Olisiko romaanissa Sinuhe egyptiläinen kuva myös meidän ajastamme? Näin tulkitsi tohtori ja kirjailija Ville Eerola esitelmöidessään maanantaina Mika Waltari -seurassa. Vanhastaan on etsitty romaanista vastaavuuksia lähinnä toisen maailmansodan asetelmiin joita Waltari itsekin vahvisti. Mutta olisiko romaani niin profeetallinen, että se heijastaisi myös tapahtumia ilmestysmisajastaan eteenpäin?

Ville Eerola tunnisti Horemhebin tutunomaisia piirteitä vaikkapa Donald Trumpista tai Vladimir Putinista. Kaikki voimaan luottavia valtiaita. Myös oma suosikkini kuningas Aziru liittyy samaan sarjaan varsinkin propagandistina, joka on myös Horemhebin vahva laji. Nämä puhuvat suoraan ajallemme. Tällaisia voi ilokseen noukkia romaanista, mikä kieltämättä osoittaa sen ulottuvuuksia myös nykymaailman selittäjänä.

Ville esitti muitakin paralleeleja, joista voimme jatkaa keskustelua Rosebudin kirjakaupassa 15. päivänä tulevaa kuuta. Olen itsekin viittaillut yhteyksiin Sinuhen ja meidän aikamme henkilöiden valillä, mutta ihan yhtä raisuihin tulkintoihin en ole riehaantunut kuin puolta nuorempi Ville. Tietyt mekanismit ja rakenteet toistuvat ajasta toiseen, kuten Waltari päähenkilönsä suulla todistaa. Ei mitään uutta auringon alla, näyttää pätevän edelleen.

Kun kirjassani Sinuhen synty viittailen Hitleriin ja Staliniin, Putiniin ja Trumpiin, Parnasson kriitikko piti näitä hapuilevina rinnastuksina. Tietysti ne ovatkin kevyitä ajatuskokeita, eihän kukaan tutkija voi sitovasti todistaa jonkun romaanin kuvaavan myös ilmestymisensä jälkeistä aikaa. Jotkut yhtäläisyydet ajasta toiseen vaikkapa George Orwellin romaaneissa ovat niin ilmeisiä, että niille on nyökkäilty vuosikymmeniä. Osaltani osoitin selviä  rinnakkaisuuksia kahden aikalaisen, Sinuhe egyptiläisen ja Eläinten vallankumouksen, asetelmissa esimerkiksi Waltarin riemukkaassa ja julmassa luvussa  ”Väärän kuninkaan päivä”.

Kriitikkoa vastaan ei yleensä kannata käydä polemiikkia, mutta ihmettelen silti, että vakava tutkija Juhani Sipilä ei Parnassossa (4/26) tajunnut Sinuhen synnyn tavoitetta. Sehän on vain pieni päivitys elämäkertaani Unio mystica. Kun merkittävän klassikon syntyvaiheisiin ilmaantuu uutta aineistoa, tutkijan suoranainen velvollisuus on kiinnittää siihen syventävää huomiota ja suhteuttaa tähän asti tiedettyyn. Waltarin rakkauskirjeet kesältä 1945 selittävät osaltaan, miksi suuri romaani valmistui niin ihmeenomaisen nopeasti. Kirjailija tarvitsee haltioittavan rakkauskokemuksen yltääkseen parhaaseen vireeseen, sen Waltari todisti J. W. von Goethen tavoin.

En nyt ryhdy siteeraamaan, mutta mieltäni ilahdutti, että Waltarin teokset syvällisemminkin tunteva tutkija Markku Envall lähetti kirjastani suorastaan yliampuvan ylistävän kiitoksen. Samoin vastaanotto on valtakunnalllisesti ollut varsin myötämielistä. Joten ei hätää, tilaisuuksia jatkaa pohdintoja aiheesta tarjoutuu kirjamessuilla ja muissa yhteyksissä.

Toinen kulttuurilehti Seiska on suonut huomiota niinkin merkittävälle tapahtumalle kuin 29 vuotta sitten viettämälleni hääyölle Katri Helenan tai kenen ihmeen kanssa. Tähän ei kannattaisi kiinnittää mitään huomiota, ellei  laajasti taas vahvistettaisi ennen julkaistuja, totaalisesti väärämielisiä väitteitä. Näille ei yksityinen tallaaja mahda mitään, parasta olisi ohittaa ne huvittuen. Onhan tuossa hääyön tulkinnassa sitä paitsi kirjallinenkin ulottuvutensa, tarina on kuin käänteinen Peer Gynt tai Sillanpään Elämä ja aurinko.

Eipä pääse rauhaan hiukan kuuluisampi kohtalontoverikaan, nykyinen kuningas Charles III. Prinsessa Dianan varjo seuraa häntä hautaan saakka. Uusi kohukirja osoittaa rikkonaisen rakkausdraaman voiman, jollainen aina kuohuttaa ihmisiä. Aikanaan pilkattu ja vihattukin Charles näyttää kääntäneen tappiot voitokseen, sehän on lohdullinen ja rohkaiseva merkki. Isken hengessäni silmää kuninkaalliselle ikätoverille.

23.9.2026