Panu Rajala

Olimme tammikuussa Eino Leinon kuoleman 100-vuotismuistotilaisuudessa Suomalaisella Klubilla. Seela Sella tulkitsi hersyvään tapaansa Leinon ja muiden runoja, minä esitelmöin Leinon viimeisistä ajoista. Siinä väliajalla istuessamme Seela ehdotti äkkiä, että kirjoittaisin hänelle monologin, kun hän vuoden lopulla täyttäisi 90 vuotta.

Yllytyshulluna aloin heti miettiä asiaa.  Leinoa kun muisteltiin, tuli ensimmäisenä mieleen L. Onervan elämä, varsinkin hänen loppuvuotensa. Vuoroin Nikkilän mielisairaalassa ja vapaalla jalalla. Siinähän riittäisi ikääntymisen draamaa, joka voisi sopia sisukkaalle Seelalle. Luin lisää Onervasta ja aloin kirjoittaa.

Seela sai tekstin joskus maaliskuussa ja piti sitä heti tarkoitukseen sopivana. ”Tuntuu omalta”, hän sanoi. ”Alan tätä kesän  jälkeen harjoitella.” Ohjaajakin hänellä oli mielessä. Sovimme että tapaamme kesällä ja tutkimme tekstiä lähemmin hänen mökillään Tottijärvellä, ei kaukana Hämeenkyröstä.

Sitten iski tieto Seelan sairaudesta. Nielusyöpä tuntui vaikealta, mutta Seela oli voitonvarma: hän palaa vielä näyttämölle, kunhan vähän lepää. Tapaamisia lykättiin, hoitoja tarvittiin. ”Älä vaan anna sitä tekstiä kenellekään muulle”, Seela vannotti. Odotin tietoja, Seela uskoi jo voittaneensa syövän. Hän päätti esiintyä Tampereen teatterikesässä ja tulkita Rakkauskirjeitä Esko Roineen kanssa. Vaikutti toivorikkaalta.

Siinä tapahtui kuitenkin kohtalokas käänne. Esitys rasitti Seelaa, kunto paheni. Seurasi viikkoja hiljaisuutta. Viimein tapasin tässä kuussa Aimo Räsäsen, joka hoiteli Seelan esiintymisiä. Vieläkö Seela jaksaisi? ”Kyllä se nyt on loppu”, Ami sanoi vakavana. Runsaan viikon päästä sitten lopullinen loppu.

Aivan kuten Juha Virkkunen kerran lausahti Seelasta Vammalan Vanhan Kirjallisuuden päivillä: ”Siinä on sitten vapautunut ihminen.” Sitä Seela Sella todella oli, hän tuntui vapauttavan toisetkin kursailemattoman hilpeällä ja lämpimällä olemuksellaan. Hänhän ei pitänyt ”näyttelemisestä”, vaan halusi näyttää millaista elämä on. Sen hän teki aina suurella sydämellä.

Minulla on nyt hyvä monologi sylissä, aiheena Onerva ja naisen taistelu. Suuri suru, ettei Seela ehtinyt sitä esittää, edes aloittaa.  Hän olisi ollut siihen kuin luotu. Kenelle sitä nyt tarjoaisin? Tarvittaisiin varttunut, kypsä, sisukas, elämää valloittava näyttelijä, joka ei hellitä kuten ei Onervakaan. Hän kirjoitti elämänsä loppuun asti runoja, Seela taas näytti meille elämänsä viimeisetkin hetket.

Haikeaksi vetää ennen kuin taas hurautan täältä Kyröstä Helsinkiin. Tyhjä kohta Seela Sellan kohdalla. Mutta elämällä on tapana täyttää tyhjiöt. Täällä vietettiin Myllykolun näytöskauden loppukaronkkaa ja voitiin todeta yllättävänkin hyvä lopputulos:  sentään 1600 katsojaa ja selvää rahallista voittoa kahden Sillanpään novellin sikermälle. Myös vakava aihe voi kiinnostaa kesäteatterissa.

Tuija Pajunen vietti valmistumisjuhlaansa ja tarjosi päivällisen Tampelllassa. Hän on laulanut meillä oopperassa ja muissakin näytelmissä, myös kuorossa. Lauloi nytkin sykähdyttävän kauniisti juhlassaan. Kiinnitin hänet siltä istumalta Myllykoluun ensi kesäksi, toivottavasti asia varmistuu. Viisi tuntia viihdyttiin hauskassa pöytäseurassa.

Toisen päivällisen tarjosi mahtitalon kriittinen leskiemäntä Tampereella, puhelimme tutuista ja katselimme yhdessä lähetystä lentopallopoikien pronssijuhlasta Keskustorilta. Waltteri veteli Finlandiaa. Meniköhän näin korkea viritys jo vähän överiksi, aprikoimme, mutta toki sankarit juhlansa ansaitsivat. Parempi vaaksa yli kuin virsta ali. Sitten on Huuhkajien vuoro. Heti draaman tuntua, kun vastassa on Valko-Venäjä.

