Epäsympaattisesta henkilöstä voi kirjoittaa kunnioittavan näytelmän, ja sen voi ohjata suorasukaisesti ja silti hienovaraisesti. Kuulostaa paradoksilta., muta tämä toteutuu Svenska Teaternin henkilökuvauksessa Amos A.
Nyt kevään korvalla ehdin sen vielä nähdä, ja olen siitä tyytyväinen. Amos Andersonista tiesin vain teot ja hegemonisen ruhtinaan maineen. Gunilla Hemming on tutkinut hänestä esiin enemmän: sulkeutuneen kuoren takana väijyvän laskelmallisen liikemiehen, jolla ei ollut sydäntä – ei ainakaan lähimmilleen. Ehkä hän rakasti oikeasti teatteria, taidetta ja ennen kaikkea rahaa, mutta ei juuri ihmisiä.
Ohjaaja Kari Heiskanen luo näistä aineksista uskottavan ja kiinnostavan, miltei elävän ihmiskuvan. Patrick Henriksen vaikuttaa juuri oikealta näyttelijältä päärooliin. Hänen Amoksensa on kulmikas, väistelevä, itsekäs opportunisti, mutta silti hänen vaiheitaan seuraa jonkinlaisella myötätunnolla. Tätä pidän aikamoisena saavutuksena. Heiskanen kuljettaa henkilön lähihistorian vaiheissa varmalla tyylitajulla, notkeasti, viiteellisesti, tarpeen tullen iskevästi.
Lappo-rörelsen hallitsee paljon alkupuolta, ja sillä saadaan tietysti aikaan ylimääräistä dramatiikkaa. Tuliko äärioikeisolainen liike näin lähelle uhkaamaan ruotsinkielistenkin omaa ankkalampea? Hufvudstadsbladetim päätoimittaja yritettiin jopa murhata. En väitä vastaan, tosiasioiden tuntumassa liikutaan. Hyvin tulee esiin Andersonin kovapintainen halu pitää lehtensä kahakoiden ulkopuolella. Siinä hän onnostuikin. Lehteä väitettiin niin hyväksi unilääkkeeksi, että sitä pitäisi myydä apteekissa.
Johtaja Nicken Rönngrenin (Riko Eklundh) ja mesenaatti Amos Andersonin teatteripoliitikasta näytetään muutama hauska väläys. Alkuperäisellä tapahtumapaikalla nähtyinä ne saavat erityistä resonanssia. Näin itsekriittistä kuvausta tuskin olisi voitu Svenskanissa esittää vielä muutama vuosikymmenen takaperin. Tosin takavuosina ruotsinkielisellä päänäyttämöllä käytiin kovia poliittisia taistoja, joista muun muassa Bengit Ahlfors kertoi kirjassaan Stigzeliuska rummet (1980). Gunilla Hemmingin dramaturginen ote on hellän huvittunut. Teatterin miehinen johtokaksikko oli ennen muuta ihastunut kauniisiin näyttelijättäriin.
Andersonin ilmeinen biseksuaalinen suuntaus kallistuu esityksessä enemmän naisten puoleen, vaikka ei hän heistäkään näytä syvemmin piitanneen. Malin Saine on kaunis Mona Mårtenson, jonka elämä päättyy traagiseen pettymykseen. Homoseksuaalisuus on lähinnä aikaan liittyvä kulissien takainen ominaisuus, joka luo vaivihkaa vaikuttavia valtaverkostoja. Ajan kuvaus on Heiskasen vahvuus, hän tuntee sotien väliset ja jälkeiset vuosikymmenet selkäytimesssään. Osoituksena siitä vaikkapa erinomainen nopea kollaasi Neuvostoliiton alkavasta hegemoniasta toisen maailmansodan jälkeen.
Viihdyin Svenskanissa oikein hyvin. Siellä on vielä jotakin vanhaa teatterikulttuuria, häivähdys entistä hienostusta ja aitoa ystävällisyyttä. Yleisökin on muita näyttämöitä tyylikkäämpää, vertauskohta löytyy vain oopperasta. Ehkä vaikutelmaani liittyy nostalgiaa, äidin kanssa täällä joskus käytiin enemmänkin. Ensimmäisellä kerralla tosin pelästyin pahanpäiväisesti valkoista hevosta näyttämöllä ja puhkesin itkemään pää tuoliin painuneena. Olin ehkä viisivuotias, siitä pitäen olen kovettunut katsojana. Silti aistin yhä jotakin herkistävää, kun juhlavasta (vähän epämukavasta) aitiosta tätä mieltäni koskettanutta kultuurikuvausta katselin. Tack för upplevelsen!
11.4.2026