Tulee kuluneksi viisi vuotta vaimoni Marjan kuolemasta. Muistan iäti kuultavan kevättalvisen illan, jolloin hän äkkiä tuupertui tuoliltaan lattialle. Olimme viettäneet rauhallista koronatalvea maalla. Vain ambulanssin punaiset takavalot jäivät muistuttamaan äkillisestä järkytyksestä.

Takana oli paras vuosikymmen niin elämässä kuin kirjallisessa työssäni. Marja oli jäänyt eläkkeelle opettajan toimesta ja saattoi muun ohessa omistautua miehensä innostamiseen. Hän hoiti talouden ja luki jokaisen liuskani ja esitti korjauksia ja huomautuksia. Tuloksena vankka elämäkerta ja jokunen näytelmä joka vuosi. Moiseen vauhtiin en ole ennen enkä sen jälkeen päässyt.

Tällaisia flow-kausia tulee yleensä harvoin elämässä. Kaikki tuntui muuttuvan kosketuksesta kullaksi. Kun sen on elänyt, tyyntyy huojentuneena vähän hitaampaan vaiheeseen. Tosin nyt alkaa taas tauon jälkeen veri kiertää entiseen malliin. Alkuvuoden saldo: kolme näytelmää,  yhden kirjan viimeistely, toisen aloitus.

Määrä ei tietenkään ratkaise. Pitkäjänteinen keskittyminen voisi olla hedelmällisempi suunnitelma. Mutta jokainen noudattaa omaa rytmiään. Onneksi on taas luotettava lukija ulottuvilla. Aika näyttää mitä tästä tulee. Kävin kustantajan pakeilla laatimassa Sinuhen synty-nimisen kirjan kuvaliitettä, viehättävää viimeistelyä sekin.

Markku Envall kertoi tiistaina Mika Waltari -seurassa Fine van Brooklynin tulkinnoista. Tuli puheeksi päähenkilön noitamaiset piirteet. Markku torjui ne aikoinaan tutkimuksessaan, mutta oli nyt pehmentänyt arviotaan. Tutkija harvoin korjaa omia näkemyksiään. Noita ja nainen askarruttivat Waltaria halki  tuotantonsa. Hän antoi yliluonnollisille ilmiöille usein kaksoisselityksen, jota Markku varmoin ottein analysoi. Waltari oli taipuvainen mystiikkaan, mutta samalla silti rationaali ja monitietoinen taiteilija.

Olen lueskellut virolaisen A. H. Tammsaaren romaania Hornanperän uusi paholainen (alkuaan 1940) Juhani Salokanteleen uutena suomennoksena (Aviador). Siinä on samoja ajatuskulkuja kuin edellä kuultiin Waltarin kohdalla. Pyhä Pietari lähettää paholaisen helvetistä maan päälle kokeilemaan, millaista on kuolevaisten elämä ja kuinka helppoa on tulla autuaaksi. Satiiri tuntuu ensin hieman keinotekoiselta, mutta alkaa sitten vetää ja kiinnostaa. Kirjan totinen huumori on herkullista, ja Juhani on hyvin tavoittanut virolaisille ominaisen, vakavalla naamalla piruilevan tyylin. Jälkisanassaan hän antaa tarpeellisia avaimia veljeskansan mytologiaan, jotka avaavat romaanin kuljetusta.

Käväisi mielessä Päivi Räsäsen saama tuomiokin. Aivan kuin Hornanperän salaperäinen asukki Päivikin käy itsepäistä sotaa vakaumuksensa puolesta maailmassa, joka on muuttunut toiseksi kuin hänen pyhä kirjansa tahtoo todistaa. Poikkeava yksilö ja normatiivinen yhteisö eivät kohtaa. Onkohan Päivi lähetetty tänne taivaasta mittelemään sikäläisiä arvoja maallistunutta tasa-arvoa palvovan kansan keskelle? Millaisen satiirin uusi Tammsaare tästä kirjoittaisikaan! Kuka yrittäisi?

Näitä sopii aprikoida tässä Marian ilmestyspäivän ja Palmusunnuntain välissä, pääsiäisen pyhiä odotellessa. Taivaaseen lennähtänyt Marja tuntuu tutkivan mietteitäni entiseen tapaansa hellän huvittuneesti. Kirjoitin hänelle heksa- ja pentametrin mittojen mukaisen Elegian, jonka lähetin  lähimmille. Lähdenkin kolkuttelemaan kohti pohjoista, avaramman taivaan alle. Toivotan kaikille hyvää Pääsiäistä, syviä mietteitä, värikkäitä munia ja vaikuttavia requiemejä.

28.3.2026