Ei vieläkään palata normaaliin päiväjärjestykseen. Kirjallisia tapahtumia riittää. Torstaina julkistetaan Siltalassa vuoden merkittävän elämäkerta, sen toinen osa. Ja sen jälkeen lähtö Turkuun kirjamessuille. Siellä kahden muun tekijän kanssa keskustelemme omista ja muiden elämäkerroista Risteys-asemalla perjantaina klo 15. Hauskaa verestää monia Turun muistoja, siellä tuntuu aina kuin ulkomailla olisi.

29.9.2026

Kuuntelin tarkoin entisen esimieheni Tauno Äijälän sanoja Itse asiassa kuultuna. Tane pysyi mediapolitiikan suurissa linjoissa ja kanavataisteluissa ja jätti ohjelmat vähemmälle. Se vähän yllätti, sillä olihan hän sentään pitkäaikainen ohjelmajohtaja ja vasta loppuaikoina varatoimitusjohtaja. Samoja matseja siinä kaiken aikaa käytiin.

En kaivannut Hesarin Suvi Kerttulan tavoin hauskoja juttuja Spedestä, vaan jotakin jälkitilitystä ohjelmien sisällöistä ja tavoitteista. Joskus on tuntunut, että mainokset ovat yhtiölle tärkempiä kuin itse ohjelmat. Toinen toistaan ne tietysti tukevat, kauppayhtiöllä on omat lakinsa.

Olin lyhyen aikaa MTV:n teatteripäällikkönä ja näin sisältä päin jatkuvan kädenväännön talousjohdon ja ohjelmantekijöiden välillä. Siihen aikaan taiteilijoita oli vaikea motivoida rahantekoon yhtiön hyväksi, vaikka sen piti olla perimmäinen tarkoitus. Mutta oli muitakin tavoitteita, jopa kulttuurisia ja kansanvalistuksellisia.

Äijälä oli kaikessa kovuudessaan jopa idealistinen ohjelmajohtaja. Hänen mielestäään MTV:llä piti olla kulttuurinen julkisivu, jotta se olisi uskottava television tuottaja. Siihen kuului, että sillä oli oma teatteri vakituisina näyttelijöineen kaikkineen, mikä nykyään tuntuu aivan sadunomaiselta. Kyllä Tane aina viime kädessä piti teatterinsa puolia, vaikka vaikeuksia oli.

Ongelma omien muistojeni mukaan oli siinä, että teatterin ohjaajilla ja näyttelijöillä ja varsinkin vahvalla dramaturgilla oli jokseenkin jyrkästi toiset tavoitteet kuin ohjelmajohdolla, jonka taas piti kuunnella talousjohdon ja mainosmyynnin kylmiä lukemia. Kun tulin taloon 1983, minulle tehtiin selväksi, kuinka hidasta ja kallista ja tuottamatonta teatterin tekeminen oli verrattuna uutisiin ja viihteeseen.

Sitä oli kuitenkin tehtävä, kunnes ylin johto vaihtui ja taloon astui ulkopuolinen konsultti. Nopeasti hän huomasi teatteritoimituksen toivottoman raskauden ja kömpelyyden yhtiön rasituksena. Niinpä sitä ruvettiin rukkaamaan. Päätettiin yhdistää teatteri viihdetoimitukseen ja hakea tämän supertoimituksen johtoon ulkopuolinen vetäjä. Siihen hommaan en halunnut enkä hakenut, siihen saatiin sitten turkulainen kulttuuripoliitikko. Runsaan vuoden päästä palattiin päiväjärjestykseen, mutta silloin olin jo Lontoossa ja väitöskirjaa vääntämässä.

En usko, että Tane oli täydellä sydämellä johtamassa tätä kehitystä. Minkä sille mahtoi, että teatteria ei saatu kaupallisesti kannattamaan. Sen taiteilijat vastustivat kirveet käsissä esimerkiksi sarjoja, joka oli jo voittava trendi. Itseään kunnioittavat taiteilijat halusivat kilpi kirkkaana tehdä yksittäisiä näytelmiä, ja hienoja syntyikin, vaan ei kyllin katsottuja.  Muistelmiini kirjasin yllättävänkin korkeatasoista ohjelmistoa 1980-luvun puolimaista, mutta sillä ei ollut vaadittavaa kaupallista kilpailukykyä. Siinä sitä sitten tasapainoiltiin taiteen, viihteen ja kaupan ristiaallokossa.

No ymmärrän hyvin, että Tane ei näihin enää palannut. Hän oli mielestäni hyvä esimies, suoraviivainen ja selkeä, joidenkin mukaan liian tiukka, mutta sittenkin laajakatseinen. Kyllä hänen kanssaan olisi pärjännyt, ellei median myllerrys olisi työrauhaa häirinnyt.

