Pohjalaispassio

Yksi syksyn odotetuimmista näytelmistä on nähty. Vanha kunnianarvoisa Tampereen Työväen Teatteri täyttää 125 vuotta. Muistan 100-vuotisjuhlat kuin eilisen päivän, silloin valmistui kolmiosainen teatterin historia, jota hiki otsalla olin kirjoittanut. Mutta hienot olivat nämäkin juhlat ja vakavan vaikuttava juhlaesitys, Sirkku Peltolan sovittama ja ohjaama ja Markus Nummen romaaniin perustuva Käräjät.

Kuulin yleisön joukossa oudosteluja: miksi tällainen aihe juhliin? Suuri aborttieepos Pohjanmaalta. Teatterin vt. johtaja Hanna Suutela nivoi sen avauspuheessaan hienosti historiaan ja Minna Canthin  Anna Liisaan, josta koko TTT vuonna 1901 aloitettiin. Teemallinen yhteys todella löytyy, nuoren tytön ahdinko, joka tässä uudessa esityksessä moninkertaistuu. Eikä ongelmaa ole ratkaistu vieläkään.

Nummen suurromaani Käräjät on vaikea dramatisoitava, pitkä kaari, laaja henkilögallera, sirpaleinen rakenne, näkökulmia vaihteleva kerronta. Alussa Peltolan ohjaus tuottaakin vaikeuksia. Seuraaminen ei ole ihan helppoa varsinkaan, jos ei tunne alkuteosta. Aavalla näyttämöllä juostaan, huhdotaan ja huudetaan, kaikesta ei saa selvää. Vähitellen ote kiinteytyy.

Ongelmana pidin keskushenkilön Vilja-tädin tulkintaa. Romaanissa hän on eleetön sulkeutunut näkijä, näyttämöllä hösöttävä hysteerikko. Sari Mällinen ei tyyppinä vastaa odotuksia, vaikka kypsyy loppua kohti lopettaessaan hulluutensa. Muita henkilöitä esittävät eri näyttelijät, toiset useita rooleja, aina ei heti huomaa kenestä on kysymys. Romaanissa kertojana tavallaan toimiva tutkija Juho Iivonen (Verneri Lilja) ei saa esityksessä kokoavaa otetta, ja hänen omat perheongelmansakin ohitetaan vaisusti.

Mitähän tätä tulee, mietimme väliajalla. TTT tarjosi alkumaljojen lisäksi pöytiin hienosti kahvit ja paakelsit, jotka nekin oli muotoiltu näytelmään liittyen appelsiinien muotoon. Anteliaat juhlat, hyvin mietityt, kiitos niistä.

Onneksi esitys alkoi ryhdistyä toisella puoliskolla. Itse käräjissä oli jo selkeämpiä jännitteitä. Tosin pohjalaisissa käräjissä tuskin huseerataan ja huudellaan niin vapaasti kuin nyt näyttämöllä tapahtui. Mutta toimintaa syntyi ja pientä trillerinkin tuntua. Koko esityksen rakenne muistuttaa passiota, kollektiivista kärsimysnäytelmää, jonka lomaan mahtuu vain tuikahduksina eläviä luonnekuvia. Useimpiin henkilöihin ei ehdi kunnolla tutustua. Joitain aiheita kuten urheilua ja sotaa vain hipaistaan.

Romaanin ydinkohtaus, päähenkilön karmea joukkoraiskaus, on toteutettu niin viitteellisen tyylikkäästi, että seuralaiseni, kokenut teatteriohjaaja, ei edes tajunnut mitä oikein tapahtui. Seuraukset tulevat kyllä selviksi ja tragedia saa viimein voimakkaan takavalon. Näytelmän paha mies Vuori, ”repalekorva” (Samuli Muje) päästetään liian helpolla. Uljaat hahmot piirtävät inhimillisistä ”syyllisistä” Hannasta ja Karoliinasta Emmi Kaislakari ja Petra Karjalainen. Nuori Vilja (Anne-Mari Alaspää) riipaisee.

