Vuoden tärkein julkistaminen tapahtui Siltalassa. Pekka Tarkan (92) Hellaakoski-elämäkerran toinen osa ilmestyi, Hellaakosken tyhjä ja täysi. Monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen komea kirja syntyi kuin syntyikin. Kun se on tätä kirjoittaessani vasta tulossa postissa, keskityn julkistamistapahtumaan. Vielä ei Hellaakosken kaari ole täydellinen, Pekka kuuluttaa jotakunta täydentämään kolmannella osalla. Kuka ryhtyisi?
Siltala on näköjään noussut ylempään kerrokseen Suvilahdenkadulla, tilat samalla avartuneet. Paljon kirjallista ja journalistista väkeä sinne kerääntyi. Touko määritteli Pekan aseman kirjallisuudentutkimuksen kentässä, joka vielä muutama vuosikymmen sitten hylki tarmokkaasti elämäkertoja. Ajat ovat muuttuneet. Opettajani Tarkan kanssa olimme näitä biografisia kapinallisia, joille uuskritiikin paavi Aarne Kinnunenkaan ei voinut mitään.
Omassa puheenvuorossaan Pekka murehti lyriikan heikkoa tilanetta nykyisenä pinnallistuneena aikana. Hyvä että vanhaa lyriikkaa sentään tutkitaan, kun uutta ilmestyy ja sitä huomioidaan yhä vähemmän. Poikkeuksena kuitenkin Hannu Mäkelän läpileikkaava Runouden ylistys (2025).
Meitä entisen ajan opiskelijoita oli taas koolla, Vesa ja Jane, Paula ja Pekka, Markkukin sekä muutamia nuorempia. Oli myös vanttera veteraani Tarmo Kunnas parhaassa vauhdissa, Heidegger nyt valinkauhassaan. Kiinnostavan keskustelun kävin Anssi Sinnemäen kanssa, hän silloin Tarkan kova vastapelut, nyt kurssinsa tarkistanut.
Puhuin Saision romaanista Suliko, kuuntelin tekijän itsensä lukemana enkä oikein innostunut. Verisestä diktaattorista piirtyy sympaattisen sisäistynyt, surumielisen leikkisä julmuri. Ehkä näin syntyy uusi kuva, taiteilijan lmpeä luomus. Kun olen lukenut niin Montefioren kuin Radzinskin rankat elämäkerrat, pitäydyn niiden välittämässä kuvauksessa. En myöskään pidä kiirettä Sulikon teatteritulkinnan näkemisellä, mikä näyttää muutenkin lykkääntyvän, koska lippuja ei ole saatavillakaan.
Kekustelussa vilahti kuvitelma siitä, tavoittaako Kremlin uusstalinistin V. Putinin tieto siitä, että vanha pappiskokelas Josif Vissarionovitsh on nousemassa suureen mielenkiinnon kohteeksi täällä luoteis-Venäjällä. Tsuhnat alkavat vihdoin viisastua, hän saattaa aprikoida. Minkälaisia johtopäätöksiä siitä olisi tehtävä?
Pääasiaan, itse Hellaakoskeen on palattava, kun saan kirjan käsiini. Olen verrytellyt kertaamalla ykköstä, Nuorta Aaroa, jonka sunoanalyysit ja aatehistoriallinen kehitelmä tekevä edelleen suuren vaikutuksen. Lähtiessä onnitttelin uudemman kerran pyörätuolissa juhlivaa Pekkaa, joka totesi yksikantaan: ”Me voitimme!” Taidatkos paremmin sanoa.
x x x
Matkasin pitkästä aikaa Turkuun ja huomasin mutoksia sielläkin: vanha hyvä asema on hylätty, ja nyt purkaudumme junasta massiiviselle sillalle, jota pitkin voi käppäillä suoraan Logomoon. Kätevää mutta kalsean tuntuista. Jyväskylässä on samanainen suorasuuntaus yleisiin huveihin. No totuttava tähänkin.
Logomo sinänsä on mukava paikka kirjamessuillekin, vähän sokkeloinen ja eksyttävä, mutta kotoisan oloinen. Kävimme Marko Vesterbackan johdolla keskustelun aiheesta ”Kirjailijat kirjailijoista”, mukana lisäkseni Marja-Leena Tuurna ja Pekka Hassinen. Tuurna on julkaissut uuden kirjan ystävästään Eeva-Liisa Mannerista: Näytän sinulle tien. Pekka Hassinen puolestaan romaanin Virta ja Aalto, jossa itse Alvar vilahtelee Jyväskylän campuksen itsetietoisena suunnittelijana.
Näitä sopi vähän suhteuttaa myös minun Sinuhen syntyynkin, samantyyppisiä teemoja punomme Marja-Leenan kanssa, täydennämme entisiä tutkimuksiamme, kuvaamme teosten syntyprosesseja.,anneria on nyttemmin jo paljon tutkittu, mutta joitain uusia vivahteita ja lähikuvia vielä avautuu. Ystäväni Sina Kujansuukin ponnahtaa esiin Mannerin tulkitsijana ja matkakumppanina Auschwitziin. ”Jos suru savuaisi”, Manner kirjoitti Tshekkoslovakian miehityksestä. Hyvin ajankohtaisen tuntuisia runoja tänä päivänä, Ukrainan saotaa murehtiessamme.
Hassisen romaanissa olen vasta puolivälissä, vähän liiian monisanaiselta tuntuu, mutta ehkä se siitä elostuu ja tiivistyy. Istuime kaupungin tarjoamalla vastaanotolla Markon kanssa ja jatkoimme eri aiheista. Joitain tuttuja vielä näkyi nuorten joukossa, messuveteraani Kari Ketolakin. Kari Häkämiehelle raportoin hänen ennen vanhaan johtamansa kunnan nykyuisistä ponnisteluista, varsinkin Myllykolun onnistuneesta pelastusoperaatiosta. Olisko Kari ollut valmis myymää koko museon ja teatterin? Tuskin vaikka kovat ja dynaamiset otteet oli hänelläkin kunnanjohtajana. Nyt poika kirjoittelee roimaaneita siihen tahtiin, ttei kukiajna pysy perässä.
Anna-Liisa Haavikon kanssa vaihdoimme ajatuksia Hilja Valtosen merkityksestä kirjallisuudessamme. Yllytin hntä tarttumaan seuraavaksi Leena Härmän merkilliseen kaareen: VR:n lippukassalta näytelmäkirjailijaksi ja teatterien kassamagneetiksi. Näitä aikanaan väheksyttyjä naisia riittää esiin nostettavaksi eri taiteen ja viihteen aloilla.
Ehdin lauantaina poiketa Hugo Simbergin näyttelyyn Taidemuseossa. Kuoleman porteilla kuvasteltiin menninkäisten ja ihmispolojen kauhunsekaisia kommelluksia. Ruuhkaa ja jonoja, kyllä suomalaiset taidetta harrastavat varsinkin messukorttien aikaan. Kuoleman läheinen tunnelma jatkui messujen pääsalissa, missä oli luvassa arkkipiispa Tapio Luoman ja Pirkko Saision maailmankatsomuksellimnem väittely. Mitä vielä. Kohtelias ja sovinnainen keskustelu valahti pettymykseksi. Ei säinää, ei ottelua. Pirkkokin näytti pehmenneen sairautensa koetttelemana.
Siihen päättyi messuretkeni Suomen Turkuun. Taas olen muutamaa kokemusta ja kahta uutta kirjaa rikkaampi, ehkä viisaampikin.
5.10.2026