Maikkarin myöhemmästä kehityksestä Äijälä puhui pyöristellen ja diplomaattisesti. Uudet kanavat ja alustat ja alihankkijat ovat täysin mullistaneet ohjelmatyön. Mitään vakavammin taiteellista ei kukaan enää yritäkään lukuunottamatta tanssitaidetta. Teatteri kuoli jo vuosikymmeniä sitten. Globaali koura raapii tekijäin selkäpiitä. Oliko niin, että 60 % kanavan tuotosta katoaa Amerikkaan.

Kun viimeksi tapasin Tanen, kysyin vieläkö hän ja missä määrin seuraa entisen yhtiönsä ohjelmia. ”Uutiset katson, muuhan on soopaa”, kuului viestintäneuvoksen ytimekäs vastaus. Ohjelmia ei enää tehdäkään hänen ikäluokalleen, hän puolusteli. Eipä niin, mutta voisihan nuoremmillekin tarjota jotain syvemmin ajateltua. Vai voisiko? Ehkä ne ovat jo kadonneet omiin maailmoihinsa eivätkä vanhojen ja viisaiden täkyihin enää tarttuisi.

24.9.2026

Olisiko romaanissa Sinuhe egyptiläinen kuva myös meidän ajastamme? Näin tulkitsi tohtori ja kirjailija Ville Eerola esitelmöidessään maanantaina Mika Waltari -seurassa. Vanhastaan on etsitty romaanista vastaavuuksia lähinnä toisen maailmansodan asetelmiin joita Waltari itsekin vahvisti. Mutta olisiko romaani niin profeetallinen, että se heijastaisi myös tapahtumia ilmestysmisajastaan eteenpäin?

Ville Eerola tunnisti Horemhebin tutunomaisia piirteitä vaikkapa Donald Trumpista tai Vladimir Putinista. Kaikki voimaan luottavia valtiaita. Myös oma suosikkini kuningas Aziru liittyy samaan sarjaan varsinkin propagandistina, joka on myös Horemhebin vahva laji. Nämä puhuvat suoraan ajallemme. Tällaisia voi ilokseen noukkia romaanista, mikä kieltämättä osoittaa sen ulottuvuuksia myös nykymaailman selittäjänä.

Ville esitti muitakin paralleeleja, joista voimme jatkaa keskustelua Rosebudin kirjakaupassa 15. päivänä tulevaa kuuta. Olen itsekin viittaillut yhteyksiin Sinuhen ja meidän aikamme henkilöiden valillä, mutta ihan yhtä raisuihin tulkintoihin en ole riehaantunut kuin puolta nuorempi Ville. Tietyt mekanismit ja rakenteet toistuvat ajasta toiseen, kuten Waltari päähenkilönsä suulla todistaa. Ei mitään uutta auringon alla, näyttää pätevän edelleen.

Kun kirjassani Sinuhen synty viittailen Hitleriin ja Staliniin, Putiniin ja Trumpiin, Parnasson kriitikko piti näitä hapuilevina rinnastuksina. Tietysti ne ovatkin kevyitä ajatuskokeita, eihän kukaan tutkija voi sitovasti todistaa jonkun romaanin kuvaavan myös ilmestymisensä jälkeistä aikaa. Jotkut yhtäläisyydet ajasta toiseen vaikkapa George Orwellin romaaneissa ovat niin ilmeisiä, että niille on nyökkäilty vuosikymmeniä. Osaltani osoitin selviä  rinnakkaisuuksia kahden aikalaisen, Sinuhe egyptiläisen ja Eläinten vallankumouksen, asetelmissa esimerkiksi Waltarin riemukkaassa ja julmassa luvussa  ”Väärän kuninkaan päivä”.

Kriitikkoa vastaan ei yleensä kannata käydä polemiikkia, mutta ihmettelen silti, että vakava tutkija Juhani Sipilä ei Parnassossa (4/26) tajunnut Sinuhen synnyn tavoitetta. Sehän on vain pieni päivitys elämäkertaani Unio mystica. Kun merkittävän klassikon syntyvaiheisiin ilmaantuu uutta aineistoa, tutkijan suoranainen velvollisuus on kiinnittää siihen syventävää huomiota ja suhteuttaa tähän asti tiedettyyn. Waltarin rakkauskirjeet kesältä 1945 selittävät osaltaan, miksi suuri romaani valmistui niin ihmeenomaisen nopeasti. Kirjailija tarvitsee haltioittavan rakkauskokemuksen yltääkseen parhaaseen vireeseen, sen Waltari todisti J. W. von Goethen tavoin.

En nyt ryhdy siteeraamaan, mutta mieltäni ilahdutti, että Waltarin teokset syvällisemminkin tunteva tutkija Markku Envall lähetti kirjastani suorastaan yliampuvan ylistävän kiitoksen. Samoin vastaanotto on valtakunnalllisesti ollut varsin myötämielistä. Joten ei hätää, tilaisuuksia jatkaa pohdintoja aiheesta tarjoutuu kirjamessuilla ja muissa yhteyksissä.

