Vietin eilen nimipäivää ja sinkkujen päivää hyvällä menestyksellä. Poikani esiintyi samana päivänä Aamulehdessä The 69 Eyes -yhtyeen rumpalina. Seniorijumppasin aamulla Klubilla ja palkitsin itseni illalla menemällä Kansallisteatteriin.
Näin viimein näytelmän Lady T, jota olin kuuullut kehuttavan. Kannatti ehdottomasti. Muistan hyvin Margaret Thatcherin ajan, kun olin opettamassa Lotoon yliopistossa 1986. Häntä vihattiin ja ihailtiin. Vuokraemäntäni palvoi Thatcheria ja kannatti hänen jyrkkiä tempauksiaan. Kun Thatcher kuoli 2013, olin jälleen Lontoossa. Seurasimme vaimoni kanssa hänen hautasaattoaan halki kaupungin. Kulkueelle vihellettiin ja monet katuvierillä pyllistivät hänen arkulleen. Ehkä he olivat entisiä kaivostyöläisiä ja ammattiyhdistysväkeä. Tunteita tämä rautarouva ainakin herätti.
Paula Siimes tulkitsi Thatcherin muistisairaan, menneisyydessä elävän hahmon erinomaisesti, äänensävyä ja pieniä eleitä myöten. Samalla mietin, että valtiaita kuvataan mielellään heidän pehmenneessä vaiheessaan, niin myös Kekkosta samassa teatterissa. Vallantäyteyden hetket tulevat muistoina. Putin saa makaaberin kuvauksen Jari Tervon romaanissa Koiperhonen. Trumpia tuskin voi teatterissa edes kuvata, hän tekee niin surrealistista live-showta joka päivä televisiossa.
Vallan menettäminen ja elämänhallinnan kadottaminen tulevat traagisina väläyksinä näytelmässä esiin, melko ohuesti mutta osuvasti. Yllätyin että Tiina Puumalainen oli paitsi ohjannut myös kirjoittanut tekstin. Sitä olisi hyvin voinut pitää jonkun britin tekemänä, paitsi että silloin se olisi ollut julmempi. Suomalainen versio on kiltti ja ymmärtäväinen, hyvin tutkittu, yltyy myös teräväksi, kun Thatcher julistaa talouspoliittisia näkemyksiään. Oli helppo tällöin kuulla kaikuja Riikka Purran ajatuksista, mikä lienee tarkoituskin. Mari Lehtosen (Maria Kuusiluoman jälkeen) esittämä vastaväittäjä sisäkkö-hoitajana vahvistaa esityksen kotimaisuusastetta.
Meillä Lenita Airisto edusti samaa räiskyvää naistyppiä, tosin vailla mainittavaa polittista vaikutusvaltaa. Hänet tapasin yleensä Katrin konserteissa. Pyysin häntä kerran puhumaan Vanhan Kirjallisuuden Päiville Vammalaan, hän empi pitkään, oli jo suostumassa, mutta päätti sitten että ”money talks”. Esikoiskirjailijoiden palkitsemistilaisuudessa keskustelin kerran hänen kanssaan pitempään ja kuulin kiinnostavia muistoja hänen nuoruuden opiskeluajoistaan Saksassa, poliittinen korostus vahvasti mukana.
Näistä naisista ei ole niin pitkä harppaus Aino Kallakseen kuin voisi luulla. Rosebudin kirjaillassa Kallas nousi tiistaina arvoon arvaamattomaan. Ylväs komea nainen, taiteilijan omaa luokkaansa. 
Diplomaattien salongeissa Lontoossa hänkin liikkui kuin maailmannainen. Ainoat kansainväliset naiskirjailijamme olivat lähiyhteydessä Viroon: Aino Kallas ja Hella Wuolijoki. Sofi Oksasesta voi tulla kolmas lenkki. Valtiolliset vaikeudet saattelivat kahta ensin mainittua, Hella oli myös aktiivinen vakooja ja peluri.
Yhteys aviomiehen kautta Viroon oli Kallaksen voimanlähde kirjailijana, mutta koitui lopulta hänen viime vuosiensa traagiseksi kohtaloksi. Suvi Ratinen kuvaa hienosti romaanissaan Pakolainen (2025) Kallaksen vaiheita Tukholmassa sotavuosina ja niiden jälkeen. Osin sen pohjalta on nyt syyllistetty valtiotamme siitä, että Kallakselle ei myönnetty Suomen kansalaisuutta, jotta hän olisi voinut turvallisesti palata kotimaahan viettämään vanhuuttaan. Rosebudin keskustelussakin tämä välähti esiin suomettumisen huippuna.
Siinä on kuitenkin historiallinen näköharha. Sotien jälkeen elettiin vaaran vuosia, valvontakomissio oli maassa, Stalin vallassa ja Suomen johtajat sotasyyllisinä vankilassa. Virolaisia emigrantteja vaadittiin palautettavaksi, todellinen pelko vallitsi. Siinä oltiin pahemmassa kuin puun ja kuoren välissä, mutta Paasikiven johdolla selvittiin. Varmuden vuoksi Kallasta neuvottiin pysymään Tukholmassa. Varsinaiset suomettumisen vuodet alkoivat vasta 70-luvulla, jolloin kaikki puolueet halusivat omaehtoisesti etujaan valvoen mielistellä Neuvostoliittoa.
Aino Kallaksen tutkimus on innokasta ja vahvasti naisvaltaista. Tuskin muistetaan enää prof. Kai Laitista, joka julkaisi perustavan kaksiosaisen tutkimuksen ja elämäkerran Kallaksesta 1990-luvulla. Hän oli tutkijoista viimeinen, joka tapasi kirjailijan henkilökohtaisesti 50-luvulla. Ehkä hän kertoi Kallaksen loppuvaiheista vähän varovasti ja aukollisesti, vaikka aika olisi ollut kypsä jo suoremmille tulkinnoille.
Rosebudin täpötäyden keskustelun toisena järjestäjänä oli Krohnin sukuseura, joka ilmoitti ensi keväänä avattavasta suuresta näyttelystä Kallaksen ja suvun muiden jäsenten vaiheilta. Joten Kallaksesta ja muista Krohneista kuullaan vielä.
12.11.2026