Kun ajoin Pohjanmaan halki Vaalaan mennen tullen, kuuntelin viimein kunnolla Markus Nummen romaanin Käräjät (2024). Sitä on kiitetty ja suositeltu, mutta jostain syystä sen aihe ei alkuun potkaissut minua. Nyt kun kuuntelin kirjaa keskellä sen omaa maisemaa, sen vihlova traagisuus puhuttelikin väkevästi. Samalla se kävi dialogia tasaisten kyläaukeiden kanssa.
Romaani on palapelin tavoin taidokkaasti sommiteltu ja elävästi kerrotu, mutta eniten tekivät vaikutuksen pohjalaiset ihmiskohtalot. Onni on niin lähellä, parin askeleen päässä… Pienet tapaukset suistavat ihmiset elämänikäisen kurimukseen. Vilja-tädistä tuli minunkin suosikkini, erään elämänkuvan edushahmo.
Yhteiskunnallinen todellisuus vuodesta 1938 edemmäs elää kevyin viittauksin murskaavaa elämäänsä. Vaikka kirjassa on valoisia hetkiä, kenenkään ei käy lopulta hyvin. Ellei sitten ”pastorin”, kirjailijan isän hauskan hahmon, jolta aikomansa romaani vaimonsa elämänpiiristä jäi tekemättä, mutta poika täydensi työn sitäkin hienommin. Tuli onnellinen olo, vaikka murheita kirjassa riitti.
Pohjoisen kierrokseni aikana kuoli kunnianarvoisa ystävä Eeva Kilpi. Nimitän häntä ystäväksi, vaikka välimme olivat poikki kolmisenkymmentä vuotta. Kohdalleni osui tehtävä kirjoittaa Hesariin arvostelu hänen Naisen päiväkirjastaan (1978). Siinä keski-ikäinen nainen elää yksin mökissään, tarkkailee luontoa ja potee vaihdevuosiaan. Siitäkö olisi nuori kiihkeä kriitikko osannut innostunut, kun oma elämä oli tapahtumia tulvillaan. Olin väärä lukija, väärän ikäinen ja sukupuolinen.
Joten hyvin orastanut ystävyys katkesi alkuunsa. Minun oli silloin tarkoitus tehdä Eevasta kirjailijahaastattelu virkatyönä yliopistossa, sain jo kutsun hänen mökilleen. Sekin tyssäsi. Mitä kaikkea jäin vaille. Mutta Eeva oli hieno ihminen ja antoi lyttääjälleen anteeksi. Välimme lämpenivät kymmenisen vuotta sitten uudelleen.
Puoliksi piruuttaan hän ehdotti minua elämäkertansa kirjoittajaksi. En olisi siihenkään ollut oikea henkilö, tietenkään. Silti asia vähän kiehtoi. Pidin useimmista hänen kirjoistaan, naisen räväkkä eroottisuus kiinnosti. Ja olihan hänellä jopa sillanpääläinen luontosuhde. Nyt hänen elämäntyönsä on Anna-Riikka Carlsonin hellässä hoidossa ja parempi niin.
Vielä viimeksi tuli tieto Kristina Carlsonin kuolemasta. En tiedä olivatko sukua, kaikkihan vähän ovat. Kristina kuului samaan opiskelijapiiriimme aikoinaan, vaikka luki yleistä kirjallisuutta. Hän oli kiva surumielisen suorasukainen nainen, kävi pari kertaa meillä Hämeenkyrössäkin Suomen Kuvalehden juttukeikoilla.
Kun vanhempani kuolivat, sain heidän tyhjilleen jääneen mökkinsä Iittalassa vuokratuksi muutamana kesänä Kristinalle ja veljelleen Jönsille, joka on antropologi ja runoilija. Olivatkin toimeliaita ja hyvin viihtyviä kesäasukkaita. Kristina oli silloin jo eronnut sosiologi Risto Alapurosta, jonka myös tunsin. Jöns jo kyseli mökkiä ostaakseen, mutta tuli sitten toinen ratkaisu
Yllättävän taidokkaita kirjoja Kristina julkaisi harvaan tahtiin, tiiviitä, runollisia ja jotenkin salaviisaita. Finlandian hän sai heti esikoisestaan Maan ääreen (1999). Pitäisi lukea ne muutkin uudelleen nyt sopivan ajan päästä. Kristinan turhan varhainen kuolema ei ollut varsinainen yllätys. Kuka Kukimessa hän ilmoitti harrastuksekseen tupakanpolton.
1.8.2026