Panu Rajala

Kohtasin kuvataiteen opettajan Annukka Raipalan kirkolla kahvila Kinuskissa. Hänellä oli minulle arvokas anti, muhkea kirja: ”Elämää ja ihmisiä Raipalan ristillä”. Pitkäaikainen työ kertoo Raipalan mahtitalon historian Hämeenkyrössä jonnekin 1960-luvulle saakka. Kerrassaan mainio kirja!

Kannessa on Raipalan väkeä ryhmittyneenä asetelmaan pihamaalla vuonna 1903, vielä ennen sotia ja suuria mullistuksia. Talonväki seisoo, keskellä isäntä Jalmari hoikkana poikana olkihattu päässä ja pulleampi emäntänsä Fiina. Alustalaisia ja työväkeä istuu nöyrästi maassa. Ryhmäkuva jatkuu takakanteen.

Käännän sinne ja silmäni iskeytyvät tutun näköiseen tyyppiin.  Siinä hän nyt on, Rajalan Ville, reipas isoisäni kolmissakymmenissä, ikään kuin muissa miettessä (keskellä). Rajala oli Raipalan torppa, ja torpan poika kuului tietysti talon työväkeen.

Katson tarkkaan kuvaa. Totiset miehet eivät poseeraa, heitä näyttää vaivaavan istuminen tässä kuvattavana kesken työpäivän. Juho Wilhelm Rajala tuntuu katsovan jonnekin muualle. Tulkitsen hänen sisäiset mietteensä: – Enpä tässä kylässä enää kauvoja vanhene…

Kolmen vuoden kuluttua hän vietti suuria häitään etumiehenä Tuokkolan pihalla. Miltei suoraan häistä hän muutti morsiamensa Mäkelän Suoman kanssa Helsinkiin ratsupoliisiksi. Raipala oli pitäjän suurin talo ja Tuokkolan akatemian-talo toinen valtapiste. Suoma oli ompelijatar, hänelä oli vuokralla soma ompelumökkinsä Kurjenmäen laidassa.

Uskon että hyvin menestyvää yrittäjää harmitti ja pelottikin lähteä Helsinkiin tutuista oloista, sukulaisten ja asiakaitten luota. Mutta minkäs teit, kun Ville oli saanut idean päähänsä. Suurlakon jälkeen olot muuttuivat levottomiksi, Helsinkiin tarvittiin lisää järjestysvaltaa.

Sille tielle pariskunta jäi. Suoma synnytti neljä lasta ja kuoli keuhkokuumeeseen 1924. Ville jatkoi uranousua presidentin linnaan, missä  toimi vartiokaartin päällikkönä Ståhlbergin, Relanderin, Svinhufvudin ja Kallion aikoina. Olen pohjustanut hänen vaiheitaan kolmessakin Rantalan Villestä kertovassa romaanissa. Se on ikävästi jäänyt kesken, eiköhän vielä pidä tempaista kaari loppuun.

Raipalan talo antoi Villelle kova pohjan ja itseluottamuksen. Talon isäntä Jalmari Raipala oli vaikuttava persoona, hän oli mukana jokseenkin kaikessa mitä Hämeenkyrössä ja maakunnassa tapahtui. Hänen suhteensa toiseen merkkimieheen F. E. Sillanpäähän on tarina sinänsä. Annukka kertoo isoisästään, hänen esivanhemmistaan ja komeasti varttuneesta sukukunnastaan luotettavasti ja maltillisesti. Kirja on rikkaasti kuvitettu, hauska on tavata kuvissa näitä myöhempien aikojen tuttuja pikkutyttöinä ja poikina.

Siellä Seurahuoneella, missä Annukka kertoi kirjastaan, oli tänä aamuna myös myöhempien aikojan isäntä Markku Raipala ja hänen serkkunsa Pirkko Pitko, jonka mies Matti kehaisi naineensa Raipalan sukuun (lienee suurin saavutuksensa). Oli Tuokkolankin vanhin tytär Leena Siuko paikalla ja tupa täpötäysi muita paikallishostoriasta kiinostuneita kuulijoita. Veikkaan että minunkin on vielä näihin vaiheisiin ja henkilöihin palattava ennen kuin aika loppuu.

