Ensin toivoin, että Sveitsi voittaisi. Se olisi kotikisoissaan ansainnut vihdoin mestaruuden. Suomella niitä on jo täysi vyöllinen. Niinpä miltei kismitti, kun Konsta Helenius teki sen ratkaisumaalin upeasti kaartuvan luistelun jälkeen. Sveitsin pettymys musersi mieleni.
En aikonut katsoa leijonien voitonjuhlaakaan Stadikan edustalla. Mutta kun alkua vilkaisin, liimauduin katsomaan loppuun saakka. Valtava yleisömäärä, hieno sää, ihmisten innostus, leijonien vilpitön riemu tarttui ruudun läpi ja sulatti vastahakoisen katsojan. Äkkiä olinkin täynnä sinivalkoista juhlamieltä.
Hiukan väsyttävästi ja moneen kertaan yleisöä tosin huudatetttiin ja laulatettiin. Tunnelmaa oli tietysti kohotettava. Juontajien leikit näköjään tepsivät. Tilaisuus alkoi muistuttaa massiivista lastenjuhlaa. Vihdoin leijonat saapuivat. Huoltajia ja valmentajia oli enemmän kuin pelaajia.
Kovat esiintyjät oli tehokkaasti improvisoitu päivässä paikalle. Haloo Helsinki lämmitti, Viskari virkisti alkukantaisella ukkoimagollaan, Käärijä kääri vanhat numeronsa ja huipennuksena saatiin Linda ja Pete vielä kerran kuumentamaan tunnelmaa Liekinheittimellään. Entä jos se olisi voittanut Euroviisut, mitä seuraamuksia olisi tullut. Suomi olisi revennyt itseuhossaan, kun se nytkin oli noin tohkeissaan.
Kotoisen nationalismin juhlaahan tämä oli. Se oli niin aitoa ja kotikutoista, että aatteellinen kauhistelu pysyy kaukana. Me nyt vaan ollaan sankareita kaikki ja Suomi on maailman paras uusi maailmanmestari. Ankean talven jälkeen ansaitsemme näinkin rehvakkaan uskonpalautuksen. Sotien ruhjomassa maailmassa on vähän näin hullaannuttavia ilonaiheita. Paula Vesalan Finlandia sinetöi kansalllistunteen riemujuhlan.
Ainakin Suomi on maailman paras maa juhlimaan omaa mestaruuttaan. Pariisissa PSG:n juhlat kääntyivät tuhoisaksi remmasteluksi. Huliganismia on meilläkin tuttu ilmiö, mutta tämä lätkäfiilis vaikutti hallitulta. Ei ollut vastakkaisia seuroja. Onkin vaikea käsittää, miksi voitonriemun toisinaan täytyy purkautua destruktiiviseen reuhaamiseen. Meidän leijonamme käyttäytyivät juhlassa esimerkilisesti ja hauskasti, lauloivatkin.
Jääkiekko on luonnostaan aggressiivinen laji, mutta nämä kesäjuhlat näyttävät sujuvan oikean yhteenkuuluvuuden merkeissä. Tosin yö on vasta alussa. Ajankohta kansanjuhlaan oli paras mahdollinen: koulut juuri päättyneet, poliisi poistanut hillujat Kaivarista, kesäloma edessä ja helle hulmahtamassa päälle. Tästä kesä ei voi kuin nousta onnelliseen joukkohurmioon.
Niin, kuka se aina muistuttaakaan, että kansa on sirpaloitunut eikä yhteistä pohjaa enää löydy. Hän ei tunne urheilun olemusta. Kovan taiston kautta löytyy parhaimmillaan reilu sovinto, johon tappiokin taittuu.
Minusta jääkiekko on kyllä liian kiivastahtista sohlaamista ja taklaamista. Jalkapallo on sentään kuningatar ja edustaa kaunista arkkitehtonista rakentelua. Kuinka juhlisimme jalkapallon maailmanmestaruutta? Onneksi sitä ei koskaan tapahdu. Pienoisjuhlaksi riitti jo pääsy kerran Euroopan mestaruuskisoihin.
Vuoden 1995 ensimmäinen lätkämestaruus elvytti osaltaan taloutta ja lama taittui. Kohta nähdään voiko ihme toistua. Jos niin käy, se on kallisarvoinen vaalilahja hallituspuolueille. Toivotaan ainakin, että riitaisen kansakunnan läpäisee nyt uusi yritteliäisyys ja edes jonkin aikaa kestävä lämpimän yhteenkuuluvuuden henkäys.
1.6.2026