Kohta 150-vuotiaalla Suomalaisella Klubilla on vireää kulttuuritoimintaa, ei voi kieltää. Kuluneella viikolla olen hoitanut sekä henkeäni että ruumistani sen suojissa kolmeen otteeseen.

Maanantaina vanha opiskelukaveri Juhani Salokannel kertoi suomentamastaan A. H. Tammsaaren teoksesta Hornanperän uusi Paholainen. Haastattelija Tapani Ruokasta tuntui erityisesti huvittavan romaanissa se, että siinä Paholainen on hyvä ja muut henkilöt pahoja. Asiat kääntyvät muutenkin ironisesti päälaelleen. Salokannel on nyt selvittänyt koko Tammsaaren elämäkertaa myöten. Hänen seuraava teoksensa kuuluukin kertovan omasta isästä kouluneuvos Akseli Salokanteleesta, jonka vaiheista lyhyesti kerrotaan jo uudessa Elo-lehdessä.

Tilaisuudessa oli hauska tavata pitkästä aikaa kulttuurineuvos Anneli Halonen, joka neljännesvuosisata sitten järjesti unohtumattoman Sinuhe-tilaisuuden Washingtonin surelähetystössä. Katsottiin arvovaltaisen yleisön kanssa koko Sinuhe-elokuva ja esitelmöin teoksesta varmaan erittäin valaisevasti, heh. Annelilla oli aiheen kunniaksi päässään violetti Nefernefernefer-peruukki ja upeasti kimalteleva mekko.

Tiistaina Sauli Tiilikainen tulkitsi Hugo Wolfin liedejä, Jukka Nykänen säesti. Ei kuulemma helppoa säestettävääkään, sillä Wolf myötäilee tunnontarkasti Goethen ja Möriken ja muiden runotekstejä.  Varsin ansiokkaasti Sauli valaisi tekstejä suomeksi, jolloin nautintomme syveni. Baritoni väitti olevansa vilustunut, mutta äänensä lämpeni kummasti illan kuluessa.

Keskiviikkoisin yritän voimistella klubin toisten seniorien kanssa Tuiren määrämiä vaikeita liikkeitä, jotka tuntuvat pitkään lihaksistossa. Näin toteutui jo alkuviikosta vanha ohjelause Mens sana in corpore sano.

Illalla kävin katsomassa vielä Kansallisoopperassa Sebastian Fagerlundin oopperan Morgonstjärna,  jonka libretto perustuu Knausgårdin romaaniin. Kun olin kirjan lukenut (= kuunnellut), kummastelin ennalta, kuinka niin runsaasta ja rönsyävästä teoksesta on voitu pusertaa ooppera, joka tunnetusti ei kestä kovin laajaa tekstimäärää. Olihan vaan Gunilla Hemming osannut librettoon poimia olennaiset kohdat kerronnasta. Monet syventävät kehitelmät tietysti jäävät arvailtaviksi.

Romaanin sanoma jäi minulle hiukan epäselväksi varsinkin loppuosiltaan, joissa sukelletaan Knausgårdin tyypilliseen tapaan filosofiaan, mystiikkaan, kuoleman jälkeisen elämän probleemaan ja eräänlaiseen opetusluentoon. Arjen tapausten ja eri ihmisryhmien kuvaajana kirjailija on tarkka, täsmällinen ja monesti kiinnostava, mutta osaa myös syväsukeltaessaan eksyttää lukijan kannoiltaan.

Pystyikö musiikki kirkastamaan sanomaa? Lopun metsäsekoilu tarjosi kieltämättä massiivisia sointuja, jotka johdattivat kosmisen hajoamisen partaalle. Liian helppoa olisi sanoa oopperan kuvaavan maailmanloppua, jota paisuva aamutähti ennakoisi. Mutta jotain sen suuntaista varmaan haettiin. Esteettinen kokemus on sen verran muhkea ja monikylläinen, että täsmällisestä tulkintayrityksestä mielellään luopuu.

Oopperassa käy valikoivaa yleisöä, nytkin opetusministerimme Adlercreutz, maailmantähti Karita Mattila ja tuttaviin törmää aina kuten nyt Tapani Pitkäseen ja rouvaansa, Tapanikin meitä seniorijumppaajia. Musiikkia kiittelimme, ainakin se oli kiinnostavaa, uudenlaista. Helena Juntusella ja Mari Palolla oli kauniita aarioitakin kuoleman äärellä.

Jäikö loppuviikkoon enää mitään? Uutta kirjallista suunnitelmaa sentään kehittelin ja tapasin viehättäviä daameja perjantaina Sea Horsessa ja KuuKuussa.  Onerva-aineistoa palautin Tuulalle, häneltä ja Tiialta kuulen aina teatterin uusista tuulista. Ahkerina kävijöinä ovat hyviä suosittelemaan ja varsinkin varoittamaan, mitä ei kannata mennä katsomaan, kun kritiikeistä ei aina saa niin tarkkaan selkoa.

Lauantaina pääsin vihdoin vihkimään omalta osaltani käyttöön Yrjönkadun uusitun uimahallin, jota on ollut ikävä jo pari vuotta. Se on suurenmoisesti uusittu niin, että mikään ei ole muuttunut, kaikki klassillisesti ennallaan, vaikka jotain varmaan on vahvistettu ja korjattukin. On siis joitain pysyviä arvoja, kuten tämä roomalaistyylinen kylpykeidas.

Viikonloppuna olikin sitten seurattava Salpausselän hiihtoja (miksi Salppuri, hölmöä) ja käytävä itsekin lenkillä Kaivopuistoin ympäri, jolloin huomasin, että toden totta myös Uunisaareen on ilmestynyt sauna. Kun olemme vappuna vakiseurueina usein käyneet Ullanlinnan jälkeen Uunisaaressa lounaalla, nyt siihen voi liittää loppuun vielä vaikka saunoimisen hitto soikoon. Näin kaupunki alituiseen kehittyy ja paranee.

8.3.2026