Postia on moitittu ja syystäkin. Lehtien jakelu täällä maalla on hajoitettu eri päiviin ja aikataulu heittelee. Kestämme sen kyllä. Mutta tänään posti toimi erinomaisesti: iso kirjalatikko tuotiin ilmoitettuna aikana suoraan kotiovelle.

On aina yhtä jännittävää poimia ensimmäinen tekijänkappale käsiinsä. Keltaisena hohtava Sinuhen synty, kohdallani opus 45. Kannessa Mika puhaltaa voikukan hahtuvia lentoon. Vastustin kuvaa ensin, mutta onhan siinä symboliikkaa. Näyttää ainakin elävältä. Toivottavasti kirjan sisällössä on jotakin samaa.

Selaan varovasti vielä jäykkiä sivuja. Usein ensi silmäys löytää jonkin raskauttavan virheen. Niin ei käy nyt, mutta katsotaan, kun pääsen edemmäs. Lähdeluetteloon on läiskitty koko sivu Waltarin teoksia mitä en tarkoittanut, mutta voi olla hyväkin. Löytyvät siitä, jos joku rupeaa lukemaan lisää, mikä aina on kirjoittajan paras palkinto.

Tämä on eräänlainen päivitys, korjaan entistä tutkimusta ja löydän uutta. Näin klassikoita tuleekin kohdella. Mikään teos ei tyhjene lopullisesti. Kun Waltarin rakkauskirjeet Sinuhen syntykesältä vapautuivat arkistosta, oli tutkijan suoranainen velvollisuus sijoittaa ne kehyksiinsä. Kyllä ne antavat uutta takavaloa romaanin tulkintoihin, vaikka Waltarin oma kustantaja torjui ajatuksen ylimielisesti.

Jos vaikka D. H. Lawrencen tai Graham Greenen yhtä intiimit kirjeet olisivat tulleet julki, englantilaiset tutkijat olisivat kilvan hyökänneet niiden kimppuun. Meillä tutkimus ottaa rauhallisemmin. Riittää kun toimittaja pöyhäisee löytöä ja poimii parhaat palat sensaatiomaiseen  julkisuuteen. Sitten lyödään moralistiset leimat kirjailijan kylkeen ja asia on hoidettu.

Näin ei voi olla, ajatttelin heti. Moitin tietysti itseäni, etten ollut valppaana kirjeiden avautuessa. Muistin kyllä, kuinka haastattelin Leena Ilmaria, Mikan rakastettua, joka ei kiusallaankaan luovuttanut kuin muutaman kirjeen nähtäväkseni. Sitten hän sinetöi ne neljännesvuosisadaksi. Mielestäni ne ansaitsisivat tulla julkaistuiksi joskus kokonaan.

Eri asia kuinka olen onnistuin romaanin uudessa tulintayrityksessä. Siteeraan valaisevimpia kirjeitä, joilla on arvoa sinänsä. Tällöin ei tekijänoikeuskaan tule tielle. Kirjeiden oikeudet pysyvät tekijällä ja nyt hänen perikunnallaan. Joskus perikunnat heittäytyvät henkaliksi, mutta uskon Waltarin suvaitsevaisen hengen säteilevän tulevaisuudessa julkaisupäätöksiin. Näin ikävä äkkijulkisuus tasoittuisi ja saisi oikean taustoituksen. Omalta osaltani tein parhaani.

Kaadoin itselleni lasillisen kuohuviiniä ja pitelin uunituoretta kirjaa käsissäni. Antti Herlin sanoi juhlivansa uutta kauppaa viisi minuuttia. En aio minäkään tähän pienempään ilonaiheeseen tuhlata liikaa tunnelmointia. Sili tuntuu hyvältä. Työ tehty on, seuraavaksi esittelen sitä Vammalassa, Turun ja Helsingin messuilla jne.

Mutta ei niin paratiisillista hetkeä, ettei jostain käärme esiin luikertelisi. Vanha kaverini kirjoittaa Pirkkalaiseen  arvion Valkeakosken kesäteatterin musikaalista, jossa minulle on kuulemma taas varattu sysimustan konnan osa. Kiva juttu. Erosimme Katrin kanssa yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja vieläkin syntipukkia jaksetaan riepottaa. Avioliiton todellisista tapahtumista on tasan kaksi avaintodistajaa, arvatkaa kumpaa uskotaan.

En anna ryöpytyksen turmella onnellista tunnelmaani. Huomenna painelen pohjoiseen Vaalaan valmistelemaan oopperan ohjausta, aiheena toinen kirkas tähti, ensimmäinen suomenkielinen naisrunoilija Isa Asp. Hänen kova kohtalonsa liennyttäköön tätäkin uudempaa lemmentragediaa.

12.6.2026