8.8.2026

Kun ajoin Pohjanmaan halki Vaalaan mennen tullen, kuuntelin viimein kunnolla Markus Nummen romaanin Käräjät (2024). Sitä on kiitetty ja suositeltu, mutta jostain syystä sen aihe ei alkuun potkaissut minua. Nyt kun kuuntelin kirjaa keskellä sen omaa maisemaa, sen vihlova traagisuus puhuttelikin väkevästi. Samalla se kävi dialogia tasaisten kyläaukeiden kanssa.

Romaani on palapelin tavoin taidokkaasti sommiteltu ja elävästi kerrotu, mutta eniten tekivät vaikutuksen pohjalaiset ihmiskohtalot. Onni on niin lähellä, parin askeleen päässä… Pienet tapaukset suistavat ihmiset elämänikäisen kurimukseen. Vilja-tädistä tuli minunkin suosikkini, erään elämänkuvan uhri ja edushahmo.

Yhteiskunnallinen todellisuus vuodesta 1938 edemmäs elää kevyin viittauksin murskaavaa elämäänsä. Vaikka kirjassa on valoisia hetkiä, kenenkään ei käy lopulta hyvin. Ellei sitten ”pastorin”, kirjailijan isän hauskan hahmon, jolta aikomansa romaani vaimonsa elämänpiiristä jäi tekemättä, mutta poika täydensi työn sitäkin hienommin. Tuli onnellinen olo, vaikka murheita kirjassa riitti.

Pohjoisen kierrokseni aikana kuoli kunnianarvoisa ystävä Eeva Kilpi. Nimitän häntä ystäväksi, vaikka välimme olivat poikki kolmisenkymmentä vuotta. Kohdalleni osui tehtävä kirjoittaa Hesariin arvostelu hänen Naisen päiväkirjastaan (1978). Siinä keski-ikäinen nainen elää yksin mökissään, tarkkailee luontoa ja potee vaihdevuosiaan. Siitäkö olisi nuori kiihkeä kriitikko osannut innostunut, kun oma elämä oli tapahtumia tulvillaan. Olin väärä lukija, väärän ikäinen ja sukupuolinen.

Joten hyvin orastanut ystävyys katkesi alkuunsa. Minun oli silloin tarkoitus tehdä Eevasta kirjailijahaastattelu virkatyönä yliopistossa, sain jo kutsun hänen mökilleen. Sekin tyssäsi. Mitä kaikkea jäin vaille. Mutta Eeva oli hieno ihminen ja antoi lyttääjälleen anteeksi. Välimme lämpenivät kymmenisen vuotta sitten uudelleen.

Puoliksi piruuttaan hän ehdotti minua elämäkertansa kirjoittajaksi. En olisi siihenkään ollut oikea henkilö, tietenkään. Silti asia vähän kiehtoi. Pidin useimmista hänen kirjoistaan, naisen räväkkä eroottisuus kiinnosti. Ja olihan hänellä jopa sillanpääläinen luontosuhde. Nyt hänen elämäntyönsä on Anna-Riikka Carlsonin hellässä hoidossa ja parempi niin.

Vielä viimeksi tuli tieto Kristina Carlsonin kuolemasta. En tiedä olivatko sukua, kaikkihan vähän ovat. Kristina kuului samaan opiskelijapiiriimme aikoinaan, vaikka luki yleistä kirjallisuutta. Hän oli kiva surumielisen suorasukainen nainen, kävi pari kertaa meillä Hämeenkyrössäkin Suomen Kuvalehden juttukeikoilla.

Kun vanhempani kuolivat, sain heidän tyhjilleen jääneen mökkinsä Iittalassa vuokratuksi muutamana kesänä Kristinalle ja veljelleen Jönsille, joka on antropologi ja runoilija.  Olivatkin toimeliaita ja hyvin viihtyviä kesäasukkaita. Kristina oli silloin jo eronnut sosiologi Risto Alapurosta, jonka myös tunsin. Jöns jo kyseli mökkiä ostaakseen, mutta tuli sitten toinen ratkaisu

Yllättävän taidokkaita kirjoja Kristina julkaisi harvaan tahtiin, tiiviitä, runollisia ja jotenkin salaviisaita. Finlandian hän sai heti esikoisestaan Maan ääreen (1999). Pitäisi lukea ne muutkin uudelleen nyt sopivan ajan päästä. Kristinan turhan varhainen kuolema ei ollut varsinainen yllätys. Kuka Kukimessa hän ilmoitti harrastuksekseen tupakanpolton.

1.8.2026