Menin illalla Heinijärven koulun kiitoskahveille, kun Kauno tarjosi kyydin. Koulun pihalla oli paljon eri-ikäistä väkeä, monia tuttuja kyläläisiä. Kyläyhdistys kiitti siitä, että olimme voitollisesti kamppailleet koulun säilymisen puolesta. Minä kirjoitin lennokkaan puoltokirjoituksen paikallislehteen, ja Kauno keräsi alle nelisenkymmentä nimeä.

Olimme leivoskahvit ansainneet. Moni teki paljon enemmänkin koulun hyväksi. Vaikutusta oli, sillä useat kunnanvaltuutetut käänsivät asiassa kantansa ennen äänestystä. Vain demarien rautainen ryhmä pysyi tiukasti koulun tappolinjalla.

Miksi intoilin minäkin hyvän asian puolesta. Kaikki lapseni saivat perusopetuksensa tässä koulussa. Se oli ja on varmaan vieläkin eloisa, ehjähenkinen ja turvallinen ala-asteen opinahjo. Sillanpää kuvaa sitä vuosiadan vaihteen aikoina novellissaan ”Koulu” kokoelmassa Enkelten suojatit (1923). Kirjailijan nuoruudenkoti Töllinmäki sijaitsee kivenheiton päässä koulusta tien toisella puolen.

Heinijärven koulu on ollut vuosikymmeniä kylän kulttuuripiste, myös kyläyhdistyksen toimintakeskus.  Olisi ollut sulaa hulluutta ja barbariaa lopettaa yli satavuotinen kaari tilapäisiin rahaongelmiin. Koulun säilyminen lisää varmasti muuttohalukkuutta näille kulmille. Minutkin haastettiin pihakahveilla pitämään puhe asiasta, ja sen tein.

Lippu liehui, kahvi maistui ja juttu kulki. Oikean kevätjuhlan tunnelmaa. Kaiken huipuksi ja aivan varoittamatta veisattiin yhteisesti suvivirsi. Useimmat osasivat kolme säkeistöä ulkoa. Ei tätä tunnuslaulua hevin kukisteta. Kunnallislautakuntien toimet jäävät siinäkin tappiolle. Tänä keväänä olen osallistunut lauluun Helsingin jumppalounaalla ja Heinijärven koulun kiitoskahveilla. Kohta virsi simahtaa kautta maamme oppilaitosten. Jo joutui armas aika. Onnittelut kaikille koulunsa tänään päättäville! Kävelin onnellisena Heinijärveltä kotiin.

30.5.2026