Toinen kulttuurilehti Seiska on suonut huomiota niinkin merkittävälle tapahtumalle kuin 29 vuotta sitten viettämälleni hääyölle Katri Helenan tai kenen ihmeen kanssa. Tähän ei kannattaisi kiinnittää mitään huomiota, ellei  laajasti taas vahvistettaisi ennen julkaistuja, totaalisesti väärämielisiä väitteitä. Näille ei yksityinen tallaaja mahda mitään, parasta olisi ohittaa ne huvittuen. Onhan tuossa hääyön tulkinnassa sitä paitsi kirjallinenkin ulottuvutensa, tarina on kuin käänteinen Peer Gynt tai Sillanpään Elämä ja aurinko.

Eipä pääse rauhaan hiukan kuuluisampi kohtalontoverikaan, nykyinen kuningas Charles III. Prinsessa Dianan varjo seuraa häntä hautaan saakka. Uusi kohukirja osoittaa rikkonaisen rakkausdraaman voiman, jollainen aina kuohuttaa ihmisiä. Aikanaan pilkattu ja vihattukin Charles näyttää kääntäneen tappiot voitokseen, sehän on lohdullinen ja rohkaiseva merkki. Isken hengessäni silmää kuninkaalliselle ikätoverille.

23.9.2026

Mikkelissä tuotantoni käytiin perusteellisemmin läpi kuin aikoihin. Maakunnan kirjalliset järjestöt kokosivat suurtapahtuman, jossa kirjoittamisen lajeja ja muotoja käsiteltiin monipuolisesti. Kun tulin kirjastoon, menossa oli räp-koulutus nuorelle väelle. Kirjoittauduin Scandic-hotelliin (entiseen Cumulukseen), sen jälkeen oli minun työvuoroni.

Teuvo V. Riikonen, tietokirjailija, teologi ja entinen rauhanturvaaja, oli todella ottanut toimekseen kirjojeni läpi lukemisen. Urakka oli kunnioitettava, sillä menossa on opus 45. Varsinkin hämmästelin, että hän oli kesän pyöräretkillä kuunnellut myös muistelmani Päin elämää! (2023) alusta loppuun. Niinpä hän oli virittänyt 14 kysymystä, jotka kattoivat päätuotantoni. Hän hiillosti minua toista tuntia, ja yleisö kyseli lisää.

Pääaiheiksi nousivat tietysti elämäkertateosten tutkimustyö ja kerrontaratkaisut. Jäykistääkö arkistotutkimus itse kirjoittamista? Millä keinoin kirjoittaja vetreytyy ja vapautuu tietotaakasta, niin että se pysyy taustalla? Missä kulkee kulloinkin se usein mainittu faktan ja fiktion rajalinja? Kuinka pitkälle voi itse täydentää kuoppia, jos dokumentit eivät valaise joitakin vaiheita kylliksi?

Kun joutuu tällaiseen tenttiin, huomaa skarppaavansa ja oivaltavansa sellaista, mikä muuten ei tulisi mieleen. Kun johdattelija ei ole varsinainen kirjallisuustieteilijä, hän osaa kairata kipukohtiin pätevästi  vailla alan ihmisten ennakkokäsityksiä. Kuulijoita oli komisenkymmentä, monet itse tieto- tai kaunokirjailijoita, yllättävän monet heistäkin tunsivat kirjojani ja ehkä oppivat niiden erheistä.

Vedin lisäksi työpajan, jossa syvennyttiin osanottajien omien kirjoitusten ongelmakohtiin. Eniten askarrutti kysymys siitä, mitä voi ja uskaltaa kirjoitaa – varsinkin oikeista ja läheisistä ihmisistä. Kehotin suhteutumaan kohtuullisen häikäilemättömästi, sillä reaktioita tulee joka tapauksessa. Kirjoittajan tulee kovettaa nahkansa ja keskittyä siihen, mitä itse pitää tärkeänä ja kertomisen arvoisena.

Järjestäjät tarjosivat illallisen Mikkelin Klubin kabinetissa, missä juttu kulki vapautuneesti tietokirjailijoiden aluevastaavan Riikosen ja  Mikkelin Kirjoittajien puheenjohtajan Marja-Liisa Kakkosen johdolla. Muistoksi sain Lea Suopellon kirjoittamaman kauniin  runokortin. Kaikkiaan miellyttävä vierailu muistojan kaupungissa, missä aikoinani seurasin paljon teatteria perheystäväni Markku Kontron ollessa sen ruorissa. Nyt johdossa näkyy olevan entinen oppilaani Tampereen draamalta, Pekka Laasonen.

