Ukrainan sodan alkamisen muisto pimitti Viron kansallispäivän mediassa, vaikka molemmilla on samoja juuria. Menneet tapaukset yhtä synkkiä kuin nykyiset. Neljä vuotta on jo rymistelty, edetty ja viivytetty Donbassin rajoilla. Loppu ei näy. Kaikkien kommentaattorien pohjaton puhemylly. Kuinka monta arvelua, analyyysia ja spekulaatiota olemmekan näinä vuosina kuulleet. Hirveätä ajatella tavallisten ihmisten kärsimyksiä.

Katselin Viron presidentillistä vastaanottoa Estonia-teatterista. Olihan kovin erilaista kuin meillä, oli arkisempaa, välittömämpää, tuttavallisempaa. Myös nopeatempoisempaa. Täsmällisesti tiedotettiin jokaisen vieraan nimi ja asema, puolisonkin. Puvuista ei niin piitattu, joku tuli harmaassa villapuserossa. Frakkeja oli, mutta enemmän tummia pukuja. Naisten muoti asiallista, paljon kauniita kansallispukuja. Monia nais- ja miespareja, jotkut toivat mukanaan pieniä lapsia. Perhetapahtuman tuntua.

Soitin ja onnittelin vanhaa ystävää Marju Pikkoria Tallinnassa. On aina hauska kuulla hänen iloisesti helähtävää ääntään ja aitoa isänmaallista paatostaan. Hän sivuuttaa henkilökohtaiset vaivansa, kun saa hehkuttaa juhlamieltään. Virossa ei peitellä kansallisia tunteita. Paljon kuuli meillä aikanaan kyynisen epäileviä ääniä, että eivät tule onnistumaan itsenäisyydessään. Vaan kuinkas on käynyt. Monessa asiassa ovat Suomea edellä, kova innovatiivinen ponnistus koko ajan päällä.

Luin loppuun nuoren polven virolaisen kirjailijan Urmas Vadin palkitun romaanin ”Kuun toinen puoli” (Enostone, suom. Petteri Aarnos). Siinä kuvataan tavallisen perhekunnan keskinäisiä suhteita lähimenneisyyden aikajanalta. Täsmällisemmin en osaa sanoa, koska historiallisia viitteitä on hyvin niukasti. Neuvostoaika ja Viron uusi ktsenäistyminen sivuutetaan taustalla ikään kuin itsestään selvyyksinä. Henkilöiden omat pienemmät ongelmat ovat paljon tärkeämpä. Yllättävä ja virkistäväkin näkökulma.

Kronikkkamainen romaani nostaa näet esiin sen, että suurissakin historian murroksissa itse kunkin oma elämä on sittenkin lähimpänä keskiössä. Ihmiset eivät ajattele aikansa suuria linjoja, vaan sitä, miksi isä on niin hiljainen ja kuinka äidin monet sairaudet nyt jaksavat. Nuoren kapinallisen tyttären tempoilevat otteet tuottavat enemmän päänvaivaa kuin poliittisen tason ratkaisut. Päähenkilö, nuori varttuva poika, kokee suuria vaikeuksia suhteessa toiseen sukupuoleen ja rakastuukin sitten väärään naiseen. Nämä ovat ihmiselämän suuria kysymyksiä, ne ovat sitä ”kuun toista puolta”, joka ei nouse tv-uutisiin.

Milanon-Cortinan olympialaisista jäi yhtä ja toista ihmeteltävää. Ennen kaikkea Suomen perinteisten hiihtolajien heikko menestys. Jossakin on jääty pahasti jälkeen. Kun veteraanivalmentaja Reijo Jylhä vieraili Puoli seitsemän lähetyksessä, havainnollistui samalla, että hiihdon valmennus on jäänyt varsin varttuneiden miesten hoitoon, ajatellaan myös Teemu Pasasta. On vankkaa kokemusta, mutta onko herkkyyttä uusiin ideoihin? Nyt tämä kaarti viimein väistyy, ja voimme odottaa radikaalin nuoren polven rynnistystä. Vai onko sellaiseen rohkeutta? Vanhaan latuun juuttunut, muutaman väsyvän kärjen varassa keikkuva hiihtourheilu kaipaa joka tapauksessa isoa ravistelua.

Mutta niinhän puhuttiin Pariisinkin kisojen jälkeen. Uusia tuulia, voimakkaita otteita, isoja uudistuksia lupailtiin. Onko niitä tullut? Sehän nähdään, kun kesä koittaa. Yleisurheilun EM-kisat on seuraava etappi.

24.2.2026