Panu Rajala

Tämä vasta jotain, että yksi kainuulainen Heikkinen hiihtää niin pöljästi, että nappaa pronssia. Uusien kykyjen nousu jatkuu, toden totta hiihto on elpymässä. Nyt on vielä katsottava yhdistetyn mäki josko sielläkin onnistaisi.

En ihan ole käsittänyt, mistä yliopistolain kiistassa on kysymys, jos sekä OPM että yliopistoväki haluavat samaa: yliopiston aseman vahvistamista ja suurempaa itsenäisyyttä. Ehkä ministeriö on vain sammuttanut väärin. Epäily kytee, että jotkut ulkopuoliset sittenkin tulevat määräämään tutkimuksesta, ja sitähän on tietysti vastustettava. Kiva kun taas tapahtuu akateemisessa maailmassa.

Puhuipa Anja Snellman järkeviä aamulla mediakokkauksessaan. On tosiaan kummallista, kuinka herkkänahkaisiksi kaikki ovat tulleet, kuinka media väijyy pienintä lipsahdusta poliitikoilta, kuinka tosikkomaisesti rypistellään, kuinka loukkaannutaan ja pyydellään anteeksi. Maahanmuuttajista puhuttava fraaseja kieli keskellä suuta, vähänkin kriittisempi konkreettinen havainto kimpoaa rasisti-syytöksinä niskaan. Jospa rentouduttaisiin ja jatkettaisiin Anjan viittomalla vapaammalla linjalla: sana sanasta eikä siinä sen kummempaa mutristelua.

Jussi Halla-ahon rinnastus Pentti Linkolaan oli aika osuva, perimmältään, ja kuinka erilaisen kohtelun ovat mediassa saaneet. Linkolahan arvosti Hitlerin toimintaa (vapautti maapallon muutamasta miljoonasta kuluttajasta) ja yllytti reippaasti meillä murhaamaan liikkeenjohtajia, eikä mikään vihreä ryhmä tehnyt tutkintapyyntöä. Herättäjiä, huutajia korvessa kumpikin, mutta Halla-aholla näyttää kannatus vain kasvavan. Katainenkin rupeaa varovasti myötäilemään.

Aino-Kaisa Saarisen hiihto riemastutti kun palailin omalta Myllykolun lenkiltä. Kakkosnaisen nousu koskettaa. Onko taas ruvettava seuraamaan hiihtoa? Loistavat kelit jatkuvat kotinurkilla.

Johan on uljaat hiihtokelit, alkoikin meno maittaa. Kuka puhuu ilmojen lämpenemisestä, meillä on Hämeenkyrössä -15 ja sitä rataa.

Savusaunaakin taas tehdään ja Jylhää luetaan. Kun menossa Jylhän urheilurunot, sopii hiihtolenkki väliin hyvinkin innoittavana.

Tampereella poiketessa muutama musta mamu kulki Hallituskatua pipot syvällä korvissa. Eivät näyttäneet viihtyvän. Tuli mieleeni kun katselimme kakkosen maahanmuuttoiltaa. Varsinaisia kipupisteitä siinä vain sivuttiin, samoin eduskunnassa luullakseni.

Muutamia hyviä repliikkejä: hankkivatko Somalian merirosvot rahoja ihmiskuljetuksiin?

Kuulin meillä vierailevalta Artsilta (opettaja, eläkkeellä) kuvauksen siitä, kuinka koko suvivirsi-soppa Käpylän koulussa syntyi. Sillä ei ollut mitään tekemistä maahanmuuttajien kanssa, todisti kevätjuhlan työryhmässä mukana ollut. Suvivirsi vain unohtui juhlasta, kun se sitä ennen veisattiin kirkossa. Mutta musiikinopettajan ponteva appiukko pahastui unohduksesta, tulkitsi omalla tavallaan ja kirjoitti lehteen, loppu historiaa.

Näin syntyvät elävät legendat.

Pilvinen päivä tuli, lueskeluksi meni ja jalkalenkkeilyksi.

Helpotuin kun Suvi Aholan juttu Hesarissa ei ollutkaan tuon pahempi, ihan ammattitaitoista työtä puhelinsoiton perusteella. Mutta vähemmänkin raflaava alkusitaatti olisi tieytysti kohdaltani riittänyt.. Sinällään hyvä, että ilmaisuvapauden kannalta avautuvaa ongelmakenttää näinkin kunnollisesti ennakoitiin ja valotettiin.