Paluumatkalla luin junassa Riikoselta saamaani kirjan Pahojen paikkojen papit (2025), jossa varsinkin rauhanturvatyön henkinen ja hengelinen puoli tulee hyvin esiin. YK:n Rauhanturvaajat saivat 1988 Nobel-palkinnon, kuten Riikonen muisti muistuttaa.

x x x

Paluuta seuraavana päivänä oli taas hypättävä junaan, nyt Tampereelle Komediateatterin johtajan Panu Raipian 35-vuotistaiteilijajuhlaan. Ensin nähtiin hänen tuorein ohjauksensa  Satu Rämön romaanin pohjalta: Hildur. Iskevää taidokasta työtä, varsinkin Islannin jäätävä tunnelma tuli yllättävän hyvin esiin äänten, valojen ja videoiden avulla. Itse kirjan muistin lukeneeni, ei siis suuria yllätyksiä. Joustavasti siirtyilivät näyttelijät roolista toiseen.

Virallisia tervehdyksiä oli kymmenkunta, upein Kansallisteatterista (Katariina Kaitue, Jukka Puotila kukkalaitteineen), paras puhe ministeri Anna-Kaisa Ikoselta. Hämäläiset ovat herenneet hyvinkin puheliaiksi ja jopa hauskoiksi. Juhla jatkui yläkerran juhlasalissa, istuin maakunnan miesten Matti Pulkkisen ja Pekka Gestrinin pöydässä, kuulin Ikaalistenkin kuulumisia. Teatteriväkeä eri puolilta maata tupa täynnä.

Panun kehuminen yltyi dityrambisiin lisäkierroksiin, mitkä hän hyvin ansaitsi. Erityisesti Palatsin valloitus herätti kiitoksia. Meidän yhteistyömme Päämäärä Tuntemattoman osalta sujui taannoin niin hyvin, että uhkailin häntä uusilla ideoilla. Tapasin Satu Silvon ja Reidar Palmgrenin ja kävin lyhyitä keskusteluja TT:n lavastajan Marjatta Kuivaston ja TTT:n dramaturgin Hanna Suutelan (seuraajani professorina yliopistossa aiemmin) kanssa. Tuleva teatteritähtäys Tampereella onkin sitten TTT:.n 125-vuotisjuhlanäytelmä Käräjät, jolta odotan paljon.

Kuvassa Panu ja teatterin toimitusjohtaja Teemu Ojala äskettäin ansioistaan palkittuina.

20.9.2026

KC-ohjelmassa keskusteltiin utopiosta ja distypioista. Tovosta ja pelosta. Kumpi vie eteenpäin? Toivo passiivisenakin kannustaa edes yrittämään jotakin, pelko potkii persuksille ja saattaa lamauttaa kokonaan.

Aiemmin iltapäivällä Eduskunta väitteli maatalouspolitiikasta. Tähän päivään ja tulevaisuuteen tähyttiin, mutta melko materialistiselta perustalta. Maanviljelijän akuutti tulokehitys on polttavampi puheenaihe kuin pitkän tähtäyksen luonto- tai ilmastokehitys. Omavaraisuus ja ruuan tuotannon jatkuvuus päihittävät pohdinnat maapallon luonnonvarojen kestävyydestä.

Kaikki ovat yksimielisiä maanviljelyksen keskeisestä asemasta elomme turvatakuuna. Vatsa tyhjänä on vaikea keskittyä tulevan maailman visioihin. Tai ehkä juuri silloin luova ajattelu onkin pakonomaisen  tarpeellista. Anna Kontula muistutti, että suuressa ahdingossa kuten sotien aikana on tehty paljon kauas kantavia ideoita ja oivalluksia. Isäni aloitti teoksensa Keksijän lainoppi (WSOY 1947) kestävällä väittämällä: ”Sota on keksintöjen äiti”.

Mutta onko todella suuria tulevaisuuden aatteita kehitelty sotien innoittamina? Rauhanaate nyt on, mutta sitäkin harrastettiin eniten ennen sotia ja taas rauhan aikana sotien jälkeen. Nyt kun se olisi todella tarpeen, vähän näkyy rauhanmarsseja. Jos utopioita tänään luodaan, ne ovat iloisesti irrallaan reaalisesta todellisuudesta. Futuristi Perttu Pölönen yritti kuitenkin keskustelussa urhoollisesti pitää toivoa yllä.

Koska varmasti on niin kuten kirjojen tekoon ryhtynyt Anna Kontula totesi: harvalla on edes mahdollsuuksia irrottautua muuhun kuin oman toimeentulon päivänkohtaiseen suunnitteluun. Jos oma talous on tiukoilla, aikaa ei riitä visionääriseen filosofointiin. Silti äärimmäinen ahdinko tuotti Dostojevskin teokset ja Solzhenitsynin panslavistiset maailmannäkemyksen. Nyky-Venäjä ei tuota muuta kuin tuhoa ja kärsimystä. Kapinalliset jupisevat voimattomina varjossa.

On omalla tavallaan johdonmukaista, että ajatuksia maataloudesta ja tulevaisuudesta nousee esiin tänään, F. E. Sillanpään syntymäpäivänä.  Hämeenkyrössä päivää on muistettu asiallisin menoin, tuskin muualla. Silti Sillanpäällä olisi paljon sanottavaa vieläkin noihin kumpaankin kysymykseen. Hänen monistinen filosofiansa tähdensi kaiken yhteen kuuluvuutta ja harmonian välttämättömyyttä elämän hallinnassa. Tuskin ovat nämä näkemykset vain menneen ajan horinaa tai taannehtivaa nostalgiaa.

