Panu Rajala

Tv-sarja ”Vakooja joukossamme” (A Spy among Friends) on yhä harvinaisemmaksi käyvää laatutyötä. Tiheä, jäntevä, älyllinen luotaus vakoilun mailmaan. Britit ovat siinä omalla alueellaan, jonka hallitsevat suvereenisti.

Tietysti Nick Murphy ja muu tekijät olisivat hiukan voineet armahtaa katsojia vähemmillä äkkileikkauksilla ja siirtymillä takaumiin, mutta toisaalta ne vaativat katsojalta hellittämätöntä valppautta ja  palkitsivat oivalluksilla. Jonkin verran pohjatietoja vakoilun käytänteistä sarja myös edellytti.

Tutkin näitä asioita 1980-luvulla asuessani Lontoossa. Tämä Cambridgen viisikko oli silloinkin esillä sikäläsessä mediassa. Kiinnostuin erityisesti Guy Burgessin boheemista persoonasta. Ikävä kyllä hän vain vilahtaa tässä uudessa sarjassa aika suttuisena luuserina. Kim Philbyn häikäisevä vakoilu-ura on sarjan pääosassa. Toinen teema on taide-ekspertti Anthony Bluntiin suunnatut epäilyt, jotka julkistuivat vasta Margaret Thatcherin aikana. Yleensä kaikki epäilevät toisiaan, myös tutkijoitaan.

Näin Lontoossa kihelmöivän näytelmän, jossa Burgess ja Donald Maclean  suunnitttelivat pakoa ja viettivät viimeistä yhteistä iltaa terassilla viskiä naukkaillen. He olivat juuri paljastuneet ja ainoa pelastus oli äkkilähtö Moskovaan. Mainio ChatGpt avustaa muistiani: sen täytyi olla Robin Chapmanin näytelmä One of Us. Jospa se palaa taas jossakin ohjelmistoon, vaikka Suomessa!

Toinen aiheeseen liittyvä mainio tv-elokuva oli An Englishman Abroad myös 80-luvulla. Triesten tv-festivaaleilla olin MTV:n edustajana raadin jäsenenä, ja tuo elokuva kilpaili pääpalkinnosta. Olin siitä aika innostunut, se kuvasi Burgessin paon jälkeistä elämää Moskovassa eikä kaihdellut epäkohtia, joihin Burgess törmää. Tympääntyneenä neuvostosysteemiin hän haluaa jatkaa herrasmiehen elämää ja tilaa Lontoon räätäliltä mittatilauspuvun! Herkullinen loppukohtaus: Burgess herrastelee puvussa Moskovan kaduilla polleana keppiään heilutellen.

Ennen kilpailun ratkaisevaa äänestystä juryn tsekkijäsen halusi keskustella kanssani ja vetosi, etten äänestäisi tätä Englannin ehdokasta. Jos se voittaisi, tsekki sanoi ettei voisi palata kotimaahansa, koska oli osallistunut neuvostovastaisen elokuvan palkitsemiseen. Taisin olla itsepäinen ja äänestin silti suosikkiani, mutta ei se voittanut. Tsekkituomari tuli huojentuneena kiittämään.

Tätä elokuvaa on kerran esitetty meillä ruotsinkielisen kanavan puolella, mutta ei kai koskaan suomenkielisellä. Nyt sen voisi kaivaa esiin ja uusia, kun aihe on taas lämmennyt. Tässä uudemmassa Ben McIntyren kirjaan perustuvassa sarjassa aihe jatkuu: siinä oli edelleen kolean raastavia kuvauksia Kim Philbyn kokemuksista reaalisosialismissa. Jos ei ollut hänellä helppoa kotimaassa, eipä uudessakaan pakopaikassa.

Nyt kun Supon uudesta asemasta käydään meillä kuumaa keskustelua, olisi hauska verrata kuuluisien brittivakoojien toimia ja kohtaloita suomalaistutkijoiden saavutuksiin alalla. Eivät kai nekään ihan vaatimattomia ole. Jukka Rislakki on ansiokkaasti selvitellyt Suomen arkisempaa vakoilutoiintaa, josta kakkkinainen loisto puuttuu. Vakoojia on ollut aina ja tulee aina olemaan. Nykyisin heitä sanotaan kohteliaammin tiedustelijoiksi Aina heidän maailmansa kiehtoo meitä, kuten nyt uusintana esitettävä Le Bureau osoittaa. Loistosarja sekin.