Antiikin tragediaa muistuttava yhteiskokemus luisuu kohti loppuhyvitystä, jossa heittäydytään rohkeasti lähes pateettisen puolelle. Katharsis vaikuttaa, huomasin aidosti liikuttuvani. Ei enää ihan yleistä teatterissa. Joku voii kyllä torjua tunteiden tarjoilun.

Synkeän aiheen valinta juhlanäytelmäksi on varmaan tajuttu teatterissa riskiksi. Tätä tuskin kannattaa myydä pikkujouluihin. Tai miksikä ei juuri tätä! Teema sinänsä, seksuaalinen ahdistelu on jatkuvasti ajankohtainen, jälleen esillä tv-uutisissa ja oikeussalissa. Eikä aborttikaan ole menettänyt poliittista polttovoimaansa, kuten Yhdysvalloissa ja muualla huomataan.

Joten onneksi olkoon, vanha kunnon TTT ! Ei se nytkään päästä katsojia liian helpolla. 100-vuotisjuhlissa Kalle Holmbergin ohjaama Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa jäykistyi haudanvakavaksi, eikä tämäkään esitys paljon naurata. Kunnianhimoinen kantaesitys kannattaa silti edottomasti nähdä – ja parasta on lukea Nummen hieno romaani sitä ennen ja viimeistään sen jälkeen. Näin koko kudelma kaikkine kauheuksineen tulee syvemmin käsitettäväksi. Pohjalainen passio toden totta, samalla edelleen yleispätevä yhteisön kuvaus, voisi sanoa kipeimmästä päästä.

29.10.2026

 

Messujen melskeessä

Olihan väkeä kirjamessuilla, olisipa lukijoita samanmoisesti. Kyllä ostajiakin näytti riittävän ja sanankuulijoita aivan yli äyräiden. Varmasti tuli uusi ennätys, ja eiköhän nyt ole aika jo karsia tarjontaa jostakin päästä. Ruuhkassa vaeltaminen infernaalisen melun keskellä ei sitttenkään ole parasta kirjanautintoa. Lukeminen sitten on.

Vanhat poliitikot vetivät eniten väkeä sekä kotimaiset tähdet ja ulkomaiset kirjailijat. Tämä ei ole tieteellinen otanta. Messuilla on jokamiehellä etuoikeus vaeltaa kohteesta toiseen ja tehdä omia löytöjä. Esiintyjänä en osaisi vaatia mitään palkkiota, kuten jotkut. Riittää että kirjojen esittelyyn uhrataan näinkin paljon vaivaa ja näkyvyyttä. Tehokasta markkinointia, jopa viihdyttävää, kunhan löytää rauhaisat reitit.

En muista vähiin aikoihin saaneeni näin valtavasti kuulijoita kuin nyt oli Hakaniemen täpötäydellä areenalla, seisojiakin laidoilla kymmenittäin.  Joskus Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä oli vielä isompia kansanjoukkoja. Jani Saxell hastatteli terävästi ja asioihin perehtyneesti ja minä selostin parhaani mukaan Sinuhen synnyn taustaa ja tarkoitusperiä ja itse romaaniakin. Nämä ovat lyhyitä iskuja, mutta aina voi yrittää keskittää sanottavansa, sekin on hyvä taito. Lavan reunalla tapaa tuttuja ja sukulaisia, joita muuten näkee harvemmin. Uusiakin kontakteja voi syntyä, kirjamessut on hyvä suhdetoimintakeskus.

Tärkein tavoitteeni oli antaa pohjaa ja ymmärtämystä Mika Waltarin rakkauskirjeille Helena Kankaalle eli Leena ilmarille kesältä 1945, jolloin Sinuhe egyptiläinen syntyi ihmeenomaisen prosessin tuloksena kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Waltarilla oli sama käsitys kuin Goethellä, että kirjailija tarvitse rakastumisen tunteen voidakseen yltää parhaaseen luovaan vireeensä. Sen hän saavutti. Kun kirja valmistui, rakkauskin oli ohi.

