Publius Ovidius Naso (43 eKr – ?) oli huoleton veikko, jota kova kohtalo kolhi. Hänen aikansa ei hyväksynyt hänen elämäntapaansa. Runoilija Ovdiuksesta tuli maailmanhistorian ensimmäinen me too –kampanjan uhri.
Häntä eivät tosin ilmiantaneet naiset, vaan hänen oma runoutensa ja ehkä kateelliset ystävänsä. Hänet tuomisti ja karkotti maasta yksinvaltias keisari Augustus. Tai ehkä sittenkin keisarin tytär Julia lähipiireineen, kuka tietää. Rooma kuhisi juoruja, kuten aina diktaattorin hallitessa. Mitä yksivakaisempi hallitus, sitä kiihkeämpi maanalainen elämä.
Rooman naiset saivat olla kiitollisia Ovidiukselle, joka opetti heille ja heitä liehitteleville miehille, kuinka naista on rakastettava. Ovidiuksen uraa uurtanut opaskirja Ars amatoria (Rakastamisen taito) ei ole vähääkään vaivaannuttavaa luettavaa, jos tajuaa sen kepeän ja hyväntahtoisen ironian.
Heikki Aittokoski kirjoitti mainion jutun (HS 30.6.) Ovidiuksesta, vaikka olenkin eri mieltä hänen tulkinnastaan. Runoilija ei ollut mielestäni elostelija, vaan pikemmin ilostelija, aito nautiskelija. Se hänen kohtalokseen koitui. Hän oli elämäniloinen helkyttelijä, juristi, aloitteleva asianajaja, paheellista aikaansa syleilevä rakastaja, josta kasvoi Rooman syvällisin maailmanselittäjä.
Ovidiuksen Metamorphoseon (Muodonmuutoksia) on antiikin rikkain ja monivälkkeisin myyttien aarreaittta. Se on niin runsas paketti, että sen lukeminen on kohtalaisen vaativa urakka. Onneksi meillä on siitä oikea mitallinen suomennos, Alpo Röntyn jättisuoritus. Tarkkoine selityksineen se pitää lukijan reitillä ja avaa yhteyksiä eri suuntiin.
Jälkeentulijat, niin kirjailijat, säveltäjän kuin maalarit, ovat ammentaneet Ovidiuksen lähteestä lukemattomia luomuksia. Vergilius on jäyhä eepikko verrattuna Ovidiuksen kevytliikkeiseen oppineisuuteen. Historian ironiaa on sekin, että Ovidius on jäänyt jälkimaailman muistiin maallisen rakkauden opastajana. Hänen pääteostaan harva jaksaa enää kahlata. Vasta lemmenlyyrikkona hän kilauttaa vieläkin ihmiselon herkkiä kieliä.
Horatius oli maanläheinen epikurolainen, luonnon ilmiöiden ihastelija. Catullus kuin räävitön katupoika, Lesbiansa petollisuutta sydäntä särkevästi valitteleva aisankannattaja. Ovidiuksen lähin kaveri Propertius oli hänkin monomaanisesti yhteen naiseen kiinnittynyt runoilija, petetty ja raivoisa rakastaja. Vain Ovidius osasi iloisesti leikitellä, vaihdella naisia ja kokemuksia. Vasta kolmas vaimo tuotti hänelle tyvenen onnen ja antoi mahdollisuuden pitkäjänteiseen runoiluun.
Olen tutkinut Ovidiusta aika pitkään ja kehitellyt hänestä uutta tulkintaa, joka alkaa valmistua. Viimeksi sain tiukan mutta kannustavan lausunnon vanhalta luokkakaverilta Jorma Kaimiolta, joka on joltinenkin antiikin, entruskien ja Ovidiuksenkin tuntija. Hän kustansi urheasti mainitsemani Metamorfoosit (WSOY 1997) aikana, jolloin kustantaja vielä rohkeni heittäytyä tällaisiin tuottamattomiin urotekoihin.
Seppo Heikinheimon varhain suomentamassa ja selityksin varustamassa Ralastamisen taidossa (W6G 1965) on vain se vika, että proosamuoto väkisin latistaa Ovdiuksen runollista lentoa. Arvostelin sen aikanani Ylioppilaslehteen ja taisin jo silloin huomauttaa asiasta. Uusi laitos voisi olla tarpeen, jos kireä aikamme sellaista enää kaipaisikaan. Ovidiuksella tuskin olisi sijaa tämän ajan interseksualistien pöydillä. Vai jospa sittenkin, sopiva pakoputki se olisi.
No nyt on kyllä mainittava Teoksen julkaisemat klassikkonäytelmät, viimeksi Aristofaneen, jonka ronski kieli ja suorasukaisuus peittoavat lajissa kirkkaasti elegantin Ovidiuksen. Näytelmien suomentajiksi tarvittiin kuusi kääntäjää, kun taas mainitsemani Muodonmuutosten Rönty on sankarillinen yksintaistelija.
Augustuksen hyvä tarkoitus oli palauttaa avioliitto ja siveä elämä kunniaan Roomassa. Runoilijan maasta karkotus tuskin palveli tarkoitusta tehokkaasti. Saatiinpahan yksi häirikkö pois silmistä. Karkotus oli elämänikäinen ja kesti kymmenisen vuotta. Olihan se vähän toista kuin nykyiset ehdolliset tuomiot maanpetoksista. Keisari osoitti, että valtiaiden kanssa ei ole leikkimistä.
Liikuttavin Ovidiuksen runoelma on hänen Tomiin maanpaossa kirjoittamansa kuvielma siitä, kuinka hänen kirjansa Liber lähtee lentoon Mustanmeren rannalta Roomaan ja näkee talojen katot, vanhat paikat, tervehtii tuttuja, kertoo kuulumisia karkotuspaikassa kärvistelevältä runoilijalta, kaikkien tuntenmalta hauskalta veikolta. Sinne hän katosi, kuoli ja haudattiin tuntemattomaan paikkaan.
Tomiin, nykyisen Costantan, torin mahdikas muistopatsas uskottelee sijaitsevansa Ovidiuksen haudan paikalla, mutta paikallinen tietäjä vakuutti minulle viime syksynä, että siihen häntä ei ainakaan ole haudattu. Kukaan ei tiedä minne. Ehkä Mustan meren aaltoihin, joiden takaa hän joka päivä odotti pelastavan laivan saapuvan.
5.7.2025