Mikähän sitten tulee uuden uljaan Suomen tiedustelulaitoksen nimeksi? Ja miten siirto toisen ministeriön alaisuuteen parantaisi sen toimintaa? Onkohan kyse vain laitoksen poliittisen valvonnan tehostamisesta? Paljon on verhon takana piilossa. Laitokselle ehdotettu nimi ”Suti” viittaa liian selvästi Sulo Aittoniemeen, kovaan kuulustelijaan aikanaan. Noppa-lahjusjutuissa hän kohteli epäiltyjä niin kovakouraisesti, että vapautettiin virastaan. Polkaisi liiaksi suurikenkäisten varpaille.  Siitä hänen poliittinen uransa sitten urkeni Suomen Maaseudun Puolueeseen ja presidenttiehdokkuuteenkin.

Minä tulin hänet tuntemaan paremmin Myllykolun rehevänä näyttelijänä. Hänen hautajaisissaankin kävin. Joku voisi Suti-nimistä tiedustelukeskusta pitää Aittoniemen maineenpalautuksena, joten ei meille sen nimistä laitosta koskaan tule. Paitsi jos persut saavat taas jytkyn ensi vaaleissa. Olisiko Suti muuttuneissa oloissa heille hyvä vaaliase?

29.8.2026

Niin päättyi osaltani kesän vilkas teatterikausi. Vaalassa ovat valmiit jatkamaan Isa Aspista kertovaa oopperaa ensi kesänäkin, nin hyvä oli menestys ja kysyntä jatkuu. Myllykolussa päästiin lepoon ja voitolliseen tulokseen, ja uusia suunnitelmia on kypsymässä. Mitä kaikkea vielä keksivät. Kunhan ei ruveta ihan liikaa riehumaan, mihin Katariina Pylsyn vetämällä huippuaktiivisella talkooryhmällä on  sinänsä kiitettävä taipumus.

Enkelten suojateista jää hyvä muisto, sentään yli tuhannen katsojan päästiin. Eräs asiantuntija sanoi lukeneensa nämä Sillanpään novellit keväällä ja ihmettelleensä, että täytyy olla aika fakiiri, joka niistä näytelmän  tekee. No näytelmä vain syntyi Hanna Rajakosken ohjauksena ja Johannes Rautjoen sävelin sekä muiden mukana olleiden pyyteettömin ponnistuksin. Oli ilo tehdä Sillanpän hienoa novellistiikkaa edes hiukan laajemmin tunnetuksi. Kuvassa koko sakki, keskusparina Sella Gren ja Luukas Tammisalo.

Syyskausi alkoi Tampereella lauantaina. Komediateatteri on kahmaissut vanhan kunnianarvoisen elokuvateatteri Tuulensuun omaan käyttöönsä. Välivuosien jälkeen on syntynyt sangen upea, jopa kansainväliset mitat täyttävä Palatsi-teatteri. Siellä parvekkeella pöydän äärellä seurasimme Mailan kanssa avausesitystä Tootsie. Panu Raipian ohjaamana se on lajissaan varsin laadukas.

Ihailin erityisesti Antti LJ Pääkkösen suoritusta vaikeassa pöäroolissa. Hän lähtee aika lailla toiseen suuntaan kuin Dustin Hoffman tunnetussa loistoroolissaan ja pysyy vakuuttavasti omalla linjallaan. Tässä rakentuu ruikuttavan miesnäyttelijän kehitys tuntevaksi ihmiseksi sukupuolenvaihdoksen ja kypsän naisen nahkoihin pyrähdyksen kautta. Tässä naisen vaatteisiin sukeltaminen palvelee vähän syvempää tarkoitusta kuin vain tavanomaista naureskelua. Olihan siellä muitakin taitajia, meidänkin tuttu Maija Siljanderimme selviää hienosti kiihkeässä Sandyn roolissa.

Sain Mailan siivellä seurata taiteilijakunnan skoolauksia ja puheenvuoroja ensi-illan jälkeen ja tuntuipa siellä tunnelma olevan aika lähellä Palatsin kattoa. Komediateatteri on nyt Tampereen suurin teatteri. Sen toimitusjohtaja Teemu Ojala (kuvassa keskellä, Aku Sajakorpi ja Panu Raipia virellään) on entinen oppilaani Draamalta, joten uskon hänen klaaraavan kunnialla lisääntyvän työmääränsä.

Tappiotilille on merkittävä se, etten sitten ehtinyt juuri muita teattereita katsomaankaan, vaikka aikomus oli. Kohta hykkäävät uudet ensi-illat. Yritän pysyä edes valikoidusti mukana niin täällä Tampereella kuin Helsingissä. On varsinkin yksi, jota odotan: Markus Nummen Käräjät-romaanin juhladramatisointia 125 täyttävän Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle.