Hesarin erikoisnumero nosti nämä kirjeet sensaatiokärki edellä julkisuuteen pari vuotta sitten. Waltariin lyötiin ikäviä leimoja kautta valtakunnan. Toivon että kirjani pystyy osaltaan kertomaan, mistä kiihkeässä prosessissa oli kysymys ja mitä tapahtui todella. Kaikki erheensä Waltari tunnustaa kirjeissään kaihtelematta ja oikeastaan liioitellen omia kielteisiä ominaisuuksiaan. Kirjeitä lukiessa joutuu toistuvasti ihmettelemään hänen suoranaista itseinhoaan, mutta sekin kuului hänen rehellisyyteensä äärimmäisen ponnistuksen sivuilmiöinä.

Kuvassa  ydinjoukkoa Waltari-kioskilla: vas. kääntäjä,kirjailija Markéta Hejkalová, meidän Päivi Istala, pj. Juha Salo ja Ville Eerola, nuori tutkija ja kirjailija. Tämä jäsenten kokoama osasto on messuilla aina hyvin hoidettu ja kerää kävijöitä.

Nyttemmin Hesarin erikoislehti on kovasti talttunut. Eino Leinon elämää esittelevä numero on sovinnainen ja siloitteleva. Leinon osuuudesta sisällissotaan ja hänen innokkaasta seurustelustaan valkoisen puolen upseerien kanssa ei hiiskuta sanaakaan. Komeita runoja, jopa Vöyrin historiikin hän kirjoitti vapaussodan voitosta ja tuli sittemmin katumapäälle, monen vuoden jälkeen.

Leinon tragikoominen runokiertue Viroon kaikkine vaiheineen, hänen yrityksensä vaihtaa kansalaisuutta ja itsetuhoisat aikeensa saavat yleisluontoisen ohituksen, samoin surullinen loppunsa kaikkineen. Viimeisimmän Leinon elämäkerran (2017) tekijä tässä hiukan hämmästelee, että sekään ei  ole luovuttanut erikoisnumeron toimittajile mitään tuoreempia tietoja, ei dokumentoidusta kuolinsyystäkään. Waltarin ravistelun jälkeen on palattu klassikkoa kunnioittavaan hienotunteisuuteen.

Samalla pieni ihmetys siitä, että HS panttaa edelleen Pekka Tarkan Hellaakoski-elämäkerran toisen osan arvostelua, joka tiettävästi makaa valmiina kulttuuritoimituksen tiedostoissa. Muistan aikaa, jolloin merkittävien kirjojen arvioilla oli tulinen kiire ja kova kilpailu HS:n ja Aamulehden virkeän toimituksen kanssa. Nyt jälkimmäinen ei arvostele kirjoja juuri ollenkaan. Painotukset ovat muutenkin muuttuneet, nyt kilpaillaan pinnallisilla klikkauksilla.

Nämä tulivat mieleeni, kun messuilla kiertelin ja istahtelin. Toisaalta tuli tunne, että massoilla on tosiaan valtaisa kirjan jano. Kunpa niin olisikin. Messut  vamasti lisäävät lukuintoakin julkkisten ihailun lomassa. Minä keräsin kassillisen Keltaisen kirjaston pokkareita ja vetädyin sunnuntaiksi kodin hiljaisuuteen lepäämään ja lukemaan. Tämä on sittenkin parasta kirjojen kulutusta, vakuutan nojatuolin pohjalta. Samalla alkaa talviaika, mikä tarkoittaa paljon rauhallista lukuaikaa.

25.10.2026

Runoilija huojuu ja kiteyttää

Aaro Hellaakosken (1893-1952) nimi ei taida sanoa paljon enää uusille sukupolville. Radion mietelauseina häntä silloin tällöin siteerataan. Keskeisiin runoilijoihimme hän yhtä kaikki kuuluu. Siten on erinomaista, että nyt on ilmestynyt jo toinen osa Hellaakosken elämäkertaa, tekijänä alan mestari, kriitikko ja tohtori Pekka Tarkka.

