Hyvää 100-vuotispäivää Yle! Sietääkin juhlia, BBC on vain muutamaa vuotta vanhempi.

Aamu alkoikin ansiokkaasti. Pirkkalainen ja Ylönen kertoivat pimpampullan historian. Väliaikamerkistä järjestetyn kilpailun voitti tunnettu taiteiden tutkija, tohtori Eino Palola. Valituksi tuli kanteleensoiton sävelmä 1700-luvulta! Siinä on perspektiiviä, josta Ylen kannattaisi edelleen pitää kiinni. Onneksi Ykkönen lähettää joskus hyviä historiaohjelmia.

Oli myös normatiivinen keskustelu mediasta ja ohjelmapolitiikasta. Tekoälyn uhkia ja mahdolisuuksia vilauteltiin, kuten kaikissa yhteyksissä kuuluu nykyisin tehdä. Päätoimittajat olivat yksituumaisia ja leppoisia, erityisesti MTV:n asiallinen edustaja. Mitään todellista kilpahenkisyyttä ei kanavien välillä enää näy. Samassa aallokossa yritetään luovia.

Nimittäin globaalit megatrendit ohjaavat kaikkia alustoja. Yleinen viihdepainotteisuus valtaa yhä voimallisemmin alaa.  Erityisen räikeästi tämä tuli näkyviin Ylen suuressa satavuotisjuhlassa, jonka suora lähetys nähtiin lauantaina. Muutama hätäinen kuvaväläys yhtiön kunniakkaasta historiasta, muuten jytistettiin viikottain nähtyjen pop-tähtien johdolla.

Alatyyliäkään ei kaihdettu. Ville Virtanen kertoi menneensä perse edellä – jonnekin. Peltsi havainnollisti, kuinka rutistetaan muhkea torttu Suomen luontoon. Ja joku virkamies hillui munasillaan asemahallissa. Nämä  näytteeksi Yle-viihteen nykytyylistä, joka on pudonnut kovin kauas Parempi myöhään tai Velipuolikuun ajoista, jolloin vielä harrastettiin älykästä huumoria. Tilannetta ei kohentanut edes Elämäni biisin tuote-esittely juhlalavalla.

En ole huomannut kenenkään paitsi aina valppaan radioveteraanin Päivi Istalan puuttuneen juhlan köykäiseen antiin. En tosin seuraakaan juuri mitään sometsättäilyjä. Tuntuu että Ylessä vallitsee suuri itsetyytyväisyys nykylinjaan, jonka puutteista voi aina syyttää persuja ja heidän leikkauspolitiikkaansa. Johtotendenssi kaikilla on nuorison miellyttäminen ja valloittaminen keinolla millä hyvänsä. Toimituksiakaan ei voi tietoiskussa esitellä kunnolla, vaan ne on kiedottava hölmöillen ohittelevan pappa-kävelyn muotoon.

On myös iloisia poikkeuksia. Perjantaina Kulttuuriykkönen keskusteli niin kiinnostavasti uutuuselokuvasta ”Presidentin kyyditys”, että sitä oli tunti kuunneltava sateessa autossa, vaikka samalla olisin hoitanut asioitani syksyn toisen juhlijan Tampereen Työväen Teatterin lippukassalla. Kerrankin historialliseen tulkintaan pureuduttiin kriittisesti, kiitos siitä Lasse Laatuselle ja muillekin tietäville. Olen vielä kahden vaiheilla, kannattaako tämä pölhöfarssin tapaan tehty tulkinta nähdä, niin suuria ja tahallisia poikkeamia siinä tuntuu olevan todellisuudesta, varsinkin henkilöhahmojen osalta.

Aamulla kuuntelin puolikorvalla tv:n kulttuurikeskustelua, jonka päivä ja nimi on jostain syystä muutetu Eturiviksi. Sesongin suuri saavutus tuntui olevan, että RSO sai uutta potkua soittamalla kipaleita kimpassa heavy-metallin hersyttäjien kanssa. Käsitin että tämä oli sensaatio, joka saa koko musiikkimaailman haukkomaan henkeään ihailusta. Näin ja kuulin kyseisestä soitosta pätkän ja mieleeni tuli, että joku vakavahenkinen kriitikko voisi kuitata sen Josif Stalinin sanoin ”sekasotkua musiikin asemesta”.

Mutta pääasia, että meillä on oma luotettava ja joskus innostavakin Yle. Sen kanssa on hyvä väitellä ja epäillä sen ärsyttävän opettavaisia ohjelmia. Kunhan karsisivat heti näiden  loputtomasti toistuvat ennakkomainokset! Ilman Ylen ykköstä, radion aamuja ja tv:n myöhäisiltoja yksinäisen miehen elo olisi kuin pilvinen päivä ja sen huoneissa asuisi ikävyys.

9.9.2026