24.8.2026

Pääsin Helsinkiin, vaikka syylari vuotaa. Kerran piti Toijalassa täyttää nesteellä ja vedellä. Lamminsivu neuvoi ottamaan kympin vesipuntun mukaan, hyvin tepsi.

Pian jo istahdin Juha Salon puutarhan sohvalle Päivi Istalan viereen. Mika Waltari -seuran esikunta kokoontui kaavailemaan syksyn tapauksia ja onnittekemaan miehen ikään ehtivää puheenjohtajaansa Juhaa. Ville Eerolalla on uunituoreita tuliaisia Tsekistä koskien Sinuhen käännöksen vaiheita ja ihmiskohtaloita, näistä saatamme lukea jopa romaanimuodossa. Päivi läksytti taas radion nykytoimittajia huonosta ääntämyksestä. Jukka Parkkisen kanssa puhelimme Aapelin sota-aikaisista pakinoista ja Mollen ennätyshitaasta Siunatusta hulluudesta, joka tuli uusintana kesällä.

Kaiken päätteeksi Juha piinasi meitä monialaisella tietokilpailulla, jossa onneksi sain joitakin pisteitä. Sirkku ja Tuija emännöivät ansiokkaasti kyökissä. Paluubussissa jouduin lippuratsiaan, mutta selvisin 3,50 euron maksulla, koska olin leimannut sentään tulomatkan. Hyvä kulttuurisyksyn avaus oli tämä.

Keskiviikkona Siltala ja Teos avasivat syyskautensa Poliisien majalla Lauttasaaressa. Siellä vilahtelee nimekkäitä kirjailijoita Sirpa Kähkösestä Aulikki Oksaseen ja Kari Hotakaiseen. Toukon kanssa vaihdoimme viimeiset kuulumiset. Satu Hassinkin tapasin pitkästä aikaa. Meidän kantapöytämme kansoittui vanhaan tapaan opiskeluaikojen kirjallisuustietäjistä, oli Salokanteleita, Pesosia ja Karosia. Kullakin meillä alkaa olla vaivamme, mutta pää vielä toimii. (Harmillisen jalkavaivan vuoksi en rohjennut mennä aamulla edes Klubin jumppaa.) Pöytäämme kunnioittivat lisäksi sellaiset auktoriteetit kuin Matti Suurpää, Martti Anhava ja Jyrki Nummi.

Ajattelinkin, että tässä on nyt koolla semmoinen koostumus kirjallista tietämystä, joka toivon mukaan vielä elää vuosikausia. Nuorempi polvi alkaa jäädä etäämmäksi. Läksiäisiksi ehdin kiittää pyöränsä selkään hyppäävää Minna Lindgreniä tietorikkaista musiikkipakinoista, joilla hän on riemastuttanut kesäisiä sunnuntaiaamujani.

Varsinainen Taiteiden yö avautui torstaina sateisena. Suuntasin ensiksi Hallituskadulle SKS:n kirjatapaamisiin. On vaikea päästä edes sisälle tuttuun palatsiin, kun se on rakennustöillä ympäriiinsä aidattu. Vähän hiljaisempaa oli kuin edellisiltana. Kirjani Sinuhen synty oli asiallisesti esillä. Tommi Lemiseltä kuulin, että se oli toiseksi myydyin Vammalan vanhan kirjan päivillä. Uusista kirjoista kiinnostaa eritoten Minna Silverin Troian arvoitus, hurjaa vauhtia pitää Minna yllä tutkimuksissaan.

Ilmoittauduin Tero Norkolalle ja hiippailin katselemaan taloa nykyisellään. Arkistossa oli Kaikkein Pyhin auki, mutta ei jälkeäkän edes Lönnrotin käsikirjoituksista. Ne on suljettu ikuisiksi ajoiksi jonnekin makasiinin uumeniin. Opiskelaikoinani 60-lvulla niitä sai varsin vapaasti silmäillä ja selatakin. Kaikki muutkin vapaudet on vähitellen kammitsoitu, meitä tarkkaillaan.