Luettu Thomas Mannia, Miloszia ja jotain hassua, tutkittu vähän Jylhää. Nautittu mainiota mademuhennosta ja laiskoteltu, sekin taito joskus tarpeellinen.

Aamutuimiin pitkästä aikaa Vepan baariin, joka näin viikonloppuna olikin evakossa Essolla. Vanha konnasto koolla, Pitkoa houkuttelin huvittajaksi Vanhan kirjallisuuden päiville, poika taisi vähän lämmetäkin. Torilta hankittu muhkea matikka, auto viimein pesetetty.

Maalla ollaan, joten piipahdus Tampereen kirjamessuille helppo ja samalla istuttiin siellä Vanhan kirjallisuuden päiviä, tätä ohjelmatoimikuntaa. Eikö nyt se entinen Henki ja elämä ollut omintakeisempi tapahtuma kuin tämä niukahko ja vaimea uusin kirjamessujäljitelmä? Siperiassa oli ainakin ruuhkaa ja tunnelmaa enemmän kuin Pirkkahallissa. Mutta pääasia että kirjallisuutta kovasti edistetään.

Sastamalaan saatiin jo hyvän näköinen ohjelma kasaan, joutuisa ja idearikas toimikunta ei kauan näitä aikaile. Pelkona seinien pullistuminen yleisöryntäyksestä kuten viime kesänänkin.

Illalla katseltiin alusta loppuun Turun taannoinen Seitsemän veljestä, Marja varsinkin kun tunsi silloin näyttelijöitä – ja vieläkin se veti. Yllättävän tuoreelta näytti Matti Tapion tv-sovituskin. Elävää kulttuurihistoriaa näin Kiven juhlavuonna, olihan nerokas ihmiskuvaaja siinä. Nyt odotellaan vain aurinkoisia hiihtokelejä.

SKS:n kustannustoiminta täyttää 175 vuotta; sen kunniaksi vastaanotto vanhassa muistorikkaassa juhlasalissa, joka nyt on remontoitu tuntemattomaksi: kivat parvekkeet kirjahyllyineen poistettu, samoin arvokkaat muotokuvat ja kaikki muu kotoinen rekvisiitta. Paljaat valkeat seinät tervehtivät meitä puhtaaksi sterilisoidussa salissa. Tunnelma kuin kalkitussa sairaalassa. Kuulin että edes muotokuvat palautetaan, remontti vielä kesken. Mutta pidin enemmän vanhasta kodikkaasta tunnelmasta. Täällä pidin väitöskaronkkanikin 1988. Mikä on Kirjallisuuden Seura ilman yhtään näkyvää kirjaa?

Kiva oli katsella seinälle heijastettuja valokuvia menneiltä vuosilta. Siellähän hilluimme itsekin eri tilanteissa. Vanha meno oli rattoisaa ja joskus riehakasta, hyviä jatkoja takahuoneissa. Nyt talo on valjastettu huipputehokkaaksi, hienoja kirjoja tuotetaan nauhana, mutta entisestä lämpimästä kosketuksesta on jotain kadonnut.

Entiset kustannusjohtajat muistelivat ja Päivi kukoistaa nykyisenä johtajana, yli äärirajojensa viritetyssä tuotantokoneessa. Miten liikuttavaa vaikka Urpo Vennon aikana: hän hoiti kustannustoimintaa pääsihteerin toimen ohessa ja sai läpi sentään yhden (1) kustannustoimittajan. Hänen kanssaan tein ensimmäisen kustannussopimukseni, Päivi toimittajana. Pidä kunniana, että aloitin julkaisu-urani silloin anno 1983 vanhimman ja perinteistä rikkaan SKS:n kirjantekijänä. Olihan siellä Kivikin, tosin hyllytettynä.

(Hiidenkivessä on muuten mainio juttu Kiven perillisten käräjäkanteesta vastaan SKS unohdetuista tekijänoikeuksista. Mutta kuinka jutussa lopulta kävi?)

