkea rahaa, mutta ei juuri ihmisiä.

Ohjaaja Kari Heiskanen luo näistä aineksista uskottavan ja kiinnostavan, miltei elävän ihmiskuvan. Patrick Henriksen vaikuttaa juuri oikealta näyttelijältä päärooliin. Hänen Amoksensa on kulmikas, väistelevä, itsekäs opportunisti, mutta silti hänen vaiheitaan seuraa jonkinlaisella myötätunnolla. Tätä pidän aikamoisena saavutuksena. Heiskanen kuljettaa henkilön lähihistorian vaiheissa varmalla tyylitajulla, notkeasti, viiteellisesti, tarpeen tullen iskevästi.

Lappo-rörelsen hallitsee paljon alkupuolta, ja sillä saadaan tietysti aikaan ylimääräistä dramatiikkaa. Tuliko äärioikeisolainen liike näin lähelle uhkaamaan ruotsinkielistenkin omaa ankkalampea? Hufvudstadsbladetim päätoimittaja yritettiin jopa murhata. En väitä vastaan, tosiasioiden tuntumassa liikutaan. Hyvin tulee esiin Andersonin kovapintainen halu pitää lehtensä kahakoiden ulkopuolella. Siinä hän onnostuikin. Lehteä väitettiin niin hyväksi unilääkkeeksi, että sitä pitäisi myydä apteekissa.

Johtaja Nicken Rönngrenin (Riko Eklundh) ja mesenaatti Amos Andersonin teatteripoliitikasta näytetään muutama hauska väläys. Alkuperäisellä tapahtumapaikalla nähtyinä ne saavat erityistä resonanssia. Näin itsekriittistä kuvausta tuskin olisi voitu Svenskanissa esittää vielä muutama vuosikymmenen takaperin. Tosin takavuosina ruotsinkielisellä päänäyttämöllä käytiin kovia poliittisia taistoja, joista muun muassa Bengit Ahlfors kertoi kirjassaan Stigzeliuska rummet (1980). Gunilla Hemmingin dramaturginen ote on hellän huvittunut. Teatterin miehinen johtokaksikko oli ennen muuta ihastunut kauniisiin näyttelijättäriin.

Andersonin ilmeinen biseksuaalinen suuntaus kallistuu esityksessä enemmän naisten puoleen, vaikka ei hän heistäkään näytä syvemmin piitanneen. Malin Saine on kaunis Mona Mårtenson, jonka elämä päättyy traagiseen pettymykseen. Homoseksuaalisuus on lähinnä aikaan liittyvä kulissien takainen ominaisuus, joka luo vaivihkaa vaikuttavia valtaverkostoja. Ajan kuvaus on Heiskasen vahvuus, hän tuntee sotien väliset ja jälkeiset vuosikymmenet selkäytimesssään. Osoituksena siitä vaikkapa erinomainen nopea kollaasi Neuvostoliiton alkavasta hegemoniasta toisen maailmansodan jälkeen.

Viihdyin Svenskanissa oikein hyvin. Siellä on vielä jotakin vanhaa teatterikulttuuria, häivähdys entistä hienostusta ja aitoa ystävällisyyttä. Yleisökin on muita näyttämöitä tyylikkäämpää, vertauskohta löytyy vain oopperasta. Ehkä vaikutelmaani liittyy nostalgiaa, äidin kanssa täällä joskus käytiin enemmänkin. Ensimmäisellä kerralla tosin pelästyin pahanpäiväisesti valkoista hevosta näyttämöllä ja puhkesin itkemään pää tuoliin painuneena. Olin ehkä viisivuotias, siitä pitäen olen kovettunut katsojana. Silti aistin yhä jotakin herkistävää, kun juhlavasta (vähän epämukavasta) aitiosta tätä mieltäni koskettanutta kultuurikuvausta katselin. Tack för upplevelsen!

11.4.2026

Kolkuttelin pitkää maata yli puolenvälin, ja siinäkin oli tekemistä. Kouvolan ohitin samoihin aikoihin, kun drooneja putoili lähimaille, ei sentään junan katolle. Vaalan asemalla säveltäjä Risto Vähäsarja oli vastassa ja ohjasi hyvään majapaikkaan, jossa olen ennenkin oleillut. Illalla oli heti kuoroharjoitukset.