Kuljeksin kaupungille, mutta sade jatkui. Rummut pärisivät ja paraatit pörräsivät, kansaa vyöryi katujn täydeltä. Pelastauduin Espalta turvalliseen Bistroon, missä huomasin Maximin punaisten valojen houkuttelevan. Siellä oli alkamassa Odysseuksen (The Odyssey) näytös. No nythän sen näen, kun aikomuksena olikin. Kestin kolmituntisen oikein hyvin. Myönnän, että elokuvan maskuliinisen robusti, ruhjova ja häikäilemättömän raskas tyylilaji viihdytti minua täydellisesti. Minusta oli ansiokasta, että Homeroksen tuttu eepos on niin uskollisesti ja täyteläisesti toteutettu. Olkoon monelle opiksi. Pikkuvirheisiin en kiinnittänyt mitään huomiota. Nielaisin jopa mustan Helenan. Ihanaa uskolista Penelopea unohtamatta. Mutta herkille naisille en silti elokuvaa suosittele.

Keskiyöllä koton sieppasin hyllystä Saarikosken suorasanaisen käännöksen ja aloin lukea. Hitto sehän on vetävää tekstiä, joskus ammoin 1972 sen hankin ja luinkin. Nyt se sai taustakseen Christopher Nolanin väkevät kuvat  ja eli entistä paremmin. Lukien vietin täysipainoista taiteiden yötä; mihin kaikkiin tuotteisiin tämä alkuperäinen eepos onkaan antanut aineksia ja ideoita.

Oli jo poistuttava vimmaisesta kaupungista. Taas sain jäähdytellä Citikkaa, ettei se vallan keittänyt yli. Poikkesin Janakkalaan komean pappilan pihaan ja kas, siellähän Catarina Doepel emännöi elegantisti kuin leskiruustinna ainakin. Juha Vakkurin kirjallinen henki on yhä tuntuvilla. Catarina tarjosi herkullista kantarellipiirakkaa, pari lasillista sekä kahvia ja henkeviä kuulumisiaan. Voisihan matkalla olla hullumpiakin paussipaikkoja.

Näin vierin viimein hiljaiseen Hämeenkyröön kuten luulin, mutta täällähän pyörii LandeFest kymmenin tapahtumin koko viikonlopun, ei armoa. Kohta olisi Kyröskosken Seurahuoneella esitys pontikan valmistuksesta, mutta tuskin siitä tulisi lempijuomani, vaikka asiaan perehtyisin. Torilla on varmaan kaikkia muitakin hulinoita.

Sen sijaan suuntaan vielä Tampereelle, missä juhlitaan Komediateatterin kunnostaman Palatsi Teatterin avajaisia musikaalilla Tootsie – aivan oikein, se sama Dustin Hoffmanin aikoinaan tähdittämä juttu. Nyt on Antti Pääkkönen tulessa. Menemme katsastamaan tätä kaimani Raipian ohjaamaan manselaisversiota hauskan pianistiseuralaiseni Mailan kanssa, hän tuntee esityksen taustat ja viritykset.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Sunnuntaina on Enkelten suojattien viimeinen esitys Myllykolussa ja sinnekin tulossa tuttuja leidejä eri puolilta Suomea. Olisiko siinä viimeinen voimanponnistus tänä kesänä? Jos on urheilutarjonta koetellut voimia kuluneina viikkoina, ei yhtään sääli miestä myöskään tämä kulttuurinen hurlumhei kaikkine houkutuksineen. Mutta selvitty on ainakin tähän saakka.

22.8.2026

Melkein koko päivä meni ihmetellessä Alisa Vainion maratonjuoksua. Eikö tuollaisessa konemaisessa ylivoimassa ole jo jotakin epäinhimillistä? Kilpailusta puuttuivat käänteet ja kamppailun tuntu. Jännitystä tuotti vain se, kestääkö nainen todella tuon huikean vauhdin loppuun saakka. Hänen valmentajansakin vaikutti pelästyneeltä. Mutta kesti, ihmeellisesti.

Alisa Vainio näyttää olevan Paavo Nurmen kaltainen voittaja. Kumpikin luotti vain itseensä, omaan vauhtiinsa ja ajanottoonsa. Karo Hämäläisen taannoisesta romaanista  Yksin (2015) voi lukea havainnollisesti, kuinka tieteellisen tarkasti Nurmi suunnitteli askelensa ja vauhdin jakonsa. Samoja piirteitä on Vainion menossa paitsi että vauhdinjakoa ei tarvinnut miettiä, se oli melkein samaa lähdöstä maaliin.

Huippusuorituksia tarjottiin kisoissa monia. Viimeisenä päivänä Duplantis oli taas oma itsensä, vaikka vaikutti kilpailupaikalla entistä sosiaalisemmalta. Mieleen jäi myös Italian kolmiloikkaajan hirmuiset lennot, mies itse kuin viidakosta noussut heimosoturi. Myös saksalaisheittäjä näytti viimeisellään, kuinka keihään saa lentämään jos niikseen tulee. Suomalaispojat olivat seipäässä ja keihäässä aivan aloittelijoita, mutta onhan aikaa varttua. Uusia kisoja tulee vuosittain.