Hellaakosken tyhjä ja täysi on puolta ohuempi teos kuin sen edeltäjä Nuori Aaro (2022), joka pohjustaa ja kuvaa runoilijan varhemman elämänkaaren monipuolisesti. Hellaakoski oli biologi, luonnontieteilijä, maaperän ja vesistön intohimoinen tutkija, runoilijana uusien polkujen raivaaja. Leipätyönsä hän teki Helsingin Tyttönormaalilyseon maantiedon yliopettajana.

Tuntuu että hän lipsahti runoilijaksi puolivahingossa muiden toimiensa ohessa ja nousi silti nopeasti modernin runon avantgardistiseksi kärkihahmoksi. Hänen tuotantonsa huippuna pidetään kokoelmaa Jääpeili (1928) ja siinä varsinkin komeaa runoa ”Hauen laulu”, jonka sentään monet vielä tuntevat.

Sitten tulikin 15 vuoden tauko Hellaakoken tuotantoon. Uusi runokausi alkoi keskellä jatkosotaa kokoelmista Vartiossa ja Uusi runo , molemmat vuodelta 1943. Alkoi heitttelehtivä aatteiden paini Hellaakosken elämässä ja tuotannossa, josta Tarkka tekee jännittävästi selkoa. Välillä runoilija odottaa maansa tuhoa ja ryhtyy henkensä hädässä isänmaalliseksi julistajaksi, ja kohta sodan jälkeen hän liittoutuu äärivasemmiston kanssa.

Tästä 40-luvun taistelusta kulttuuririntamalla ei ole kovin paljon kirjoitettu. Kari Sallamaa on sitä sarkaa kyntänyt vasemiston kannalta, viimeksi laajassa teoksessaan Raoul Palmgrenista Kosmoksen leikkaaja (2025). Palmgren johti ajoittain vasemmiston älymystöä, Hellaakoski myötäili sitä, mutta kumpikaan ei pysynyt kovin vakaasti linjoillaan eikä saanut miltään puolueelta vastakaikua. Tarkka tarkkailee herkeämättä muuttuvia poliittisia liikkeitä ja niiden heijastuksia runouteen.

V. A. Koskenniemen ja Aaro Hellaakosken vastakkaisuus ja keskinäinen kamppailu on yksi johtomotiivi ajan kulttuurikeskusteluissa. Se näkyy myös omassa kirjassani Sinuhen synty, josta Tarkka on siepannut kohdan luvusta ”Kirjailijoiden apinahäkki”. Elettiin aikaa, jolloin runoudella oli todella merkitystä. Siitä osoituksena vaikka Tarkan selostama koominen ottelu presidentti Paasikiven ja puhemies Kekkosen välillä siitä, oliko Koskenniemi kelvollinen akateemikoksi. Vaikea olisi tänä päivää kuvitella Stubbin ja Halla-ahon väittelevän nyrkit rysyssä runoudesta, kuten Tarkka totesi julkkarissaan.

Paljon voisi nostaa asioita esiin Hellaakoski kakkosesta. Sillanpään käyttämä perusihmisen käsitekin mainitaan. Tarkan vahvuus on aatehistorian ja poliittisen kontekstin hallinta runoanalyysien taustalla. Hän analysoi runoja täsmälliseen, oivaltavaan tapaansa antaen samalla tilaa myös kertoville osuuksille, jotka valaisevat runojen syntyä ja taustaa. Kokoelma Huojuvat keulat (1946) heijastaa parhaiten Hellaakosken aatteesta toiseen heittelehtivää elämänvaihetta. Hän osasi myös kiteyttää, kuten tunnetussa aforismissaan: ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

Vahinko vain, että ristiriitaisen runoilijan kuoppainen kaari katkeaa tässä ennen viimeisiä kokoelmia ja loppusynteesiä. Mutta epäilenpä, että Pekka Tarkka (91) ei malta vieläkään pysyä rauhassa, vaan hänen pitkät sormet raplaavat jo ennen pitkää Hellaakosken Sarjoja, ja kolmas osa lähtee syntymään vastoin tutkijan omia vakuutuksia. Tällaisenakin kaksiosainen teos rakentaa  jo vankan intellektuaalis-runollisen monumentin eräästä itsenäisyydenajan kiistellystä, rosoisesta, talttumattoman omapäisestä tienetsijästä.

