Panu Rajala

Mielijohteesta tulin viime viikolla käyneeksi Käpylän kirkossa. En ole siellä koskaan ollut sisällä. Minua veti ilmoitus, joka lupasi konsertin Eino Leinon ja L.Onervan runoista sekä Leevi Madetojan sävellyksistä. Tunnettu kolmiodraama kiinnosti, itsekin olen kirjoittanut monologin aiheesta Onervan nimiin. Luvassa oli muidenkin tekijöiden sävellyksiä.

Kokemus oli sen verran vaikuttava, että kirjoitin tuoreeltaan arvion konsertista ja lähetin spontaanisti Kirkko ja Kaupunki -lehteen, johon arvelin sen aiheen puolesta sopivan. No spontaani toiminta ei useinkaan onnistu. Päätoimittaja ei ottanut juttua, joten laitan sen tähän, ettei jää ihan ilmaan lepattamaan.

Tunteet riehuivat Käpylän kirkossa

Eino Leino rakastui nuoreen runoilijaan L. Onervaan, kohteli tätä huonosti ja menetti hänet säveltäjä Leevi Madetojalle.

Tuttu kolmiodraama 1900-luvun alusta on tarjonnut ainekset ”Arabia kaikuu” -liedfestivaalien konsertille Käpylän kirkossa. Kuultiin Onervan ja Leinon runoihin sävellettyjä lauluja viiden sopraanon esittäminä.

Säveltäjinä olivat klassikot, draaman osapuoli Leevi Madetoja itse, Toivo Kuula ja  Ilkka Kuusisto. Modernia parhaimmistoa edustivat Kaija Saariaho, Uljas Pulkkis ja Olli Mustonen.

Osuin sattumoisin menemään tähän hämmästyttävän korkeatasoiseen ja taitavasti kokoonpantuun konserttiin. Laulujen taustat esiteltiin kerrankin kunnollisesti juontajan Saara Pääkkösen toimesta. Hän luonnehti laulujen tekijöitä ja heidän keskinäisiä suhteitaan pätevästi ajan taustaa vasten.

Kun helisevät sopraanot hehkuttavat lauluja, sanoista on tunnetusti joskus vaikea saada selvää, vaikka ne olisivat tuttujakin.  Nyt käsiohjelman koodi auttoi asiassa, sikäli kun joku malttoi siitä sanat auki napsauttaa. Musiikki valloitti mielet joka tapauksessa.

Saariahon kaksi Leinon laulua soivat kuultavat kauniisti, ”Iltarukous” jopa yllättävän dramaattiseen nousuun yltäen. Uljas Pulkkis tavoitti oikullisella tyylillään parhaiten Onervan tunnevoimaiset runot, erityisesti järkyttävän ”Hullun laulajan”. Runoilijan vaiheista Nikkilän mielisairaalassa saatiin juontajalta valaiseva taustaselvitys.

Paljon paremmin ei sujunut Madetojankaan elämä puhumattakaan Leinon loppuluisusta ja varhaisesta kuolemasta. Kaikki kolme triangelin osapuolta suistuivat onnettomuuksiin liian alkoholin käytön vuoksi. Onerva oli ainoa, joka eli pitkään ja jatkoi naisellisella voimallaan runojen kirjoittamista kuolemaansa saakka.

Illan väkevin tulkinta oli Toivo Kuulan säveltämä laulu Leinon runoon ”Merenkylpijäneidot”, jonka Maria Turunen esitti todella mieliin jäävällä voimalla. Muita esiintyjiä olivat  sopraanot Tiina Salminen, Riikka Mäkelä, Anna Ginström ja Mea Tikkanen.

Heitä säestivät pianolla Tuomas Kangas, Tuomas Salokangas, Dávid Szilasi ja festivaalin toinen suunnittelija Armaan Madar.

Festivaali jatkui erilaisin tapahtumin kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna ja palaa uusin ohjelmin elokuun lopussa. Silloin esitellään Arabianrannan taidekohteita.

Ensimmäinen konsertti Käpylän kirkossa oli niin positiivinen kokemus, että Arabianrannan festivaalille toivoo parasta mahdollista jatkoa ja yleisömenestystä.

PANU RAJALA

Kesän teatterikausi alkaa aina Tampereen Komediateatterista. Siellä näkee puolet kaupungin näyttelijöistä, osan näyttämöllä ja suuremman osan katsomossa. Pitkän talven jälkeen on ilo tavata monia tuttuja. Mailan kanssa vahvistimme itseämme ensin Tammerin terassilla ja porhalsimme sitten Juhlatalon pihaan.  Sade sopivasti pidätteli ja aurinko pilkisteli.