Lepo tekee hyvää penkkiurheilijalle, hänellä on ollut ankara kesä, joka kysyi istumalihaksia ja koetteli valveilla pysymistä. Olin mukana vain jossain lähipiirin veikkauksessa. Kun kilpailijat tuottavat pettymyksiä, on jo liikaa jos samalla pettyy omaan asiantuntemukseensa. Ehkä sitä voi tulevina aikoina kehitellä ja yrittää kohta uudestaan.

Kuten on monella suulla jo todettu, Suomen naisten saalis oli hieno ja miesten vastaavasti vaatimaton. Isoon joukkueeseen mahtui kompurointia ja tyhjäkäyntiä. Voisiko Alisa Vainio  suvereenisuus säteillä juoksuintoa myös miehiin? (Minäkin kävin lenkillä heti päivällä.) Nyt oli pitkillä matkoilla tyhjää ja lyhyillä myös. Illukka kopensoi 200:n menestyksen pudottamalla viestissä kapulan. Voi  miten salamoivatkaan vaihdot vaikkapa naisten pikaviesteissä.

Salamoinnista puheen ollen Sillanpään romaaniin perustuvan Elokuun esitys Myllykolussa oli vähällä saada aidot äänitehosteet. Ukonilma jyrähti juuri kun esitys loppui. Ajankohta oli taitavasti valittu, ja vieraileva ryhmä esitti muuten hyvin omaperäistä ooperatulkintaa. Paikalla oli elävä yhtye, nättiä musiikkia ja hyvin kouliintuneita laulajia, miljöö ja sää ihanteelliset. Dramaturgia oli lievästi sanoen ainutlaatuinen. Kesken Sundvallin kuolinkamppailun sillalle pelmahti nainen sätkimään vimmattua tanssinumeroa ja lopulta kuolla kupsahti siihen paikkaan. Sundvall itse kellahti kännissä ketoon.

Muuan kokenut katsoja raapi päätään ja totesi, että tuo paikka täytyy lukea Sillanpään kirjasta uudelleen. Ei sitä Elokuusta löydy, vaan Edgar Allan Poen runosta ”Annabel Lee”, joka julkaistiin Amerikassa 1800-luvun puolivälissä. Ehkä vieraileva ryhmä Eiku ry halusi vähän väljentää Sillanpään tiivistä rakennelmaa tai sitten koreografia poltteli runolliset tanssihalut.  Ennen joku kireäpipoinen olisi kysellyt tekijänoikeuksien perään, mutta nykyisin kotimaista klassikkoa voidaan vapaasti sörsselöidä näinkin kaukaisilla lisäaineilla, kun tekijät haluavat osoittaa omaa luovaa innostustaan, joten menköön. Ehkä monikin katsoja luuli, että onpa Sillanpäällä maalaiskuvien kätköissä yllättävän räyhäkkäitä kuolinkohtauksia kun vaan tarpeeksi etsii.

Niin päättyy helein kesä ja tumma iltataivas pudotti vettä jo kaatamalla. Vielä on Myllykolussa yksi Enkelten suojattien esitys ensi sunnuntaina, kun joku arvatenkin kaupunkilainen on keksinyt uuden festarin otsikolla LandeFest. Kaiketi siellä ihannoidaan maalaista elämänmuotoa, mutta  nyt itse tunnen saaneeni sitä kylliksi tai liikaa ja livahdan välillä  hengittelemään Helsingin hälinää ja tiivistyviä kirjapippaloita. Tänne palataan, ei hätää viinimarjat ja kantarellit ja omenatkin, teitä vielä keritään keräillä ennen syyskoleita.

Lopuksi huumoria niin kuin Pitkon fraasi kuuluisi. Matti Kassila ja Toivo Mäkelä matkasivat Kööpenhaminaan filmifestivaaleille ottamaan vastaan palkintoa Elokuun erinomaisesta filmatisoinnista. Mäkelän Viktor Sundvall on siinä ylittämätön. Lentokoneessa vähän pohjustettin ja perillä Mäkelä linnoittautui hotellin baariin nauttimaan hyvin ansaittuja viskigrogeja. Kun juhlan piti alkaa ja Kassila tuli hakeaan näyttelijäänsä, tämä lausahti yksikantaan: ”Kuule minä viihdyn tässä oikein hyvin.”