19.10,2026

Kiperä kansalaisuuskoe

Nyt harkitaan tällaista kansallista kuntoisuuskoetta maahanmuuttajia varten. Mitä pitää tietää maan menneisyydestä, tavoista ja kulttuurista? Hesari teki oman ehdotuksensa: 15 kysymystä, helppoja meille, vaikeampia varmaan heille.

Aamun tv-kulttuurikeskustelu iski heti kiinni. Tietysti tällaiset ovat naurettavia, nationalistisia ja vanhanaikaisia. Miksi ihmeessä avaran monikulttuurisen ihmisen pitäisi tietää jostakin vanhasta muijasta kuten Minna Canthista tai  erään hämäläisäijän Pohjantähti-eepoksesta? Tutkikoot mieluumin saamelaista runoutta tai mustalaismusiikkia, ohjelmassa kehotettiin.

No jaa, mutta eikö ole vähän vaikeaa tehdä tuoreita päätelmiä ja epäsovinnaisia kysymyksiä, ellei tunne perustaa?  Jolle moitittu ikävä kansallinen kulttuurimme on aikojen saatossa rakentunut. Vai olisiko tosiaan parempi karistaa niskoiltaan kaikki vanha hapatus – myös meidän katalien kanta-asujien?

Olin esitelmöimässä Munkkiniemen mainiossa palvelukeskuksessa. Siellä oleskelutilassa pari herttaista rouvaa keskusteli samasta aiheesta. Toinen halusi testata toiselta: ”Mitä suomalaiset tekevät, kun he iloitsevat kansallisista saavutuksistaan?” Toinen vastasi: ”No se riippuu vähän siitä mitä on jääkaapissa ja…” ”Väärä vastaus”, kuului armoton tuomio: ”He menevät torille.” Toinen epäröi: ”Ei kai kaikki voi mennä Mantan päälle hyppimään, jos asuu vaikka Lapissa…”

Testi päättyi, koska esitelmä alkoi. Rouvat suhtautuivat omalla tavallaan kriittisesti ehdotettuun kyselyyn. Kansalliset arvot kyllä kestävät erilaista höykytystä, ja hyvässä lykyssä maahanmuuttajat antavat niille oman sisällyksensä ja kehittelevät uusia. Mutta toistettakoon: perusta on kumminkin aina hyvä tuntea.

Puhuin yllättäen Sinuhesta ja kirjastani suurelle kiitolliselle yleisölle. Omaa perustaamme ja vähän egyptiläistäkin kirkastin omillemme. jotka kyllä tuntevat pääpiirteet entuudesta. Silti keskustelivat ja kyselivät vilkkaasti, aina elegantti näyttelijä Aila Arajuuri eturivissä. Hän kehotti ihmisiä puhumaan selkeästi ja laaja-alaisesti, kuten rehtori Wilho Ilmari opetti aikanaan Teatterikoulussa. Se on tärkeää kuuluvuuden kannalta ja samalla olennainen osa kansallista kieliperustaamme.

Tapasin tilaisuudessa ikivireän serkkuni Ullan, joka asuu kulman takana. Arkeologi Tuija Wetterstrand minut paikalle houkutteli, mutta miehensä Jukka Parkkinen, Aapelin tuntija, oli valitettavasti sairauden vuoksi estynyt. Sain kahvia ja pullaa alakerrassa, ja lopuksi Anna Krohn tarjosi viinilasilliset vanhassa kunnon Ukko-Munkissa, jossa aika tuntuu viihdyttävästi pysähtyneen.

Hieno päivä päättyi köpelösti. Niin ajatuksissani olin, että unohdin vanhan nahkaisen olkalaukkuni, onneksi tyhjän, nelosen ratikkaan. Se on Elinan entinen asianajosalkku, sillä on tunnearvoa. Olen sitä peräänkuuluttanut löytötavarain toimistosta toistaiseksi tuloksetta. Eli jos joku löytää naarmuuntuneen ja kotoisasti kolhiintuneen laukkupahasen, ottakoon talteen ja ilmoittakoon iloisesta löydöstä minulle. Kiitos!

