Ihmiskoneiden juhlaa

Melkein koko päivä meni ihmetellessä Alisa Vainion maratonjuoksua. Eikö tuollaisessa konemaisessa ylivoimassa ole jo jotakin epäinhimillistä? Kilpailusta puuttuivat käänteet ja kamppailun tuntu. Jännitystä tuotti vain se, kestääkö nainen todella tuon huikean vauhdin loppuun saakka. Hänen valmentajansakin vaikutti pelästyneeltä. Mutta kesti, ihmeellisesti.

Alisa Vainio näyttää olevan Paavo Nurmen kaltainen voittaja. Kumpikin luotti vain itseensä, omaan vauhtiinsa ja ajanottoonsa. Karo Hämäläisen taannoisesta romaanista  Yksin (2015) voi lukea havainnollisesti, kuinka tieteellisen tarkasti Nurmi suunnitteli askelensa ja vauhdin jakonsa. Samoja piirteitä on Vainion menossa paitsi että vauhdinjakoa ei tarvinnut miettiä, se oli melkein samaa lähdöstä maaliin.

Huippusuorituksia tarjottiin kisoissa monia. Viimeisenä päivänä Duplantis oli taas oma itsensä, vaikka vaikutti kilpailupaikalla entistä sosiaalisemmalta. Mieleen jäi myös Italian kolmiloikkaajan hirmuiset lennot, mies itse kuin viidakosta noussut heimosoturi. Myös saksalaisheittäjä näytti viimeisellään, kuinka keihään saa lentämään jos niikseen tulee. Suomalaispojat olivat seipäässä ja keihäässä aivan aloittelijoita, mutta onhan aikaa varttua. Uusia kisoja tulee vuosittain.

Lepo tekee hyvää penkkiurheilijalle, hänellä on ollut ankara kesä, joka kysyi istumalihaksia ja koetteli valveilla pysymistä. Olin mukana vain jossain lähipiirin veikkauksessa. Kun kilpailijat tuottavat pettymyksiä, on jo liikaa jos samalla pettyy omaan asiantuntemukseensa. Ehkä sitä voi tulevina aikoina kehitellä ja yrittää kohta uudestaan.

Kuten on monella suulla jo todettu, Suomen naisten saalis oli hieno ja miesten vastaavasti vaatimaton. Isoon joukkueeseen mahtui kompurointia ja tyhjäkäyntiä. Voisiko Alisa Vainio  suvereenisuus säteillä juoksuintoa myös miehiin? (Minäkin kävin lenkillä heti päivällä.) Nyt oli pitkillä matkoilla tyhjää ja lyhyillä myös. Illukka kopensoi 200:n menestyksen pudottamalla viestissä kapulan. Voi  miten salamoivatkaan vaihdot vaikkapa naisten pikaviesteissä.

Salamoinnista puheen ollen Sillanpään romaaniin perustuvan Elokuun esitys Myllykolussa oli vähällä saada aidot äänitehosteet. Ukonilma jyrähti juuri kun esitys loppui. Ajankohta oli taitavasti valittu, ja vieraileva ryhmä esitti muuten hyvin omaperäistä ooperatulkintaa. Paikalla oli elävä yhtye, nättiä musiikkia ja hyvin kouliintuneita laulajia, miljöö ja sää ihanteelliset. Dramaturgia oli lievästi sanoen ainutlaatuinen. Kesken Sundvallin kuolinkamppailun sillalle pelmahti nainen sätkimään vimmattua tanssinumeroa ja lopulta kuolla kupsahti siihen paikkaan. Sundvall itse kellahti kännissä ketoon.

Muuan kokenut katsoja raapi päätään ja totesi, että tuo paikka täytyy lukea Sillanpään kirjasta uudelleen. Ei sitä Elokuusta löydy, vaan Edgar Allan Poen runosta ”Annabel Lee”, joka julkaistiin Amerikassa 1800-luvun puolivälissä. Ehkä vieraileva ryhmä Eiku ry halusi vähän väljentää Sillanpään tiivistä rakennelmaa tai sitten koreografia poltteli runolliset tanssihalut.  Ennen joku kireäpipoinen olisi kysellyt tekijänoikeuksien perään, mutta nykyisin kotimaista klassikkoa voidaan vapaasti sörsselöidä näinkin kaukaisilla lisäaineilla, kun tekijät haluavat osoittaa omaa luovaa innostustaan, joten menköön. Ehkä monikin katsoja luuli, että onpa Sillanpäällä maalaiskuvien kätköissä yllättävän räyhäkkäitä kuolinkohtauksia kun vaan tarpeeksi etsii.

Niin päättyy helein kesä ja tumma iltataivas pudotti vettä jo kaatamalla. Vielä on Myllykolussa yksi Enkelten suojattien esitys ensi sunnuntaina, kun joku arvatenkin kaupunkilainen on keksinyt uuden festarin otsikolla LandeFest. Kaiketi siellä ihannoidaan maalaista elämänmuotoa, mutta  nyt itse tunnen saaneeni sitä kylliksi tai liikaa ja livahdan välillä  hengittelemään Helsingin hälinää ja tiivistyviä kirjapippaloita. Tänne palataan, ei hätää viinimarjat ja kantarellit ja omenatkin, teitä vielä keritään keräillä ennen syyskoleita.

Lopuksi huumoria niin kuin Pitkon fraasi kuuluisi. Matti Kassila ja Toivo Mäkelä matkasivat Kööpenhaminaan filmifestivaaleille ottamaan vastaan palkintoa Elokuun erinomaisesta filmatisoinnista. Mäkelän Viktor Sundvall on siinä ylittämätön. Lentokoneessa vähän pohjustettin ja perillä Mäkelä linnoittautui hotellin baariin nauttimaan hyvin ansaittuja viskigrogeja. Kun juhlan piti alkaa ja Kassila tuli hakeaan näyttelijäänsä, tämä lausahti yksikantaan: ”Kuule minä viihdyn tässä oikein hyvin.”

17.8.2026