17.8.2026

Sen verran ollut vilinää, ettei kaikkea kerkiä kommentoida eikä ole tarpeenkaan. Mutta olihan sentään musiikkitaivaan suurtapaus, Eppu Normaalin läksiäiset, joita ei voinut olan kohauksella sivuuttaa. En käynyt sentään Ratinassa, poikani rock-rumpalina hoiti päivystyksen.

Jossain määrin fakkiutuneena tyyppinä olen seurannut Eppujakin kirjallisesta näkökulmasta. Olen katsellut ja kuunnellut varsinkin Marttia ja Pantsea vanhempiensa geeniperinnön kukintoina. Martin riimittely jatkaa omalla tavallaan Kirsi Kunnaksen runoperintöä ja Pantsen eli Mikon hidas perfektionismi on ilmiselvästi isänsä Jaakko Syrjän tekoa.

Niin usein kuin Kirsiä ja Jaakkoa tapasinkin Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksissa ja myös täällä Hämeenkyrössä, en koskaan muista heidän puhuneen pojistaan. Tätä huomasin nyt vasta ihmetteleväni. Onhan pojista ollut varmasti sekä huolta että iloa vanhemmille. Se jonka muistan näitä rock-tähtiä joskus kommentoineen oli Väinö Linna. ”Niin kuin nyt noi Syrjän pojat…”, kuului joskus Linnan pohtiessa esimerkiksi suhdettaan nykyaikaan, jonka hän tunsi itselleen aika vieraaksi.

Suvun kantaisä Juho Syrjä oli Linnalle tärkeä tietolähde, kun hän suunnitteli Pohjantähteä. Juhon kokemukset punakaartissa siirtyivät osaltaan romaanin aineksiksi. Eppujen setä Juhani Syrjä kirjoitti neliosaisen romaanisarjan isästään, hyvä lähdeteos moneen suuntaan. Eppujen Aku Syrjä on puolestaan graafikon ja taiteilijan Seppo Syrjän poika. Kovaa kaartia ovat.

Kirsillä ja Jaakolla oli huomatttava asema Tampereen kirjallisessa elämässä. Kirsi oli hauskan pisteliäs, Jaakko taas aina kannustava. Eräs esikoiskirjailija kertoi, kuinka hän jännittyneenä meni ensi kerran Pirkkalaisten kokoukseen. Jaakko Syrjä tuli ja läimäytti häntä herteille, ei sanonut mitään. Kaveri kertoi kuinka rohkaisevalta tuo pelkkä läimäytys hänestä tuntui. Lisäksi Jaakko urakoi Kalle Päätalon teoksia julkaisukuntoon, merkittävää taustavaikutusta sekin.

Aulis Aarnio julkaisi kirjan Jaakko Syrjän kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta: Surullinen humoristi (2003). Suositeltavaa lukemista Eppu-huuman laantuessa. Aulis kertoo kerran tutustuttaneensa Jaakon ystävänsä Georg Henrik von Wrightin kanssa. Akateemikko kuuluu jälkeenpäin lausahtaneen: ”Todella hyvä filosofi tuo Jaakko Syrjä.”

Jaakon oma tuotanto jäi suppeaksi, vain kolme kaunokirjallista teosta. Huolekkaasti hän niitä hioi ja teki kaikkea mahdollista muuta. Myös se Muistissa Väinö Linna I (2004) jäi ikävä kyllä ykkösosaan. Parhaiten kai Jaakko tunsi Linnan elämäkerturin Yrjö Varpion ohella. Nyt on Varpiokin kuollut, Pirkkalaiskirjailijoiden yksi kulmakivi hän oli.

Kun kirjoitin Panu Raipian tilauksesta näytelmän Tuntemattoman sotilaan syntyvaiheista, Jaakko Syrjä oli tietysti tärkein todistaja, hän seurasi romaanin syntyä läheltä. Lähetin hänelle näytelmäluonnokseni luettavaksi. Tunnollinen mies vastasi tyypillisesti, ettei heikkenevän kuntonsa vuoksi ole enää vastuullinen lausumaan tekstistä kommenttia. Sehän saattoi olla myös hienovarainen sivuutus, mutta uskon enemmän Jaakon tinkimättömään rehellisyyteen.

