Huomasin etten ole taaskaan lukenut yhtäkään F-ehdolla olevaa kirjaa mistään lajista. Harmi kun ei muka ehdi tai viitsi seurata nykykirjallisuutta. Pitäisi! Mutta pari olen lukenut, kumpikaan ei päässyt listalle.

Jari Tervo on ilmeisesti niin leimautunut kirjailija, että tuntijat eivät ota häntä enää todesta. Minulle Tervon Koiperhonen on myönteinen yllätys, monilta osin vastenmielinen kirja, mutta pirun hyvin kirjoitettu. Totta kai Tervo irrottelee ja hurjastelee vähän liikaa Ukrainan sotaan liittyvissä kuvauksissaan, mutta voiko niitä liioitella? Sodan kaikinpuolinen karmeus tulee ainakin riittämiin esille.

Venäjän presidentin hahmo, jota ei nimeltä mainita, saa myyttiset ylimitat ja samalla ruhjovaa satiiria, joka irtoaa jo kehyksistä. Hänestä tulee tarumainen mastodontti kaikessa pienuudessaan ja pahuudessaan. Idea presidentin viidestäsadasta (500) kopiosta on liioittelun huippu jopa Tervon asteikossa. Vaikka kuka tietää, venäläistä suurpoliittista surrealismia on vaikea todentaa saati ylittää. Tervo hakee apua Gogolilta ja Kafkalta välistä hersyvin ja aina kohtalaisen poskettomin tuloksin.

Erityisesti presidentin ja hänen ulkoministerinsä suhde on mielestäni romaanin hirtehinen kohokohtia. Voisi hyvin uskoa, että Putin ja Lavrov todellisuudessakin mittelevät toisiaan ja valtaa näin hyytävästi. Tervo on ainakin tutkinut asioita ja höystänyt niitä raikuvalla kuvittelukyvyllään. Mutta raadit eivät anna armoa, kritiikki dissaa ja vähättelee kapeasti. Kyse on muka vain irvailusta ja hörhöttelystä.

Jorma Melleri on blogissaan oikeilla jäljillä viitatessaan Tervon ahkeraan julkiseen esiintymiseen  ja todetessaan: ”Jos hän (Tervo) olisi taustalla hymyilevä arvoituksellinen persoona, hänet olisi julistettu jo aikoja sitten kirjalliseksi neroksi.”

x x x

Toinen listojen ulkopuolinen, tällä kertraa tietokirja on Jukka Valtasaaren mainio opus Miksi Amerikka toimii niin kuin se toimii. Kokenut diplomaatti ja Washingtonin suurlähettiläs antaa vakuuttavaa taustaa ajankohtaisille tapahtumile, joita uutisissa päivittäin ällistelemme. Valtasaari vetää pitkän linjan aina meneiltä vuosisadoilta saakka Yhdysvaltain poliittiseen kehitykseen kaikkine mutkineen ja muutoksineen. Eurooppa ja muu maailma vankasti mukana.

Kirjan tietomäärä näännyttäisi, ellei Valtasaari kirjoittaisi niin nasevasti, lyhytiskuisesti ja samalla terävän assosiatiivisesti. Tuoreita uutisia valaistaan takaa ja altapäin oivaltavasti. Aikamme mielettömät töräytykset jenkkilässä avautuvat monelta osin ikään kuin loogisina ja ymmärrettävinä. Varsinkin viime kuluneen viikon massiviset äänivyöryt Amerikan välivaalissa asettuvat kirjaa lukiessa johdonmukaiseen jatkumoon. Nyt ne riemastuttavat, mutta panevat pelkäämään jatkossa pahinta…

Valtasaari on viime päivinä ollut suosittu kommentaattori mediassa eikä syyttä, hän ei anna juontajien vedättää itseään, vaan lähtee perustelemaan oman pitkän tutkimuksensa pohjalta. Näitä tasokkaita selittäjiä on muitakin, Markku Henriksson, Marko Maunula, Benita Heiskanen, Maria Lindén, mutta turha on syrjiä myöskään trumpilaista tutkijaa Markku Ruotsilaa, joka ajelee itsepäisesti toista kaistaa kuin valtavirran myötäilijät.

Miten tuntuukin, että Amerikan politiikkaa analysoidaan meillä asiallisemmin, puolueettomammin ja tuoreemmin kuin kotimaisia turnajaisia. Tieto ja etäisyys auttavat. Maailman tilannetta voi nyt seurata kuin parasta kuningasdraamaa, eikä Shakepeare ole olenkaan huonoin opastaja tässä edellä mainittujen lisäksi. Monet trillerit kalpenevat rankan todellisuuden rinnalla. Kotikatsomon kannalta ylellinen tilanne, ainakin toistaiseksi.

7.11.2026