Kenraaliluutnantti Georg Carl von Döbelnin kuolemasta tuli viime sunnuntaina kuluneeksi 200 vuotta. Vähempikin merkkipaalu riittää syyksi matkustaa Tukholmaan. Semminkin kun sain kutsun asianomaiseen juhlatilaisuuteen. Niinpä tapasin itseni tihkusateessa tuijottamassa kenraalin hautapatsasta Johanneskyrkan kupeella.

Pian paikalle harppoi kaikkien tieteiden dosentti Osmo Pekonen, joka on pääsyyllinen saamaani kutsuun. Hän lienee kavaltanut tilaisuuden järjestäjille, että tulossa on vielä yksi elämäkerta J. L. Runebergista, joka puolestaan on laskenut perustan von Döbelnin maineelle. Tästä saimme päivän mittaan tuntuvia todistuksia.

Kun arvokasta väkeä oli kerääntynyt patsaan vaiheille puolisen sataa, kuultiin puheita ja laskettiin seppeleet. Johtava sielu oli kirjailija Elisabeth Goldstein, joka kirjoittaa moniosaista romaania von Döbelnin elämästä. Ensimmäisissä osissa hän on jo selvittänyt päähenkilön nuoruusvaiheet. Erityisesti kunnostautuivat kommodori Rami Peltonen, Kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva sekä Osmo Pekonen. Heidän seppeleensä saatteeksi Osmo lausui kuuluvalla äänellä Runebergin ”Döbeln Juuttaalla” -runon viimeisen säkeistön ruotsiksi, suomeksi ja latinaksi (käännökset tietysti Teivas Oksalan).

Kuninkaallinen hovisaarnaaja Erland Ros laulatti virren ”Vår Gud är oss en väldig borg ” (Jumala ompi linnamme) ja kertoi terveisiä Hänen Majesteetiltaan, joka arvostaa kuulemma von Döbelnin muistoa ja miksei arvostaisi. Olihan kenraali lähes pelastamaisillaan sodassa 1809 Suomen sittenkin Ruotsille, mutta tyhmä marsalkka Klingspor ei ymmärtänyt sodan loppuvaiheessa Döbelnin strategista koukkausideaa etelästä vihollisen selustaan.

Juhlalounas nautittiin Drottninghusetissa puiston laidalla. Talo on alkujaan kuninkaallisten kamarineitojen vanhainkoti, tunnelman saattoi vielä hyvin aistia. Pitkässä pöydässä vedeltiin kalkkunanrintaa ja rostbiffiä lisukkeineen viinien kera ja kuultiin lisää puheita. Jussi Nuorteva selvitteli på flytande svenska erinäisiä historiallisia näkökulmia. Von Döbelnin jälkeläinen alenevassa polvessa (farfarsfarfarsfarfarsfarfars son) esiintyi menojen ohjaajana ja lukuisia tervehdyksiä esitettiin. Von Döbelnin jylhä henki laskeutui keskuuteemme.

Päähenkilö sai luodin otsaansa Kustaa III:n sodassa 1789  Porrassalmessa, joka sijaitsee Osmo Pekosen suvun perintömailla Mikkelissä. Seurauksena jatkuva päänsärky ja tunnettu otsaside, siis Döbelnillä. Ruotsin joukot voittivat kuitenkin venäläiset, vaikka näillä oli johdossaan petturi Sprengtporten. Pekonen juhlii tapausta antaumuksella ja on esiintynyt rooliasussa sotaa esittävissä kuvaelmissa. Tällä kertaa istuimme hillitysti lounaspöydässä ja kävimme vilkkaita sotilaspoliittisia keskusteluja oikealle ja vasemmalle. Kuulimme että Ruotsia ei enää kivistele silloinen Suomen menetys, vaan päinvastoin maittemme välit ovat nyt paremmalla tolalla kuin koskaan..

Minua uhkailtiin Döbeln Förbundetin koko vuoden jatkuvilla retkillä Suomen taistelupaikoille ja muilla juhlatapahtumilla, joihin saatan tulla vedetyksi mukaan. Vuodesta otetaan kaikki irti, joten Runeberg-kirjani ilmestymisen ajankohta ei olekaan hullumpi. Döbelnin melko hurjista loppuvaiheista ei Runeberg kerro, kenraalihan sekaantui sen verran politiikkaan, että sai kuolemantuomion, mistä hänet armahdettiin. Nuoruudessaan hän soti Intiassa saakka. Näistäkin varmaan vuoden mittaan kuullaan yhtä ja toista.

Lyhyellä käynnillä ehdin kipaista loistavaan Fotografiskaan ja katsella Erik Johanssonin ja Pentti Sammallahden valokuvia sekä kuljeskella navakassa tuulisäässä Gamla Stanissa, kunnes Silja Symphony keinutti korkeissa myrskyaalloissa kotiin. Kansankodissa riittää ongelmia, niistä joskus myöhemmin.

19.2.2020