Piti kirjoittamani paljosta muustakin viimeaikaisesta, mutta Syrjän suku valtasi tilan vaikka vain näin pintaraapaisuina. Kunnon kokoava teos tästä klaanista pitäisi kirjoittaa, Kirsi ja tulenkantajien muistot tietysti mukana. Enkä usko Eppujenkaan tarinan vielä hiipuvan. Martti on vihjannut kirjoittavansa laulutekstiensä jatkoksi runoja. Kun ilmiselvästi tulee äitiinsä, niistä voi jotakin riemukasta vielä tulla.

15.8.2026

Kohtasin kuvataiteen opettajan Annukka Raipalan kirkolla kahvila Kinuskissa. Hänellä oli minulle arvokas anti, muhkea kirja: ”Elämää ja ihmisiä Raipalan ristillä”. Pitkäaikainen työ kertoo Raipalan mahtitalon historian Hämeenkyrössä jonnekin 1960-luvulle saakka. Kerrassaan mainio kirja!

Kannessa on Raipalan väkeä ryhmittyneenä asetelmaan pihamaalla vuonna 1903, vielä ennen sotia ja suuria mullistuksia. Talonväki seisoo, keskellä isäntä Jalmari hoikkana poikana olkihattu päässä ja pulleampi emäntänsä Fiina. Alustalaisia ja työväkeä istuu nöyrästi maassa. Ryhmäkuva jatkuu takakanteen.

Käännän sinne ja silmäni iskeytyvät tutun näköiseen tyyppiin.  Siinä hän nyt on, Rajalan Ville, reipas isoisäni kolmissakymmenissä, ikään kuin muissa miettessä (keskellä). Rajala oli Raipalan torppa, ja torpan poika kuului tietysti talon työväkeen.

Katson tarkkaan kuvaa. Totiset miehet eivät poseeraa, heitä näyttää vaivaavan istuminen tässä kuvattavana kesken työpäivän. Juho Wilhelm Rajala tuntuu katsovan jonnekin muualle. Tulkitsen hänen sisäiset mietteensä: – Enpä tässä kylässä enää kauvoja vanhene…

Kolmen vuoden kuluttua hän vietti suuria häitään etumiehenä Tuokkolan pihalla. Miltei suoraan häistä hän muutti morsiamensa Mäkelän Suoman kanssa Helsinkiin ratsupoliisiksi. Raipala oli pitäjän suurin talo ja Tuokkolan akatemian-talo toinen valtapiste. Suoma oli ompelijatar, hänelä oli vuokralla soma ompelumökkinsä Kurjenmäen laidassa.

Uskon että hyvin menestyvää yrittäjää harmitti ja pelottikin lähteä Helsinkiin tutuista oloista, sukulaisten ja asiakaitten luota. Mutta minkäs teit, kun Ville oli saanut idean päähänsä. Suurlakon jälkeen olot muuttuivat levottomiksi, Helsinkiin tarvittiin lisää järjestysvaltaa.

Sille tielle pariskunta jäi. Suoma synnytti neljä lasta ja kuoli keuhkokuumeeseen 1924. Ville jatkoi uranousua presidentin linnaan, missä  toimi vartiokaartin päällikkönä Ståhlbergin, Relanderin, Svinhufvudin ja Kallion aikoina. Olen pohjustanut hänen vaiheitaan kolmessakin Rantalan Villestä kertovassa romaanissa. Se on ikävästi jäänyt kesken, eiköhän vielä pidä tempaista kaari loppuun.

Raipalan talo antoi Villelle kova pohjan ja itseluottamuksen. Talon isäntä Jalmari Raipala oli vaikuttava persoona, hän oli mukana jokseenkin kaikessa mitä Hämeenkyrössä ja maakunnassa tapahtui. Hänen suhteensa toiseen merkkimieheen F. E. Sillanpäähän on tarina sinänsä. Annukka kertoo isoisästään, hänen esivanhemmistaan ja komeasti varttuneesta sukukunnastaan luotettavasti ja maltillisesti. Kirja on rikkaasti kuvitettu, hauska on tavata kuvissa näitä myöhempien aikojen tuttuja pikkutyttöinä ja poikina.

Siellä Seurahuoneella, missä Annukka kertoi kirjastaan, oli tänä aamuna myös myöhempien aikojan isäntä Markku Raipala ja hänen serkkunsa Pirkko Pitko, jonka mies Matti kehaisi naineensa Raipalan sukuun (lienee suurin saavutuksensa). Oli Tuokkolankin vanhin tytär Leena Siuko paikalla ja tupa täpötäysi muita paikallishostoriasta kiinostuneita kuulijoita. Veikkaan että minunkin on vielä näihin vaiheisiin ja henkilöihin palattava ennen kuin aika loppuu.

