Muistamme Väinö Linnan romaanista kohtauksen, jossa Koskelan Jussi käy anomassa rovastilta armoa kuolemaan tuomittujen poikiensa puolesta. Jussin hätä on niin pakahduttava, että hän tuskin saa sanaa suustaan, vaan pyörittelee tuskassaan hattuaan. Kotimatkalla hän purkaa pettymystä lähes tajuttomana.
Miten tämä ilmennetään nyt Kansallisteatterin versiossa? Vanha torppari itkee ja inisee rovastin edessä ja heittäytyy lopulta hakekasaan piehtaroimaan. En ollut uskoa silmiäni. Harvoin tulkinta pääsee näin kauas alkuperäisestä lähtökohdastaan.
Lauri Maijala on tunnustautunut emotionaaliseksi ohjaajaksi. Se näkyy kautta linjan hänen otteestaan Linnan Pohjantähteen. Tunteet ilmistaan suuresti, karjuen ja karauttaen pitkin näyttämöä. Tietysti teatteri vaatii kaiken suurentamista, muta vähempikin riittäisi.
Eikö ole niin, että tunne pitäisi mieluiten siirtää kohtauksesta katsojan tajuntaan eikä antaa näyttelijöiden esittää ne eteen, parkuen ja vaikertaen. Joskus olen kuullut jopa sääntönä, että näyttelijän ei pidä itse itkeä näyttämöllä, vaan saada muilla keinoin katsojat kohtalostaan kyynelehtimään.
Tällaisesta ei enää piitata. Jotkut henkilövalinnat uudessa Pohjantähdessä oudoksuttavat. Kovasta kommunisti Hellbergistä on tehty hysteerisenä rääkyvä muija! Osuvasti on onneksi esitetty räätäli Halme. Samoin Salpakarit ovat eläviä ihmisiä, erityisesti Ellen, josta olisi helppoa tehdä pelkkä karrikatyyri.
Akseli Koskela on salskea punasankari, hänen loukattu yrmeytensä muuttuu kovin äkkiä taisteluraivoksi. Elina on kursailematon pussaileva nykysuttura. Kuvaako Linna kertaakaan hänen suutelevan Akselia? Ja mikä ihmeen mesikämmen surmaa paronin? Venäjän karhuko?
Mutta on myös hyviä kohtauksia. Laurilan Alman ja Koskelan Akustin omalaatuien rakkaustarina koskettaa oikeasti. Kunpa esitys olisi antanut joillekin muille kohtauksille yhtä paljon tilaa hengittää. Mutta kolmen paksun romaanin läpijuoksu salpaa useimmilta henkilöiltä hengen. Jyrkät tyylinmuutokset osien välillä viimeistään karkottavat orgaanisen kasvun heidän väliltään ja vaiheistaan.
Onko ylipäänsä järkeä yrittää ahmaista näin isoa lohkaretta samana iltana? Teatterimaratonista tulee kuriositeetti, vaikka se on tässä puserrettu pienimmilleen. Motivoivaa elämää tirisee väistämättä yli laitojen tien oheen. Jotkut henkilöitään karakterisoivat herkkukohtaukset on karsittu, kuten Akselin kosinta. Maijala ei ilmeisesti ole huumorimiehiä, vaan arvostaa enemmän rajua räiskettä ja koleaa komiikkaa.
Tuntuu sitä paitsi siltä, että Linnan romaania ei ole luettu kovin tarkasti eikä kuunneltu kyllin herkällä korvalla. Enemmän on laskettu, että kohtaukset kulkevat suoraviivaisesti ilman suvantoja tai kuoppia. Ihmiset edustavat enemmän tyyppejään kuin luonteitaan. Pahin ahtauma on tyylitellyssä viimeisessä näytöksessä, jossa talvisota näyttää Mänstälän kapinan suoralta jatkumolta.
Mutta kaikkia alkuteoksen karheita ja järkyttäviä aiheita ei mikään dramatisointi pysty litistämään. Tässäkin versiossa on jäljellä paljon ravistavaa ja liikuttavaa, kunhan vauhti edes hetkeksi taukoaa. Teatterin tapa on ylipäänsä ylikorostaa tehoja ja ohittaa vivahteita. Näin katsojia keiltämättä viihdytetään.
Näkemistäni Pohjantähdistä Kalle Holmbergin ohjaus Pyynikillä 1993-96 johtaa edelleen väkevässä realismissaan.Toisena on Antti Mikkolan raikas ja nuorekas näkemys romaanista samalla näyttämällä kolmisen vuotta sitten. Lauri Maijalan Pohjantähti Kansallisteatterissa ansaitsee kunniakkaan pronssitilan. Sinänsä on arvokasta, että helsinkiläisetkin näkevät nyt sovituksen ja pääsevät sitä vapaasti arvioimaan.
24.9.2025