Pentti Linkola tähdensi, että Sillanpään kuvaamana aikana 1900-luvun alkupuolella meillä oli vielä elintasoa. Ihminen tiesi paikkansa yhteiskunnassa ja maailmankaikkeudessa ja tyytyi melko vaatimattomiin aineellisiin hyödykkeisiin. Anna Kontula sanoi, että nämä ovat tänään perussuomalaisten taaksepäin kääntyviä utopioita. Mutta entäpä jos niissä piilisikin pienen ihmisen onnen mahdollisuus. Jospa hän vain voisi Linkolan viitoittamalla tavalla hylätä koko uljaan edistyksen ja uusimman teknologian tuhoisat uhkakuvat. Se lienee mahdollista vain ääriyksilöllisinä elämänratkaisuina, joita mediassa silloin tällöin esitellään.

Tällaisia johduin miettimään tänään sateisena päivän. jolloin omat ajatukseni suuntautuvat huomiseen Mikkelin matkaan, esiintymiseen kirjallisuuspäivillä sekä kirjallisen työn pakolliseen taukoon. Vähän ajattelen myös tutun Ylivakerin tilan tuotantosuhteita Hämeenkyrössä. Se ei ole suurtila, mutta menestyy hyvin. Isäntä on tosin päivätöissä suuressa moottoreita suunnittelevassa firmassa ja vanhaisäntä auttelee talon töissä. Harvassa kai on näin saumatonta työnjakoa.

Kuinka he suhtautuvat tulevaisuuteen, toivoen vai peläten? Oli oikein otettava puhelu maalle. Vanhaisäntä, jolla on vähän enemmän aikaa vastailla kyselyihin, totesi olevansa varsin tyytyväinen elämäntilanteeseensa. Tosin se johtuu siitä, että viljelys on heillä nykyisin harrrastus ja elämäntapa, kuten pitkän elämän kypsyttämä isäntä totesi. Pelkällä maanviljelyksellä elää lähetyvillä pari isompaa tilaa, uusi komea navetta on valmistunut, vankkaa lehmikarjaa hamuili kesällä pellolla  ja muitakin investointeja tehdään. Joten tulevaisuuden toivo elää vahvana ainakin Hämeenkyrön Vanajan ja Laitilan kylissä. Maailman tilanne on sinänsä karmea, siitä olimme isäntämiehen kanssa samaa mieltä. Mutta se kestetään.

16.9.2026

Hoidettava tällä viikolla:

Tänään maanantaina kirjallis-lääketieteellinen neuvonpito Ekbergillä alan professorin kanssa

Huomenna tiistaina vstaanotto omalääkärin kanssa Viiskulman asemalla

Keskiviikkona jumppa klubilla ja pihajuhla täällä Sepiksellä

Torstaina kirjallisuuspäivät Mikkelissä, haastattelu ja työpaja omaelämäkerroista

Perjanaina paluu Mikkelistä, ehkä sopiva leffa

Lauantaina Panu Raipian 35-vuotistaiteiijajuhla Tampereen Komediateatterissa

Sunnuntaina lepoa, kunhan näistä on selvitty.

14.9.2026

Hyvää 100-vuotispäivää Yle! Sietääkin juhlia, BBC on vain muutamaa vuotta vanhempi.

Aamu alkoikin ansiokkaasti. Pirkkalainen ja Ylönen kertoivat pimpampullan historian. Väliaikamerkistä järjestetyn kilpailun voitti tunnettu taiteiden tutkija, tohtori Eino Palola. Valituksi tuli kanteleensoiton sävelmä 1700-luvulta! Siinä on perspektiiviä, josta Ylen kannattaisi edelleen pitää kiinni. Onneksi Ykkönen lähettää joskus hyviä historiaohjelmia.

Oli myös normatiivinen keskustelu mediasta ja ohjelmapolitiikasta. Tekoälyn uhkia ja mahdolisuuksia vilauteltiin, kuten kaikissa yhteyksissä kuuluu nykyisin tehdä. Päätoimittajat olivat yksituumaisia ja leppoisia, erityisesti MTV:n asiallinen edustaja. Mitään todellista kilpahenkisyyttä ei kanavien välillä enää näy. Samassa aallokossa yritetään luovia.

Nimittäin globaalit megatrendit ohjaavat kaikkia alustoja. Yleinen viihdepainotteisuus valtaa yhä voimallisemmin alaa.  Erityisen räikeästi tämä tuli näkyviin Ylen suuressa satavuotisjuhlassa, jonka suora lähetys nähtiin lauantaina. Muutama hätäinen kuvaväläys yhtiön kunniakkaasta historiasta, muuten jytistettiin viikottain nähtyjen pop-tähtien johdolla.