8.8.2026

Kun ajoin Pohjanmaan halki Vaalaan mennen tullen, kuuntelin viimein kunnolla Markus Nummen romaanin Käräjät (2024). Sitä on kiitetty ja suositeltu, mutta jostain syystä sen aihe ei alkuun potkaissut minua. Nyt kun kuuntelin kirjaa keskellä sen omaa maisemaa, sen vihlova traagisuus puhuttelikin väkevästi. Samalla se kävi dialogia tasaisten kyläaukeiden kanssa.

Romaani on palapelin tavoin taidokkaasti sommiteltu ja elävästi kerrotu, mutta eniten tekivät vaikutuksen pohjalaiset ihmiskohtalot. Onni on niin lähellä, parin askeleen päässä… Pienet tapaukset suistavat ihmiset elämänikäisen kurimukseen. Vilja-tädistä tuli minunkin suosikkini, erään elämänkuvan uhri ja edushahmo.

Yhteiskunnallinen todellisuus vuodesta 1938 edemmäs elää kevyin viittauksin murskaavaa elämäänsä. Vaikka kirjassa on valoisia hetkiä, kenenkään ei käy lopulta hyvin. Ellei sitten ”pastorin”, kirjailijan isän hauskan hahmon, jolta aikomansa romaani vaimonsa elämänpiiristä jäi tekemättä, mutta poika täydensi työn sitäkin hienommin. Tuli onnellinen olo, vaikka murheita kirjassa riitti.

Pohjoisen kierrokseni aikana kuoli kunnianarvoisa ystävä Eeva Kilpi. Nimitän häntä ystäväksi, vaikka välimme olivat poikki kolmisenkymmentä vuotta. Kohdalleni osui tehtävä kirjoittaa Hesariin arvostelu hänen Naisen päiväkirjastaan (1978). Siinä keski-ikäinen nainen elää yksin mökissään, tarkkailee luontoa ja potee vaihdevuosiaan. Siitäkö olisi nuori kiihkeä kriitikko osannut innostunut, kun oma elämä oli tapahtumia tulvillaan. Olin väärä lukija, väärän ikäinen ja sukupuolinen.

Joten hyvin orastanut ystävyys katkesi alkuunsa. Minun oli silloin tarkoitus tehdä Eevasta kirjailijahaastattelu virkatyönä yliopistossa, sain jo kutsun hänen mökilleen. Sekin tyssäsi. Mitä kaikkea jäin vaille. Mutta Eeva oli hieno ihminen ja antoi lyttääjälleen anteeksi. Välimme lämpenivät kymmenisen vuotta sitten uudelleen.

Puoliksi piruuttaan hän ehdotti minua elämäkertansa kirjoittajaksi. En olisi siihenkään ollut oikea henkilö, tietenkään. Silti asia vähän kiehtoi. Pidin useimmista hänen kirjoistaan, naisen räväkkä eroottisuus kiinnosti. Ja olihan hänellä jopa sillanpääläinen luontosuhde. Nyt hänen elämäntyönsä on Anna-Riikka Carlsonin hellässä hoidossa ja parempi niin.

Vielä viimeksi tuli tieto Kristina Carlsonin kuolemasta. En tiedä olivatko sukua, kaikkihan vähän ovat. Kristina kuului samaan opiskelijapiiriimme aikoinaan, vaikka luki yleistä kirjallisuutta. Hän oli kiva surumielisen suorasukainen nainen, kävi pari kertaa meillä Hämeenkyrössäkin Suomen Kuvalehden juttukeikoilla.

Kun vanhempani kuolivat, sain heidän tyhjilleen jääneen mökkinsä Iittalassa vuokratuksi muutamana kesänä Kristinalle ja veljelleen Jönsille, joka on antropologi ja runoilija.  Olivatkin toimeliaita ja hyvin viihtyviä kesäasukkaita. Kristina oli silloin jo eronnut sosiologi Risto Alapurosta, jonka myös tunsin. Jöns jo kyseli mökkiä ostaakseen, mutta tuli sitten toinen ratkaisu

Yllättävän taidokkaita kirjoja Kristina julkaisi harvaan tahtiin, tiiviitä, runollisia ja jotenkin salaviisaita. Finlandian hän sai heti esikoisestaan Maan ääreen (1999). Pitäisi lukea ne muutkin uudelleen nyt sopivan ajan päästä. Kristinan turhan varhainen kuolema ei ollut varsinainen yllätys. Kuka Kukimessa hän ilmoitti harrastuksekseen tupakanpolton.

1.8.2026