Kuuntelinpa Jukka Kuosmasen radio-ohjelmaa Tulenkantajista. Viimeisessä osassa hän kiipesi Museokadun osoitteen viidenteen kerrokseen ja soitteli turhaan ovikelloa. Ei ketään kotona. Ennen osoitteessa oli Tulenkantajien jonkinlainen toimisto. Emme saaneet tietää siitä sen enempää. Tuli mieleeni, että olikohan koko ohjelman tutkimustyö vähän tällä löyhän tunnelmoinnin tasolla.
Kohtasin kerran eloisan naishenkilön, joka sanoi asuvansa juuri siinä Museokadun osoitteessa. Samassa rapussa asui myös Olavi Paavolaisen sukulaismies. Näistä olisi voinut olla vähän apua etsinnässä. Entiseen toimistohuoneeseen ei tosin liity mitään erityisen romanttista historiaa. Vaatimaton konttoristi Kirsti Svensson oli Tulenkantajien toimistossa konekirjoittajana. Sieltä hän kulkeutui Yrjö Jylhän puolisoksi. Avioliitosta tuli köyhä ja onneton, kumpikin kuoli syfilikseen.
Tulenkantajat tahdotaan yleensä kuvailla värikkäänä, villinä ja eksoottisena taiteilijajoukkona. Sellaisia väläyksiä olikin Olavi Paavolaisen järjestämässä muutamassa kokoontumisessa Kivennavalla. Pukeuduttiin rooliasuihin ja uitiin perästi alasti tekolammessa. Hyvin vähiin tällaiset irrottelut jäivät. Enemmänkin modernistien yhdessäoloa leimasivat rahanpuute, juopottelu, keskinäiset riidat ja sairaudet. Elämänilo oli monesti hyvin pinnistettyä.
Kirsi Kunnas kertoi kotonaan kuulleensa hilpeää keskustelua siitä, kenellä nyt viimeksi oli todettu kuppa. Se ei ollut vielä lähtenyt Töölöstä. Sama kuppa kiersi taiteilijasta toiseen, joku menehtyi, monet selvisivät. Elämäniloa raunioitti myös raaka viina, elettiinhän kieltolain aikaa. Vain Paavolaisella oli varaa parempiin juomiin. Kokaiiniakin kokeiltiin ja muuta huumaavaa, ennen muuta kuitenkin taidetta.
Politiikka jakoi joukkoa 1930-luvulla. Tulenkantajat repesivät railakkaan alun jälkeen kahtia, ja vasemmistolaiset kaappasivat lehden ja liikkeen Erkki Valan johdolla. Muuta erosivat, Pavolainen taas kärkimiehenä. Iloinen liike jaksoi leiskua pari kolme vuotta, silloinkin hajanaisena. Tutkijoille on tuottanut päänvaivaa määritellä, ketkä oikeastaan kuuluivat tulenkantajiin. Ritva Haavikko ja Kerttu Saarenheimo heitä ovat jaotelleet vaihtelevalla menestyksellä.
Ohjelma nojasi vain yhteen tutkijaan Minna Maijalaan, joka on kirjoittanut elämäkerran Katri Valasta. Alkuaan Vala liikkui arkana liikkeen laitamalla. Hyvin arvostettu runoilija hän oli. Asuinpaikka eristi hänet muista nuorista runoilijoista, romanssit niin Paavolaisen kuin Jylhän kanssa menivät mönkään. Radiossa ei kai mainittu mitään hänen avioliitostaan pasifistin ja kommunistin Armas Heikelin kanssa, joka radikalisoi Katrin, ja keuhkotauti hoiteli loput.
Kuosmanen olisi halunnut tavata viimeisen tulenkantajan Erkki Valan, joka kuoli vasta 1991. Hyvin tuttu mies hän oli meillä Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella 1970-luvulla. Eero Saarenheimo teki hänestä laajan kirjailijahaastattelun nauhaan, ja minä naputtelin siitä tarkat sisällysluettelot. Erkki Valan kiihtymyksestä kimeytyvä ääni kaikui miltei viikoittain laitoksella. Hyvin katkera mies hän oli moneen suuntaan. Kerran hän ja Arvo Turtiainen vierailivat samassa seminaarissa. Vala oli tikahtua kiukkuunsa Turtiaisen saaman tunnustuksen johdosta, taisi olla Eino Leinon palkinto.
Niistä nauhoista olisi varmasti saanut hyvää väriä radio-ohjelmaan. Omissa kirjoissani Paavolaisesta ja Yrjö Jylhästä (Vesa Karosen kanssa) olen kuvannut tulenkantajien vihlovia alennustiloja. He olivat sekava joukko, jonka oli vaikea saada mitään kestävää aikaan, vaikka mitatonta runoa kyllä pulppusi. Runous oli kuitenkin modernisoitu jo ruotsinkielisellä puolella. Liikkeen historiaa yrittivät koota niin Paavolainen kuin Valakin, eikä siitäkään koskaan mitään tullut, paksuja arkistoja vain jäi pölyttymään. Murheellista kääntöpuolta ei tietenkään sovi romantisoivassa radio-ohjelmassa tuoda liiaksi esiin.
Kuvasin jommassa kummassa kirjassani Tulenkantajien (vuoroin isolla ja penellä alkukirjaimella, lehden nimi tietysti isolla) lopettajaisia jossakin Vihdissä. Nyt en voi tarkistaa, kun kirjat on maalla tai lainassa tai lahjoitettu. Hirveät bakkanaalit ne olivat, Uuno Kailas meinasi naulata itsensä kristuksena talon seinään, kun hänen homoystävänsä petti hänet. Poliittiset kiistat kärjistyivät. Suurehkolla viinamäärällä sammutettiin ”Suomen kuuluisin taiteilijaryhmä”, sanoisin mieluummin yliarvostetuin. Ihannointi peittää todellisuuden näkymästä.
Jukka Kuosmanen totesi, että Mika Waltari ei olisi mahtunut Museokadulla tulenkantajien hissiin, niin ”häilyvä” oli hänen mukanaolonsa tässä taiteilijaryhmässä. Waltari osallisui jo 18-vuotiaana 1926 Nuorten runoilijoiden antologiaan, mutta irtautui ryhmästä monen muun mukana Valan vasemmistokaappauksen jälkeen. Huvittava seikka on vain se, että hän oli lopulta ainoa, joka toteutti tulenkantajien ylpeän ohjelman: hän ei ainoastaan lyönyt ikkunoita auki Eurooppaan, vaan myös murtautui ikkunoista maailman tietoisuuteen.
25.11.2025