15.10.2026

Aleksis Kiven kunniaksi

Aloitin Kiven päivän jo aattona. Ohjelmasta tuli täyteläinen.

SKS:n salissa julkistettiin Aleksis Kiven palkinnon saaja. Osuimme Pekka Huhtaniemen kanssa paikalle, harvalukuinen yleisö. Ja kuka saikaan arvostetun palkinnon: entinen tähtioppilaani Anja Snellman, silloinen Kauranen! Ansaitut onittelut Anjalle!

Hän kirjoitti 70-luvulla Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella seminaarissani niin loistokkaita esseitä, että arvosteluasteikko loppui. Olen sen jälkeen seurannut uraansa, mutta viime aikoina jäänyt aukkoja. Luin kyllä raastavan terapiatilityksen Kirjeitä sotapäällikölle (2024), avasi silmiä ajankohtaiseen kriisiin. Anja onkin ollut iskevä aikalaiskirjailija, siepannut aiheet lähilennosta. Laaja tuotanto näyttää, mitä on tapahtunut, mitä tuntoja ja aatteita liikkunut Sonja O:sta alkaen.

Anjan puheenvuoro omasta urastaan oli ansiokas ja avomielinen, sekä piikikäs että itsekriittinen, varmaan se vielä jossain julkaistaan. Vilma Jää lauloi kauniisti, kantele säesti, oli kuin olisi palattu Ison Aleksin aikaan.

Lampsin Kappeliin, misä vaivattomasti voi jatkaa 1800-luvun tunnelmointia. Nautimme myöhäisen lounaan kulttuurineuvos Tuulan kanssa, kertasimme viime aikojen juoruja ja taidetapauksia. Julkkareista ja Turun messuista kerroin, Tuula kirjoista ja teattereista ja operustyöstä. Odottaa Rosa Liksomia vieraaksi kouluunsa. Kumpikin odotamme Käräjien tulkintaa TTT:ssa.

Jatkoin kierrosta Sofiankadulle Bryggeriin, missä nautittiin olutta Kiven kunniaksi ja Olviretki Schleussingenissä -näytelmän kohottavissa tunnelmissa. A. Kiven seura järjestäjänä sekä olviretkeläisten yhdistys, Sakari Katajamäki veti lankoja. Hauska kohdata tällainenkin perinnetapahtuma. Nurmijärvellä pantu nimikko-olut oli todella hyvää, hulautin kaksi pulloa ja ostin kolmanen mukaani. Tunnelma pakottoman iloinen.

Tässä olisi jo kylliksi Aleksin muistoksi, mutta aamulla lehteä (ei sanaakaan Kivestä tai palkinnosta) lukiessani äkkäsin tutustumislenkin Lapinlahden vanhassa mielisairaalassa, missä esitellään myös Kiven potilashuone. Enköhän senkin voisi vielä kietaista kova päivän jatkoksi.

Yöllä kun uni ei tullut kuuntelin taas pätkän Seitsemää veljestä Antti Pääkkösen lukemana. Lyömätöntä proosaa, ei voi muuta sanoa. Paras suomalainen romaani julkaistiin puolitoistasataa vuotta sitten eikä kukaan ole vieläkään sitä ylittänyt. Julkaiseminenkin jäi kesken, mutta onpa tullut sittemmin lisää painoksia. Kirjailijan tie vei Laponlahteen, minne kohta kuljen kovan onnen miestä muistamaan.

Vielä kirjaelämys, joka liittyy sekin tavallaan Kiveen: nappasin tuolta Välkesalmen divarin ikkunasta Teemu Keskisarjan Elämäni eduskunnassa. Riemukasta luettavaa! Absurdin hauskaa tilitystä erään kansanedustajan kokemuksista, joilla on lajempaakin todistusvoimaa. Tästä viimein näemme, mitä ”ne siellä oikein tekevät”, kuten Kimmo V. sanoi. Teemu mittelee häikäilemättä kanssakulkijoitaan ja heittelee suvereenisti muistumia historiasta ja sitaatteja Kiveltä ja muilta. Hittejä syntyy ja reipasta rähinää. Odotan mielenkiinnolla alkavaa vaalitaistoa, jonka tiimellyksestä Teemu uhkaa äänivyöryllä ponnahtaa opetusministeriksi. Ei mahdotonta, kun puolueensakin on nousukiidossa.

