Pitäisi oikeastaan kirjoittaa näistä Jusseilla juhlituista elokuvista, mutta harvan olen nähnyt. Kovasti virkisti vuoden elokuvaksi noussut raumalaiseepos Jossain on valo, joka ei sammu. Sikäli nimittäin, että ennen gaalaa en ollut kuullut koko elokuvasta mitään. Innostaisi kyllä nähdä. Muutenkin oli kiva katselmoida, mitä nuori polvi eokuvassa nykyisin puuhailee. Lauri-Matti Parppein nimi muistiin.

Viikon elokuvallinen elämys tulee kyllä Britannian suunnasta. Chloé Zhaon ohjaama ja yhdessä Maggie O´Farrellin kanssa käsikirjoittama Hamnet pesee useimmat kirjailijakuvaukset vahvalla näkökulmallaan. Se on ennen muuta loistavasti näytelty, mutta myös jännittävästi tutkittu kuvaus William Shakespearen Hamletin syntyaineksista.

Tulkinta, jonka mukaan Hamletin taustalla oli Shakespearen ainoan pojan kuolema, ei ole ihan uusi. Elämäkerran kirjoittaja Stephen Greenblatt ottaa sen vuonna 2004 kirjoittamassaan teoksessa (suom. 2008, Otava) selkeästi esiin. Syysuhteita hän ei tosin siinä kirkasteta niin vahvasti kuin elokuvassa ja ilmeisesti O´Farrellin alkuperäisromaanissa tapahtuu. Tutkimus keskittyy miehen näkökulmaan, kun taas romaani ja elokuva nostavat vaimon Agnesin osuuden hienosti  hallitsevaksi.

Sinänsä on huvittavaa ja huomion arvoista, että uuskritiikin emämaasta tulee näin intohimoisesti biografinen tulkinta Shakespearen elämän ja teoksen suhteesta. Vain hieman muutettavat muuttaen elokuva näyttää, kuinka maailman tunnetuin näytelmä kehittyy pala palalta perhekohtaisen tragedian pohjalta. Puhdasoppinen teoreetikko voisi tästä jopa pahastua, ja monet kai pitävätkin kuvausta liian yksinkertaistavana.

Elokuvan voimaa ei kuitekaan voi kiistää. Aluksi se etenee perinteisen elämäkerran tapaan luontomaagisine enteineen, mutta saa valtavan potkun lasten sairastumisesta ruttoon. Tuskin on missään kuvattu äidin raastavaa tuskaa näin kouraisevana kuin irlantilainen Jessie Buckley sen tässä tekee. Ehdottoman ansaittu pääosa-Oscar! Yhdysvaltain elokuva-akatemia ei ole luopunut sukupuolitetuista palkinnoista kuten Filmiaura on ehättänyt tekemään. Näin meillä palkittujen määrä yläpäästään vähenee, vaikka lisää kategorioita keksitäänkin.

Raskas ja tuskainen elokuva palkitsee katsojan loistavalla katharsiksella. Hamletin esitys Globe-teatterissa kuvaa silloisten katsojien eläytymisen niin tartuttavasti että siihen suorastaan tempautuu mukaan. Tuskin silloinen esitys ihan tällainen on ollut (kuten ei mikään historian tulkinta vastaa semmoisenaan todellisuutta), mutta täyttä biografis-teatterihistoriallista herkkua se yhtä kaikki on.

Ihan toiseen asiaan. Tämän päivän suurinta draamaa näytellään uutisissa ja Persianlahden ympäristössä. Tulin muuhun tarkoitukseen lukeneeksi taas Plutarkhoksen mainiota opusta Kuuluisien miesten elämäkertoja. (Ei ollut sukupuolinen tasa-arvo vielä kunniassaan antiikin Kreikassa, pahoittelut.) Rehvakka roomalainen sotapäällikkö Antonius tekee runsaat parituhatta vuotta sitten yhden valloitusretkensä Parthiaan tarkoituksena kukistaa tuo itsepintainen kuvernementti tuosta vaan, mutta kuinka käy. Parthialaiset tuottavat juonikkailla vastaiskuillaan sekasortoa roomalaisten joukkoihin, joita vaivaa  vesipula ja huono huolto sekä kehno suunnittelu. Sodan tavoitteet jäävät Antoniukselta saavuttamatta ja kotona Roomassakin nousee ongelmia. Parthiaa ei saada polvilleen. Silloinen Parthia vastaan melko tarkoin nykyistä Irania, ja Roomahan oli ylvoimainen maailmanvalta, jota kaikki pelkäsivät ja tottelivat

Eli taas kerran: ei kovin paljon uutta auringon alla. Antoniuksen loppu oli surkea, kuten hyvin muistamme, eikä hänen rakastetulleen Kleopatralla sen paremmin käynyt. Historian draama risteilee joskus keskuudessamme uusin asein ja uusin aattein, mutta perimmältään entisen kaltaisena.

22.3.2016