Aloitin musiikillisesti korkeaviritteisen iltapäivän Viiskulmassa säveltäjä Uljas Pulkkiksen viisikymppisillä. Mukavan kodikas juhlatilaisuus. Puhelin Uljaksen opettajan Tapani Länsiön kanssa  ja muistorikkaista Ilmajoen tunelmista kuulin basso-baritoni Rolf Bromanilta, joka vetäisi Isoviha-oopperassa Pietari Suuren roolin. Uljaksen kanssa oli edelleen syytä harmitella, että yhteinen Raatteen tie –oopperamme tyssäsi vain yhteen esitykseen toki alkuperäisillä paikoilla; odotamme sen ylösnousemusta.

Säveltäjän puoliso Anna mainitsikin oopperan ruumiinpesuaarian mielestään liikuttavimmaksi miehensä töistä; kyyneleittä sitä ei voi kuunnella, hän sanoi hienossa puheessaan päivänsankarille. Jotenka kuultakoon se vielä joskus laajemmallekin yleisölle! Sinkoilkoon Uljaksen työhuoneelta tuosta Tehtaankadun takaa ikkunani alta yhä upeampia uusia sävellyksiä maailmalle.

Lähdin juhlapaikalta keskittymään illan koetokseen. Musiikin ala tulisi vähän vaihtumaan, mutta taso pysyisi taatusti korkeana. Sittten mentiin kohti olympiastadionia. Niin kävi kohdallani, että spontaanisti päätin sittenkin osallistua tähän kansanjuhlaan. Olin jo varannut hyvän keinutuolipaikan television ääreltä, mutta suoran lähetyksen peruuntuminen muutti ohjelman. Olihan tämä kansallinen katharsis koettava paikan päällä.

Sydän vähän pampahtaen lähestyin nuoruuteni urheilupyhättöä. Miten monet kerrat tänne olen vaeltanut rinta odotuksesta väristen, aina alkaen olympiakisoista 1952 isän ja äidin käsipuolessa. Punapaitaisen Satupekan voitto maratonilla oli urheiluhulluuteni alkulaukaus.

Ihmeen joustavasti nämä sinänsä monimutkaiset lippusysteemit mahdollistavat nykyisin suurenkin kansanjoukon valuttamisen kentälle. Sujahdin sujuvasti keskelle  nuorempaa ikäjoukkoa ja nautin jo Komiat-yhtyeen lämmittelyosuudesta. Hyvin valittu yhtye, reipas ja iloinen ja juuri Katrin henkinen.

Itse päätähti ei päässyt edes salaa livahtamaan näyttämön takatiloihin ilman että hänet jo aplodein bongattiin. Kättä heilautti ja pian ilmaantui kirkkaisiin valoihin. Olihan tuo pömpeli nyt sitten Pohjoismaiden mahtavin vai kuinka se oli. Mutta eipä pieni laulaja sinne hukkunut, päinvastoin hän ikään kuin kutisti mssiivisen tilan kupeilleen ja antoi raikua. Miten väärässä olinkaan, kun epäilin mega-areenan sopivuutta hänen herkälle ilmaisulleen. Ei mitään huolta, koko viisikymmentuhantinen yleisö lauloi ja joi hänen huuliltaan.

En totisesti kadu tätä kokemusta. Jotakin yhteen sulautuvaa, jakamatonta hurmosta oli ilmassa. Katri oli loistavassa vireessä ja voitti pienen alkujännityksen ja kiskaisi kaikki mukaansa. Tutut laulut resonoivat kunkin kuulijan omiin muistoihin ja loivat kuusikymmenvuotisen kaarisillan minunkin nuoruudestani tähän hetkeen. Muistin kuinka kuulin puhelinlankojen laulavan ensi kerran laivan kannella, kun palasin Ruotsista maatyö- ja liftausmatkalta 1964. Heinäladoissa olin toden totta muutamaan otteeseen majoittunut. Uusi raikas ääni tuntui laulava suoraan minulle.

Iltani huipensi vierelläni seissyt daami kutsumalla minut tanssimaan auringonsillan säteisiin. Nuorruin parikymmentä vuotta ja elin uudelleen myös yhteiset aikamme Katrin kanssa, kaikki nuo ”Tule luo” ja ”Vie minut” helähdyket, jotka silloin soivat vaikka siellä Kaustisen suurella kansanmusiikkiareenalla. Se on edelleen sykähdyttävin muistoni Katrin laulutaiteena saralta, mutta kyllä tämä stadionin juhlarevitys taisi viedä siitäkin voiton. Suurenmoista oli, ei voi muuta sanoa. Ilta oli tyylikkäästi ohjattu vailla liiallista maireutta, ja sen päätti kauniisti viestinvaihto nuorten laulajien kanssa.

Toistan, en totisesti kadu tätä elämystä. Kun Katri lauloi nyt viimeisen kerran ”Anna mulle tähtitaivas” ja lohdullisen sanomansa ”Mun sydämeni tänne jää, kun aika on mun mennä pois…” – on myönnettävä, että näinkin karskin kuulijan silmä kyyneltyi. Oi niitä aikoja, oi elon katoovaisuutta!

Kotimatkalla täpötäydessä raitsikassa rymistelin Viiskulmaan ja poikkesin kellon alle olutkapakkaan liennyttelemään pakahduttavia tunnelmia. Ilta oli pidätellyt sadetta laulajan kunniaksi, nyt vasta antoi pisaroiden valua. Voiko yhden kolpakon ja yhden shotin aikana koko elämä kulkea filminauhana silmien editse? Kyllä voi, ainakin paras ja myös kipein osa siitä. Kiitos Katri vielä kerran kaikesta.

17.8.2025