Kuuntelin tarkoin entisen esimieheni Tauno Äijälän sanoja Itse asiassa kuultuna. Tane pysyi mediapolitiikan suurissa linjoissa ja kanavataisteluissa ja jätti ohjelmat vähemmälle. Se vähän yllätti, sillä olihan hän sentään pitkäaikainen ohjelmajohtaja ja vasta loppuaikoina varatoimitusjohtaja. Samoja matseja siinä kaiken aikaa käytiin.

En kaivannut Hesarin Suvi Kerttulan tavoin hauskoja juttuja Spedestä, vaan jotakin jälkitilitystä ohjelmien sisällöistä ja tavoitteista. Joskus on tuntunut, että mainokset ovat yhtiölle tärkempiä kuin itse ohjelmat. Toinen toistaan ne tietysti tukevat, kauppayhtiöllä on omat lakinsa.

Olin lyhyen aikaa MTV:n teatteripäällikkönä ja näin sisältä päin jatkuvan kädenväännön talousjohdon ja ohjelmantekijöiden välillä. Siihen aikaan taiteilijoita oli vaikea motivoida rahantekoon yhtiön hyväksi, vaikka sen piti olla perimmäinen tarkoitus. Mutta oli muitakin tavoitteita, jopa kulttuurisia ja kansanvalistuksellisia.

Äijälä oli kaikessa kovuudessaan jopa idealistinen ohjelmajohtaja. Hänen mielestäään MTV:llä piti olla kulttuurinen julkisivu, jotta se olisi uskottava television tuottaja. Siihen kuului, että sillä oli oma teatteri vakituisina näyttelijöineen kaikkineen, mikä nykyään tuntuu aivan sadunomaiselta. Kyllä Tane aina viime kädessä piti teatterinsa puolia, vaikka vaikeuksia oli.

Ongelma omien muistojeni mukaan oli siinä, että teatterin ohjaajilla ja näyttelijöillä ja varsinkin vahvalla dramaturgilla oli jokseenkin jyrkästi toiset tavoitteet kuin ohjelmajohdolla, jonka taas piti kuunnella talousjohdon ja mainosmyynnin kylmiä lukemia. Kun tulin taloon 1983, minulle tehtiin selväksi, kuinka hidasta ja kallista ja tuottamatonta teatterin tekeminen oli verrattuna uutisiin ja viihteeseen.

Sitä oli kuitenkin tehtävä, kunnes ylin johto vaihtui ja taloon astui ulkopuolinen konsultti. Nopeasti hän huomasi teatteritoimituksen toivottoman raskauden ja kömpelyyden yhtiön rasituksena. Niinpä sitä ruvettiin rukkaamaan. Päätettiin yhdistää teatteri viihdetoimitukseen ja hakea tämän supertoimituksen johtoon ulkopuolinen vetäjä. Siihen hommaan en halunnut enkä hakenut, siihen saatiin sitten turkulainen kulttuuripoliitikko. Runsaan vuoden päästä palattiin päiväjärjestykseen, mutta silloin olin jo Lontoossa ja väitöskirjaa vääntämässä.

En usko, että Tane oli täydellä sydämellä johtamassa tätä kehitystä. Minkä sille mahtoi, että teatteria ei saatu kaupallisesti kannattamaan. Sen taiteilijat vastustivat kirveet käsissä esimerkiksi sarjoja, joka oli jo voittava trendi. Itseään kunnioittavat taiteilijat halusivat kilpi kirkkaana tehdä yksittäisiä näytelmiä, ja hienoja syntyikin, vaan ei kyllin katsottuja.  Muistelmiini kirjasin yllättävänkin korkeatasoista ohjelmistoa 1980-luvun puolimaista, mutta sillä ei ollut vaadittavaa kaupallista kilpailukykyä. Siinä sitä sitten tasapainoiltiin taiteen, viihteen ja kaupan ristiaallokossa.

No ymmärrän hyvin, että Tane ei näihin enää palannut. Hän oli mielestäni hyvä esimies, suoraviivainen ja selkeä, joidenkin mukaan liian tiukka, mutta sittenkin laajakatseinen. Kyllä hänen kanssaan olisi pärjännyt, ellei median myllerrys olisi työrauhaa häirinnyt.

Maikkarin myöhemmästä kehityksestä Äijälä puhui pyöristellen ja diplomaattisesti. Uudet kanavat ja alustat ja alihankkijat ovat täysin mullistaneet ohjelmatyön. Mitään vakavammin taiteellista ei kukaan enää yritäkään lukuunottamatta tanssitaidetta. Teatteri kuoli jo vuosikymmeniä sitten. Globaali koura raapii tekijäin selkäpiitä. Oliko niin, että 60 % kanavan tuotosta katoaa Amerikkaan.

Kun viimeksi tapasin Tanen, kysyin vieläkö hän ja missä määrin seuraa entisen yhtiönsä ohjelmia. ”Uutiset katson, muuhan on soopaa”, kuului viestintäneuvoksen ytimekäs vastaus. Ohjelmia ei enää tehdäkään hänen ikäluokalleen, hän puolusteli. Eipä niin, mutta voisihan nuoremmillekin tarjota jotain syvemmin ajateltua. Vai voisiko? Ehkä ne ovat jo kadonneet omiin maailmoihinsa eivätkä vanhojen ja viisaiden täkyihin enää tarttuisi.

24.9.2026