Noin 30-päinen sekakuoro valmistautuu kesällä esitettävään oopperaan Runon lintu ja liekki. Se kertoo nuorena kuolleesta runoilijalahjakkuudesta Isa Aspista, joka ei ehtinyt kunnolla lahjojaan lunastaa. Yhtään kirjaa hän ei julkaissut, mutta muutamat runot kuten ”Aallon kehtolaulu” ovat jääneet elämään. Hän eli kansallisen nousun aikaa 1853-1872 ja opiskeli Jyväskylän seminaarissa samaan aikaan J. H. Erkon ja Lydia Laguksen kanssa. Näistä olen kirjoittanut Erkon elämäkerrassani Runoilijan sydän  (2006). Henkinen maaperä on jossakin määrin tuttu.

Isa Asp oli Aleksis Kiven aikalainen ja kuolikin samana vuonna. Ei ollut sen ajan runoilijoilla paljon elämän eväitä, kesken katkesivat. Asp sairastui rankkasateisella matkalla Jyväskylän seminaariin, sai keuhkokuumeen ja kuoli verensyöksyyn. Hän ehti asua useilla paikkakunnilla, syntyi Utajärvellä Vaalan kupeessa ja muutti isänsä kirjurintöiden mukana Suomussalmelle ja Puolangalle ja kävi koulua Raahessa. Hänen runojaan ilmestyi joissain lehdissä kuten Oulun Viikko-Sanomissa, ja itse hän toimitti Lahja-nimistä lehteä. Häntä on pidetty ensimmäisenä suomenkielisenä naislyyrikkona. Hänestä on patsas ja nimikkoseurakin Puolangalla.

Melko vähistä aineksista on Ritva Hakkarainen kirjoittanut kauniin libreton ja Risto Vähäsarja säveltänyt parikymmentä laulua. Hän myös johtaa kuoroa, jota on koottu lähikunnista Oulua ja Puolankaa ja Sotkamoa myöten. Eläviä soittimia oli pianon lisäksi huilu, sello ja trumpetti. Komealta kuulosti. Lupaavia harjoituksia kuuntelin seurakuntasalissa ja aloin uskoa, että kunnon ooppera tästä syntyy. Minut on kutsuttu sen ohjaajaksi varmaankin sen takia, että teimme yhteistyötä Esa Ruuttusen Kianto-illan merkeissä pari vuotta sitten hyvällä menestyksellä. Esa on mukana myös oopperassa ja laulaa Isan isän roolin.

Katsastin myös ooppera tulevan esityspaikan, Ylitalon jättimäisen kivinavetan Suutarinkylässä vähän kauempana Vaalan keskustasta. Paljon olen teattereissa ja konserteissa kolunnut, mutta enpä ole tällaista estradia ennen nähnyt. Akustiikan pitäisi olla jylisevää luokkaa. Toiveet kohosivat, mutta paikka asettaa omat haasteensa. Niitä nyt näkemäni pohjalta hahmottelen. Ooppera liittyy omalla tavallaan Oulun kulttuuripääkaupungin vanaveteen. Näillä korkeuksilla eletään nyt väkevää kulttuurin nousua. On syytä seurata muitakin pääkaupungin ja ympäröivän maakunnan tapahtumia.

Vaalan kirjastossa oli samalla matkalla matinea, jossa kerroin tuotannostani. Sinne kertyi hyvin väkeä, tuttujakin tapasin kuten Topi Kannnisen, joka ennen järjesti kirjailtoja Oulussa. Puhuin etupäässä Kainuun kirjailijoista Iki-Kiannosta, Eino Leinosta ja Veikko Huovisesta, joista kaikista olen kirjat kirjoittanut. Huovisen syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta, sen myötä suunnitelmia on Sotkamossa, Kajaanissa ja varmasti muuallakin. Huovis-Veikosta kirjoittamani näytelmä lepää HavukkaTeatterin hoteissa, saapa nähdä mitä siitä kehkeytyy.

Tapasin myös paikallista mediaa, Tervareitin ja Kainuun Sanomien toimittajia. Tuli sellainen tutina, että Kainuussa aiotaan lähiaikoina repäistä kunnolla kulttuurin rintamalla. Akateemikko Matti Kuusi kirjoitti aikoinaan ”pohjoisen reserveistä”, joissa hän uumoili piilevän suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ehkäpä niitä alkaa nyt purkautua ennennäkemättömän voimallisesti.

Oopperan esitykset ovat 17.-19.7. siellä Suutarinkylän Ylitalon toistasatavuotisessa kivinavetassa. Kuinka kukin sinne kulkunsa hoitelee, sehän nähdään. Tilauksia on kuulemma tullut jo vilkkaasti. Järjestelyistä vastaa kylän maaseutuyhdistys – enpä uskonut semmoisenkaan puulaakin hommiin ikänä joutuvani. Paluumatkalla junassa tunsin virittyviä värinöitä. Jotakin on tulollaan, ainakin elämys, toivottavasti jotakin ikimuistoista.

Lankalauantaina 2026