Alatyyliäkään ei kaihdettu. Ville Virtanen kertoi menneensä perse edellä – jonnekin. Peltsi havainnollisti, kuinka rutistetaan muhkea torttu Suomen luontoon. Ja joku virkamies hillui munasillaan asemahallissa. Nämä  näytteeksi Yle-viihteen nykytyylistä, joka on pudonnut kovin kauas Parempi myöhään tai Velipuolikuun ajoista, jolloin vielä harrastettiin älykästä huumoria. Tilannetta ei kohentanut edes Elämäni biisin tuote-esittely juhlalavalla.

En ole huomannut kenenkään paitsi aina valppaan radioveteraanin Päivi Istalan puuttuneen juhlan köykäiseen antiin. En tosin seuraakaan juuri mitään sometsättäilyjä. Tuntuu että Ylessä vallitsee suuri itsetyytyväisyys nykylinjaan, jonka puutteista voi aina syyttää persuja ja heidän leikkauspolitiikkaansa. Johtotendenssi kaikilla on nuorison miellyttäminen ja valloittaminen keinolla millä hyvänsä. Toimituksiakaan ei voi tietoiskussa esitellä kunnolla, vaan ne on kiedottava hölmöillen ohittelevan pappa-kävelyn muotoon.

On myös iloisia poikkeuksia. Perjantaina Kulttuuriykkönen keskusteli niin kiinnostavasti uutuuselokuvasta ”Presidentin kyyditys”, että sitä oli tunti kuunneltava sateessa autossa, vaikka samalla olisin hoitanut asioitani syksyn toisen juhlijan Tampereen Työväen Teatterin lippukassalla. Kerrankin historialliseen tulkintaan pureuduttiin kriittisesti, kiitos siitä Lasse Laatuselle ja muillekin tietäville. Olen vielä kahden vaiheilla, kannattaako tämä pölhöfarssin tapaan tehty tulkinta nähdä, niin suuria ja tahallisia poikkeamia siinä tuntuu olevan todellisuudesta, varsinkin henkilöhahmojen osalta.

Aamulla kuuntelin puolikorvalla tv:n kulttuurikeskustelua, jonka päivä ja nimi on jostain syystä muutetu Eturiviksi. Sesongin suuri saavutus tuntui olevan, että RSO sai uutta potkua soittamalla kipaleita kimpassa heavy-metallin hersyttäjien kanssa. Käsitin että tämä oli sensaatio, joka saa koko musiikkimaailman haukkomaan henkeään ihailusta. Näin ja kuulin kyseisestä soitosta pätkän ja mieleeni tuli, että joku vakavahenkinen kriitikko voisi kuitata sen Josif Stalinin sanoin ”sekasotkua musiikin asemesta”.

Mutta pääasia, että meillä on oma luotettava ja joskus innostavakin Yle. Sen kanssa on hyvä väitellä ja epäillä sen ärsyttävän opettavaisia ohjelmia. Kunhan karsisivat heti näiden  loputtomasti toistuvat ennakkomainokset! Ilman Ylen ykköstä, radion aamuja ja tv:n myöhäisiltoja yksinäisen miehen elo olisi kuin pilvinen päivä ja sen huoneissa asuisi ikävyys.

9.9.2026

Miten hauska taas kuljeskella Rööperin kaduilla. Otin paluumuuton niin perusteelisesti, että lähdin Juhani Styrmanin johtamalle arkkitehtuuriselle kävelylle, joka tarkasteli tutun Merimiehenkadun taloja päästä päähän. Synkähkönä pitämäni kuilu avautui aivan uudella tavalla. Olen opiskeluaikoina asunutkin muutaman vuoden numerossa 24 B. Siellä oli kiva kompakti vinttiyksiö, jossa viihdyin mainiosti. Joku huomattava arkkitehti (Kallio?) senkin on suunnitellut.

Yksi pelkistetty viivasuorin ikkunarivein sulkeutuva betonitalo osoittautui Aarno Ruusuvuioren merkkiteokseksi, josta Styrman ennusti vielä EU:n perintökohdetta. Le Corbusieriltä peritty brutaali betoni on kotiutunut muihinkin taloihin tänne kotinurkilleni, vaan enpä ole ennen tullut niitä huomioineeksi. Poikesimme muutamille sisäpihoille, jotka antavat valoa ja ilmavuutta talojen ylle. Rööperi ei ole ollenkaan niin  kolea kivikylä kuin monet luulevat.

Näin olen taas kotiutunut näille kulmille, jonne muutimme vanhempieni kanssa vuonna 1957.  Sepänkadulla on edelleen mitä rattoisin asuntoyhtiö kaikkine tuttuine asukkaineen. Takavuosina vierähti neljännesvuosisata Hämeenkyrössä, jossa vieläkin tulee paljon oleskeltua. Naapurini Tauno, vanhaisäntä, ei voi ymmärtää kerrostalossa asumista, mutta Jari Tervo näkyy nimenneen sen kaikista parhaaksi asumismuodoksi, lähinnä huolettomuutensa vuoksi. Alan kallistua hänen kannalleen.