En ole yleensä kovin ihastunut mekaanisiin farsseihin, mutta jostakin syystä tämä brittikonkarin Robin Hawdonin kirjoittama Täydelliset häät (Perfect Wedding)  ilahdutti ihan oikeasti tamperelaisvoimin esitettynä. Se on erittäin taidokkaasti rakennettu hulluttelu, jossa logiikka kestää poskettomissakin käänteissä. Ja lopputulos on onnellinen. Siitä tulee hyvälle tuulelle.

Komediateatterilla ja kaimallani Panu Raipialla on jo rautainen rutiini tällaisen ilonpidon hoitelussa. He kokoavat hyvän ryhmän, tempaavat mukaan jonkun nimekkään vierailijan, panevat vauhtia esitykseen – ja se on siinä. Yleisö elää hyvin mukana.

Ihailen näyttelijöitä, jotka hallitsevat asiansa kevyen näköisesti, vaikka tehtävä ei ole helppo. Farssi on oma lajinsa, johon täytyy suostua ja unohtaa luonnekomedian vaatimukset. Meno ei saa kuitenkaan kiihtyä liian hillittömäksi ja tapahtumissa täytyy olla jokin uskottavuus. Liian ilmeiseksi tarjoiltu hösellys ei naurata, mutta tämä ryhmä osaa taittaa ja ladata huippukohdat. Raipia ei päästä ohjaksia höltymään.

Kohtalokkaana häävieraana Pia Piltz näyttää ainakin minulle uuden puolen taidoistaan: hän on myös notkea ja nokkela komedienne tehtyään aiemmin suuria laulurooleja musikaaleissa. Sulhanen ja bestman, Jere Riihinen ja Aku Sajakorpi, huolehtivat kyydistä, parinvaihdoista ja yleisestä sekoilusta sekuntien tarkkuudella. Idalilja Raipian havaitaan morsiankandidaattina kehittyneen oikeaksi näyttelijäksi, ja Sinikka Salminen hölmöilee siivoojana jo yliampumisen rajoilla, mutta täydestä menee.

Onkohan Hawdon varannut tarkoituksella paraatiroolin morsiamen äidille, johon on saatu suorittajaksi itse Satu Silvo. Vahinko vain, että puolivälissä lupaavasti näyttämölle rynnistävä tähti saa liian vähän tilaa ja kohtauksia. Jospa mamman mahtia on vähän kavennettu? Silvo selvittää joka tapauksessa suvereenisti sen, mitä roolissa on tehtävissä. Hänen hääasunsa, Kaisa Savolaisen suunnittelema,  on ainakin upea.

Kyllä hujahti parituntinen nopeasti näiden seurassa. Joskus on rentouttavaa vain nauraa ja vapautua talven paineista ja kevään koettelemuksista. Syksyllä on taas tarjolla vakavaa draamaa kylliksi. Sitä ennen ajattelin katsastaa vähän muita kesäteattereita, kun siellä on pari omaakin lehmää ojassa, niin Hämeenkyrössä kuin Vaalassa. Juhlatalon pihassa daamit riehaantuivat jo suunnittelemaan ryhmäretkeä Vaalaan katsomaan Isa Aspista kertovaa oopperaa Runon lintu ja liekki. Ensi-ilta on 17.7.  Tervemenoa vaan, jos kantti kestää siihen saakka.  Soittakaa Tarja Kinnuselle 050 5460026 niin asia alkaa rullata.

7.6.2026

Puolison menetys tuottaa tunnetusti suuren stressin. Se voi kestää kauan eikä taitu kokonaan koskaan. Norjalaislähtöinen, New Yorkissa asuva kirjailija Siri Hustvedt tämän tietää ja uskaltaa kuvata syvemmin kuin kukaan. Ilahduin kun Suvi Ahola esittelee hänen kirjansa Haamutarinoita (Otava 2026) tänään Hesarissa. Se on vaikuttavin kirja mitä pitkään aikaan olen lukenut.

Siri Hustvedtin puoliso Paul Auster tuli tunnetuksi Suomessa viimeistään silloin, kun Sauli Niinistö haastateli häntä Akateemisessa kirjakaupassa. Austerin kirjoja olen lukenut useita, aina ne vetävät hetkessä imuunsa. Niinistö pohti hänen sivullisuuttaan ja juutalaista identiteettiään maailman tilannetta vasten. Tärkeintä on hänen romaanihenkilöidensä älyllinen hermo ja elävyys.

