Heti Egyptistä palattuani kurvasin minnes muualle kuin Hämeenkyröön. Siellä juhlittiin jälleen yhden Ylivakerin vehreän jälkeläisen Selja Eljalan ylioppilaslakkia. Äitinsä Tuikki oli savustanut kalan ja tarjoili itse tekemiään lihapullia, herkkuruokia siis. Mutta pöydästä oli pian irtauduttava ja jatkettava kohti Valkeakoskea, missä viimeisiä kertoja esitettiin Matti Kuuselan ja Anni Kytömäen kirjoittamaa näytelmää Vain lintuja rakastanut Pentti Linkolan elämästä.
Matti Kuusela on se sama Aamulehden mainio toimittaja, jota kollegat ja muut ruhjoivat käsittämättömän epäoikeudenmukaisesti taannoista lehtijutuista, joihin oli ujutettu pieniä fiktiivisiä lisäyksiä. Ymmärtävälle lukijalle ne olivat runollisen hauskoja, surumielisen vakavia reportaaseja, joita monet jäivät kaipaamaan. Anni Kytömäki taas asuu Hämeenkyrössä ja on kaapannut jo Finlandia-palkinnonkin vuolaalla luonnonläheisellä romaanitaiteellaan.
Valkeakosken Kaupunginteatterissa muistan käyneeni vuosikymmeniä sitten. Kodikas puutalo keskellä kaupunkia oli tupaten täynnä väkeä. Tästä Linkola-näytelmästä näyttää kehittyneen paikallinen ilmiö. Onhan kohde entinen paikkakuntalainen ja muutenkin henkilö, joka kiehtoo edelleen mieliä. Mitä kovat tekijät olivat nyt saaneet irti maanisesta maailmanparantajasta?
Isoa lohkaretta siinä nieleskellän, Pentin elämää pikkupojasta kuoleman partaalle saakka. Kronikoivaan näytelmään tulee pakosta paikoin läpijuoksua ja viitteenomaisia kohtauksia. Ote on jutustelevan rento, hilpeän tuttavallinen, kunnes päästiin kuolemanvakaviin aiheisiin. Lavan täydeltä remeltävät näyttelijät osallistuivat antaumuksella Pentin elämän jyrkkiin käänteisiin. Siellä tanssittiin ja tarinoitiin ja meno oli kulmikkaan kansanomaista. Tietty kömpelö naiivisuus kuului tyylilajiin, mitään teatteritaiteen huippua tuskin ohjaajan Minna Kankaan johdolla tavoiteltiinkaan.
Lintujen lumous, luonnon rakkaus ja metsien suojelun aate tulevat hyvin selviksi. Linkolan kovimpia teesejä ei kuulla, hänen militantti puolensa pysyy piilossa tai taustalla. Tämä on pikemmin pehmoisemman luontoajattelun karhea kavalkadi.
Linkolaa esittää kvartetti miesnäyttelijöitä, joista varsinkin kaksi vanhinta olivat ulkoisesti ja puhetavoiltaan hämmästyttävän lähellä kohdehenkilön maneereja. Valinnoissa oli onnistuttu aidommin kuin Kansallisteatterin taannoisessa vastaavassa koosteessa. Muutkin vaihtelivat notkeasti roolejaan tilanteiden mukaan. Muutamat kohtaukset huvittivat jonkin verran.
Pentin talkoisiin kapuavat reippaasti kirveet kourassa tutut tyypit Vesa Karonen ja Olli Klemola. Kummankin luonnekuvat jäävät tosin valitettavan ohkaiseksi, tuskin ehditään heidät esitellä. Kulttuuriväkeä tunnetusti ramppasi Linkolan mökillä ja kalavesillä. Kurkijuhlissa Pekka Tarkka voittaa pussijuoksun, mutta vähän löysää pompottelua on sekin. Matti Klinge juo ja tanssii niin tarmokkaasti, että tuupertuu sammuneena permannolle. Tällaista tapausta ei Suomen kulttuurihistoria tunne. Hyvin vapaalla kädellä vetäistyjä tempauksia nähdäään muitakin.
Mutta on myös syventäviä tuokioita. Yksi kauneimpia on Pentin jäähyväiskäynti naisystävänsä Sirkan luona sairaalassa. Vaimo Aliisa sen sijaan jää varjomaiseksi käväisijäksi, vaikka tyyppi olisi antoisa. Hyvä kohtaus on myös Pentin keskustelu kirkkoherran kanssa kirkkoon liittymisestä, koska siellä voi veisata komeita virsiä. Hänen hevosensa ateistinen kieltäytyminen kirkkomatkalla perustuu tosiapaukseen, kuten monet muutkin kuvaukset. Mutta miksi ihmeessä eivät ottaneet mukaan Runebergin virttä 577 ”Sun kätes, Herra, voimakkaan”, joka sanomaltaan Linkolan mielestä edusti viisaina mitä tässä maassa ylipäänsä on luotu.
Tällainen tapaus oli näytelmä, jota yleisö seurasi herpaantumatta ja hyvin keskittyneesti. Ihme jos tosiaan lopettavat tähän, sillä kysyntää kuuluu riittävän. Puhuttelevista esityksistä on pulaa. Toivotan jatkuvaa menestystä ammattijohtoiselle ja harrastajavetoiselle Valkeakosken Kaupunginteatterille.
Samalla toivotan kaikille sitkeille seuraajilleni oikein Hyvää Joulua ja vieläkin onnellisempaa Uutta Vuotta 2026 – !
Tuomaan päivänä 2025