10.10.2026

Julkkari ja Turku-retki

Vuoden tärkein julkistaminen tapahtui Siltalassa. Pekka Tarkan (92) Hellaakoski-elämäkerran toinen osa ilmestyi, Hellaakosken tyhjä ja täysi. Monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen komea kirja syntyi kuin syntyikin. Kun se on tätä kirjoittaessani vasta tulossa postissa, keskityn julkistamistapahtumaan. Vielä ei Hellaakosken kaari ole täydellinen, Pekka kuuluttaa jotakuta täydentämään kolmannella osalla. Kuka ryhtyisi?

Siltala on näköjään noussut ylempään kerrokseen Suvilahdenkadulla, tilat samalla avartuneet. Paljon kirjallista ja journalistista väkeä sinne kerääntyi. Touko määritteli Pekan aseman kirjallisuudentutkimuksen kentässä, joka vielä muutama vuosikymmen sitten hylki tarmokkaasti elämäkertoja. Ajat ovat muuttuneet. Opettajani Tarkan kanssa olimme näitä biografisia kapinallisia, joille uuskritiikin paavi Aarne Kinnunenkaan ei voinut mitään.

Omassa puheenvuorossaan Pekka murehti lyriikan heikkoa tilannetta nykyisenä pinnallistuneena aikana. Hyvä että vanhaa lyriikkaa sentään tutkitaan, kun uutta ilmestyy ja sitä huomioidaan yhä vähemmän. Poikkeuksena kuitenkin Hannu Mäkelän läpileikkaava Runouden ylistys (2025).

Meitä entisen ajan opiskelijoita oli taas koolla, Vesa ja Jane, Paula ja Pekka, Markkukin sekä muutamia nuorempia. Oli myös vanttera veteraani Tarmo Kunnas parhaassa vauhdissa, Heidegger nyt valinkauhassaan. Kiinnostavan keskustelun kävin Anssi Sinnemäen kanssa, hän silloin Tarkan poliittinen vastapelut, nyt kurssinsa tarkistanut.

Puhuin Saision romaanista Suliko, kuuntelin tekijän itsensä lukemana enkä oikein innostunut. Verisestä diktaattorista piirtyy sympaattisen sisäistynyt, surumielisen leikkisä julmuri. Ehkä näin syntyy uusi kuva, taiteilijan lempeä luomus. Kun olen lukenut niin Montefioren kuin Radzinskin rankat elämäkerrat, pitäydyn niiden välittämässä kuvauksessa. En myöskään pidä kiirettä Sulikon teatteritulkinnan näkemisellä, mikä muutenkin lykkäytyisi, koska lippuja ei ole saatavillakaan.

Kekustelussa vilahti kuvitelma siitä, tavoittaako Kremlin uusstalinistin V. Putinin tieto siitä, että hänen esikuvansa, vanha pappiskokelas Josif Vissarionovitsh on nousemassa suureen mielenkiinnon kohteeksi täällä luoteis-Venäjällä. Tsuhnat alkavat vihdoin viisastua, hän saattaa aprikoida. Minkälaisia johtopäätöksiä siitä olisi tehtävä?

Pääasiaan, itse Hellaakoskeen on palattava, kun saan kirjan käsiini. Olen verrytellyt kertaamalla ykköstä, Nuorta Aaroa, jonka runoanalyysit, aatehistorialliset ja luonontieteellliset kehitelmä tekevät edelleen suuren vaikutuksen. Lähtiessä onnitttelin uudemman kerran pyörätuolissa juhlivaa Pekkaa, joka totesi yksikantaan: ”Me voitimme!” Taidatkos paremmin sanoa.

x x x

Matkasin pitkästä aikaa Turkuun ja huomasin muutoksia sielläkin: vanha hyvä asema on hylätty, ja nyt purkaudumme junasta massiiviselle sillalle, jota pitkin voi käppäillä suoraan Logomoon. Kätevää mutta kalsean tuntuista. Jyväskylässä on samanainen suorasuuntaus yleisiin huveihin. No totuttava tähänkin.