Hustvedt ja Auster olivat naimisissa 43 vuotta ja kiinnittyivät voimakkaasti toisiinsa. He melkein sulautuivat samaksi persoonaksi, Hustvedt toteaa. Tilitys puolison kuoleman jälkeen on tutkimuksellinen syväsukellus. Siri ikään kuin kokoaa Paulin elävänä uudelleen itselleen, siitä kirjan nimikin. Yrityksessä on traagisia jos joskus koomisiakain piirteitä. Tuloksena kaihtelematon ja ainutlaatuinen rakkaussuhteen avoleikkaus.

Mietin kuinka intohimoisesti puolisot käyttävät kaikki lääketieteen ja keskinäisen rakkauden keinot pitääkseen keuhkosyöpää sairastavan miehen elossa. Vain Amerikassa tämä lienee mahdolista. Kaikki mahdoliset lääkkeet ja hoidot kokeillaan. Paulin kunnon vaihtelua seurataan päivä päivältä, joskus tunti tunnilta. Ystäville Siri raportoi tämän ”Syöpämaan” jokaisen liikahduksen tarkasti ja realistisesti mutta toivoa menettämättä.

Minun ensimmäinen vaimoni Elina kuoli rintasyöpään 38 vuotta sitten. Kuinka vaatimatonta olikaan hoito siihen aikaan, kuinka vähän yritinkään etsiä mitään uusia parannusmenetelmiä. Nolottaa, kaduttaa. ”Mieheni uskoo ihmeeseen”, Elina sanoi lääkärille. Se tuntui olevan ainoa toivo, koska ennuste oli alun alkaen huono. Nyt rintaani puristaa, kun luen amerikkalaisen kirjailijapariskunnan yhteisestä taistelusta, joka ei pääty yhtään paremmin kuin omammekaan aikanaan. Mutta kaikkensa he totisesti tekivät.

Yhdistävä piirre on sekin, että etsin Siri Hustvedtin tavoin vimmaisesti yhteyttä Elinaan hänen kuolemansa jälkeen. Luin alan kirjallisuutta, yritin tulkita merkkejä Elinan jatkuvasta läsnäolosta. Tämä juuri sai minut ottamaan yhteyttä Katri Helenaan, joka televisiossa kertoi pitävänsä jatkuvasti yhteyttä kuolleeseen mieheensä Timppan eli armeijakaveriini Fisuun. Lähdin Katrilta ottamaan oppia vainajan hengen tavoittelussa ja sille tielle jäin. Yhteys kadonneeseen rakkaaseen jäi tosin saamatta. Katrille se oli ihmeen helppoa ja itsestään selvää ja jatkuu varmaan edelleen.

Mutta mieleeni Elina edelleen palaa miltei päivittäin. Joku voisi sanoa, että se ei ole ihan tervettä. No ei taatusti vaikuta terveeltä Siriinkään hellittämätön kamppailu miehensä elävän hahmon palauttamiseksi. Syvästi inhimillistä se on. Mitään uskonnollisia tai ylimaallisia keinoja Siri ei käytä, vaikka saattaa niihin ohimennen viittailla. Tiukasti hän pysyttelee tieteen ja yhteisten kokemusten rajoissa, mutta hänen kuvittelukykynsä ylittää ne. Suuren palveluksen hän tulee tehneeksi kanssaihmisille, jotka tuskailevat samojen elämysten äärellä.

Kun kolmaskin vaimoni Marja kuoli äkilliseen aivoverenvuotoon, en enää yrittänyt kutsua häntä rajan takaa takaisin. Tyydyin kohtaloon, olin kokenut tämän jo aiemmin. Sama ilmiö kuitenkin toistuu edelleen: tämän tästä muistan Marjan lausahduksia, eleitä, reaktioita. Televisiota katsellessani keskustelen toisinaan ääneen hänen kanssaan. Yleensä olemme samaa mieltä. Siltä tuntuu, vaikka hän ei koskaan vastaa. Jotkut hänen tapansa ja ajatuksensa ovat siirtyneet minulle pysyvästi. Sillä tavoin rakkaat vainajat sittenkin jatkavat elämää kanssamme.

Nyt tekee mieli lukea lisää Hustvedtin omia ja myös Austerin teoksia. Onkohan tutkimus havainnut niissä yhteisiä ja keskinäisesti risteileviä piirteitä. Ihme jos ei olisi, niin suuresta rakkaudesta ja symbioottisesta yhteisymmärryksestä oli kysymys. Myös jatkuvasta käytännöllisestä kanssakäymisestä. Varmaan siinä ideatkin lainautuivat, vaikka kirjailijat ovatkin lähtökohdiltaan hyvin erityyppisiä. Hustvedt lääketieteeseen, psykiatriaan  ja luonnontieteisiin suuntautunut, Auster sosiaalisemmin asennoitunut, mystisvivahteiseen realismiin orientoitunut. Kuin erottamattomat parihevoset he ovat, yhteisen ihmisyyden asialla.