Kävin ilmoittautumassa taas seniorijumppaan Klubille ja pysyin jalkavaivastani huolimatta jotakuinkin ohjelmassa mukana. Yhden liikkeen tein ohjaajamme Tuiren mukaan jopa oikein ja toisen melkein oikein. Lupaavia merkkejä ilmassa. Hauska oli tavata vanhoja kavereita ja kuulla kesäkuulumisiaan. Kiitin Jaakko Simojokea laulullisesta monologista ”Niityltä tuulee”, jossa hän oli mukana elämänkumppaninsa Eeva-Maija Haukisen ja Sauli Tiilikaisen kanssa Tampereen Teatterikesässä. Kaunis ja koruton esitys. Sepiksen naapurini Lauri Haapkylä oli suhannut Audillaan ympäri Lappia huimat reitit. Emme me jumpparit ole vielä mitenkään passiivisia käppänöitä.

Kekkosen syntymäpäivänä ajattelin Kekkosta. Kun kesällä luin Pekka Niirasen Ohrana Kekkosen (SKS 1925) tajusin, kuinka syvällä ryssävihassa ja kommunismin vastustuksessa tämän valtiomiehen juuret olivat. Näitä pitkään meilläkaarreltiin ja kaunisteltiin. Kekkonen osallistui valkoisten taisteluun ja teloituksiin 1918 ja myöhempiin kommunistivainoihin koko hurtilla sydämellään. Etsivässä Keskuspoliisissa hän oli tehokas kuulustelija, tunnustuksia heltisi kovapintaisilta kommunisteilta, joita sikisi tappion kärsineistä punaisista tai itärajan takaa lähetetyistä desanteista. Kova oli Urhon pyrky myös EK:n johtoon, mutta se ei sentään onnistunut. Sisäministeri hänestä pian tulikin.

Tulee miettineeksi, mitä Kekkosen mielen uumeissa todella liikkui, kun hän Lapin kääntymysyönsä jälkeen jatkosodassa tajusi loikata oikealle puolelle ja ryhtyi Neuvostoliitolle ystävällisen ulkopolitiikan ylimmäksi vartiomieheksi. Ystävänsä Kaarlo Hillilän mukaan hän pysyi neuvostovastaisena  halki elämänsä, vaikka kielsi julkisesti itseään tai muita osoittamasta sen suuntaisia elkeitä. Kun hän lentokentällä suuteli Brezhneviä, oliko se Juudaksen suudelma? Kuinka loistava näyttelijä hänessä menetettiinkään.

Miten käy Alexander Stubbin, joka on omaksunut päinvastaisen roolin ja joutunut Venäjän johdon vihoihin? Suorapuheinen taisteluasenne Ukrainan rinnalla olisi aiheuttanut Kekkosessa kiivaan kiukunpurkauksen, mutta samalla vastannut hänen nuoruutensa hyökkäävää ideologiaa. Joutuuko Stubb vielä käymään oman kääntymysyönsä ja tekemään Canossan matkan Kremliin? Toivomme tietysti, että sota Ukrainassa päättyy niin suotuisasti, että presidentti näyttää voittajalta.

Kekkonen oli urheilumies, joka poltti suhteensa 30-luvulla Ruotsin kanssa ja lopetti väliaikaisesti maaottelut, taustalla Paavo Nurmen ammattilaissyytteet. Miten kaukaisilta nuo ajat nyt tuntuvat, kun maratonin kultamitaliin liittyvä rahasumma on kunniakas uutisaihe. Suomi-Ruotsi maaottelut jatkuivat ja elävät 100-vuotiaana paremmin kuin aikoiin. Äärimmäisen täpärä oli tällä kertaa ratkaisu. Mutta eikö sittenkin olisi kunniakkaampaa, että maaottelu päättyisi joukkueiden pitkään viestiin kuin nyt siihen, että neljäs mies lyö tonnivitosella toisen sadasosasekunnilla, mitä yleisö ei ehdi tajutakaan.  Muistissa ovat tietysti Voitto Hellstenin ikimuistoiset ankkurijuoksut 50-luvulla, jolloin innokkaimmin maaotteluja  paikan päällä seurasin. Onnittelin kyllä uudesta trilleristä Pekka Huhtaniemeä, joka tätä päätöslajin muutosta oli aikoinaan ideoimassa.

Vielä näin viikolla hienon elokuvan Siri Hustvedtin elämästä ja puolisonsa Paul Austerin sairauden ja kuoleman aiheuttamasta kriisistä. Pohjana olevan kirjan Haamutarinoita olen lukenut, vaikutuksen teki myös tämä hieman ylipitkä laajennus ja teemojen syventäminen. Illalla menen viimein Kansalliseen katsomaan näytelmää Toinen tasavalta, joten Kekkos-tilinteot jatkuvat. Näistä voi vielä riittää pohdittavaa.

5.9.2026