Logomo sinänsä on mukava paikka kirjamessuillekin, vähän sokkeloinen ja eksyttävä, mutta kotoisan oloinen. Kävimme Marko Vesterbackan johdolla keskustelun aiheesta ”Kirjailijat kirjailijoista”, mukana lisäkseni Marja-Leena Tuurna ja Pekka Hassinen. Tuurna on julkaissut uuden kirjan ystävästään Eeva-Liisa Mannerista: Näytän sinulle tien. Pekka Hassinen puolestaan romaanin Virta ja Aalto, jossa itse Alvar vilahtelee Jyväskylän campuksen itsetietoisena arkkitehtina.

Näitä sopi vähän suhteuttaa myös minun Sinuhen syntyyn, samantyyppisiä teemoja punomme Marja-Leenan kanssa, täydennämme entisiä tutkimuksiamme, kuvaamme teosten syntyprosesseja. Mannerista löytyy vieläkin joitain uusia vivahteita ja lähikuvia.  Ystäväni Sina Kujansuu ponnahtaa esiin Mannerin tulkitsijana ja matkakumppanina Auschwitziin. ”Jos suru savuaisi”, Manner kirjoitti Tshekkoslovakian miehityksestä. Hyvin ajankohtaisia runoja tänä päivänä, Ukrainan sotaa murehtiessamme.

Hassisen romaanissa olen vasta puolivälissä, vähän liiian monisanaiselta tuntuu, mutta ehkä se siitä elostuu ja tiivistyy. Istuimme kaupungin tarjoamalla vastaanotolla Markon kanssa ja jatkoimme eri aiheista. Joitain tuttuja vielä näkyi nuorten joukossa, messuveteraani Kari Ketola ainakin. Kari Häkämiehelle raportoin hänen ennen vanhaan johtamansa kunnan nykyisistä ponnisteluista, varsinkin Myllykolun onnistuneesta pelastusoperaatiosta. Olisko Kari ollut valmis myymään koko museon ja teatterin? Tuskin vaikka kovat ja dynaamiset otteet oli hänelläkin kunnanjohtajana. Nyt poika kirjoittelee romaaneja siihen tahtiin, ettei lukija pysy perässä.

Anna-Liisa Haavikon kanssa vaihdoimme ajatuksia Hilja Valtosen merkityksestä kirjallisuudessamme. Yllytin häntä tarttumaan seuraavaksi Leena Härmän ihmeelliseen kaareen: VR:n lippukassalta teatterien kassamagneetiksi. Näitä aikanaan väheksyttyjä naisia riittää esiin nostettavaksi kaikilla aloilla.

Ehdin lauantaina poiketa vielä Hugo Simbergin näyttelyyn Taidemuseossa. Kuoleman porteilla kuvasteltiin menninkäisten ja ihmispolojen kauhunsekaisia kommelluksia. Ruuhkaa ja jonoja, kyllä suomalaiset taidetta harrastavat varsinkin nyt museokorttien aikaan. Kuoleman läheinen tunnelma jatkui messujen pääsalissa, missä oli luvassa arkkipiispa Tapio Luoman ja Pirkko Saision maailmankatsomuksellinen väittely. Mitä vielä, kohtelias ja sovinnainen keskustelu valahti pettymykseksi. Ei sähinää, ei ottelua. Usko ja mystiikka ovat Pirkkoa ennenkin koskettaneet, nyt näytti entisestä pehmenneen sairautensa koettelemana.

Siihen päättyi messuretkeni Suomen Turkuun. Taas olen muutamaa kokemusta ja kahta uutta kirjaa rikkaampi, ehkä viisaampikin.

5.10.2026