6.6.2026

Ensin toivoin, että Sveitsi voittaisi. Se olisi kotikisoissaan ansainnut vihdoin mestaruuden. Suomella niitä on jo täysi vyöllinen. Niinpä miltei kismitti, kun Konsta Helenius teki sen ratkaisumaalin upeasti kaartuvan luistelun jälkeen. Sveitsin pettymys musersi mieleni.

En aikonut katsoa leijonien voitonjuhlaakaan Stadikan edustalla. Mutta kun alkua vilkaisin, liimauduin katsomaan loppuun saakka. Valtava yleisömäärä, hieno sää, ihmisten innostus, leijonien vilpitön riemu tarttui ruudun läpi ja sulatti vastahakoisen katsojan. Äkkiä olinkin täynnä sinivalkoista juhlamieltä.

Hiukan väsyttävästi ja moneen kertaan yleisöä tosin huudatetttiin ja laulatettiin. Tunnelmaa oli tietysti  kohotettava. Juontajien leikit näköjään tepsivät. Tilaisuus alkoi muistuttaa massiivista lastenjuhlaa. Vihdoin leijonat saapuivat. Huoltajia ja valmentajia oli enemmän kuin pelaajia.

Kovat esiintyjät oli tehokkaasti improvisoitu päivässä paikalle. Haloo Helsinki lämmitti, Viskari virkisti alkukantaisella ukkoimagollaan, Käärijä kääri vanhat numeronsa  ja huipennuksena saatiin Linda ja Pete vielä kerran kuumentamaan tunnelmaa Liekinheittimellään. Entä jos se olisi voittanut Euroviisut, mitä seuraamuksia olisi tullut. Suomi olisi revennyt itseuhossaan, kun se nytkin oli noin tohkeissaan.

Kotoisen nationalismin juhlaahan tämä oli. Se oli niin aitoa ja kotikutoista, että aatteellinen kauhistelu pysyy kaukana. Me nyt vaan ollaan sankareita kaikki ja Suomi on maailman paras  uusi maailmanmestari. Ankean talven jälkeen ansaitsemme näinkin rehvakkaan uskonpalautuksen. Sotien ruhjomassa maailmassa on vähän näin hullaannuttavia ilonaiheita. Paula Vesalan Finlandia sinetöi kansalllistunteen riemujuhlan.

Ainakin Suomi on maailman paras maa juhlimaan omaa mestaruuttaan. Pariisissa PSG:n juhlat kääntyivät tuhoisaksi remmasteluksi. Huliganismi on meilläkin tuttu ilmiö, mutta tämä lätkäfiilis vaikutti hallitulta. Ei ollut vastakkaisia seuroja. Onkin vaikea käsittää, miksi voitonriemun toisinaan  täytyy purkautua destruktiiviseen reuhaamiseen. Meidän leijonamme käyttäytyivät juhlassa esimerkilisesti ja hauskasti, lauloivatkin.

Jääkiekko on luonnostaan aggressiivinen laji, mutta nämä kesäjuhlat näyttävät sujuvan oikean yhteenkuuluvuuden merkeissä. Tosin yö on vasta alussa. Ajankohta kansanjuhlaan oli paras mahdollinen: koulut juuri päättyneet, poliisi poistanut hillujat Kaivarista, kesäloma edessä ja helle hulmahtamassa päälle. Tästä kesä ei voi kuin nousta onnelliseen joukkohurmioon.

Niin, kuka se aina muistuttaakaan, että kansa on sirpaloitunut eikä yhteistä pohjaa enää löydy. Hän ei tunne urheilun olemusta. Kovan taiston kautta löytyy parhaimmillaan reilu sovinto, johon tappiokin taittuu.

Minusta  jääkiekko on kyllä liian kiivastahtista sohlaamista ja taklaamista. Jalkapallo on sentään kuningatar ja edustaa kaunista arkkitehtonista rakentelua. Kuinka juhlisimme jalkapallon maailmanmestaruutta? Onneksi sitä ei koskaan tapahdu. Pienoisjuhlaksi riitti jo pääsy kerran Euroopan mestaruuskisoihin.

Vuoden 1995 ensimmäinen lätkämestaruus elvytti osaltaan taloutta ja lama taittui. Kohta nähdään voiko ihme toistua. Jos niin käy, se on kallisarvoinen vaalilahja hallituspuolueille. Toivotaan ainakin, että riitaisen kansakunnan läpäisee nyt uusi yritteliäisyys ja edes jonkin aikaa kestävä lämpimän yhteenkuuluvuuden henkäys.

1.6.2026