Luen Matti Klingen uusimmasta päiväkirjasta mietteitä Isän tyttö -oopperasta, jonka hän on nähnyt kaksi vuotta sitten premiäärissä Savonlinnassa. Klingen mielestä sodan jälkeinen historia kuvataan oopperassa liian synkkänä, pitäisi enemmän valottaa hyvinvoinnin lisääntymistä, onnellisuutta, ensimmäisiä ulkomaanmatkoja, liittymistä EU:n ytimeen jne. Mutta eihän oikea draama kuvaa onnen lisääntymistä. Klinge sivuuttaa kokonaan oopperan psykologisen ja perhepoliittisen puolen, ihmisten sisäisen kehityksen. Yleensä historioitsijalle ei ole mikrotason ihmistä, yksilöä. Hän seuraa suuria linjoja, kulttuurivaikutteita, laajoja kehityskaaria. Näin ymmärrän myös Klingen kylmäkiskoisuuden vaikkapa virolaisten kärsimyksiä kohtaan; tärkeämpiä olivat Venäjältä tulleet kulttuuriset vaikutteet kuin kyyditysten toimeenpanot, niiden uhrit.

Olivatkohan ne muutkaan vaikutteet aina niin suotuisia, sopii kysyä. Kerran kun 1988 istuin Linda Vidingin saattelemana Tallinnan rautatieasemalla matkalla Riikaan esitelmöimään Sillanpäästä, hän oikein esimerkkejä osoittaen esitteli minulle aseman ihmisvilinässä venäläisten huonoa käytöstä, karkeutta ja välinpitämättömyyttä alkuperäisen väestön arvoista. Äskettäin kuului Linda Vidingin lämmin sivistynyt ääni meidän radio ykkösemme tallenteesta.

Tämä liittyi oopperaan vain välillisesti, kuvattiinhan siinä muun ohessa suomalaisen älymystön innostusta Moskovan aatteisiin 70-luvulla, aatteiden vaikutusta ihmissuhteisiin ja hiljaista väljähtämistä, pettyneen idealistin alkoholisoitumista.

Matti Vanhanen voitti sitten oikeusjuttunsa kuten voitonvarmana meille lupasi jo Gallén-Kallelan museossa toissasyksynä. Poliitikkojen ja muiden julkisen röykytyksen osalta selventävää, mutta toivoa sopii todella, ettei hovioikeuden linjaus kurista vaativien kunnollisten muistelmien, elämäkertojen ym. vapautta käsitellä eläviä ihmisiä, heidän yksityisyyttäänkin.

Elinan päivä. Arkistoissa peuhattiin Vesan kanssa. SKS menee isoon remonttiin, alkaa olla kiire pelastaa mitä pelastettavissa on.

Olli Kortekankaan Isän tyttö illalla oopperassa: suuri pala haukattu äskeistä historiaa, ja se esitellään harvoin viivoin, perhepsykologian näkökulmasta. Tuttuja ilmiöitä, aikakausien läpiloikkauksia, viitteellistä luonnehdintaa. Mutta siinä oli ainakin sanomaa: huolehtikaa läheisistänne. Vallankumous jäi romanttiseksi huitaisuksi ilmaan, aatteet väljähtyivät ja kaikista tuli mukavia keskiluokkaisia, mutta perheen sisäiset traumat jäivät elämään. Sodassa kaatuneen isän opetus lähdöstä, jotta tulisi viisaammaksi, osoittautui sekin subjektin kannalta hyödylliseksi mutta läheisten kannalta tuhoisaksi. Loppu oli nätti, julistava, mutta miten erilaista julistusta eturintamassa kuin aikoinaan Lapualaisoopperassa. Pientä, pyytelevää, vetoavaa.

Siellähän oli Turkasta alkaen teatteriväkeä ja muita intellektuelleja katsomossa. Jotenkin tämä koetaan tärkeäksi, eihän usein tehdä nykyoopperaa isoista lähimenneisyyden asioista. Ihmiskuvissa olisi voinut olla enemmän koskettavuutta, monet esittivät yhden piirteen tyypillisyyksiä. Kaunis ja vähän kosiskeleva loppu jätti kuitenkin hyvän mielen.

Mitä mieltä musiikillisesti, enpä tiedä. Jotain kaunista laulullisuutta, johtoteema ja loppulaulut, eleettömyydessään. Solisteissa ei moittimista, sanoista joskus vaikea saada selvää. Melodiat muuten samaa sekavahkoa, painokkaita alleviivauksia. Sympaattinen kokemus silti.

Arkistossa kaiveltiin Yrjö Jylhän papereita Vesan kanssa, valokuvia löydettiin, kaikenlaista kiintoisaa. Kuinka unohdettu klassikko Jylhä ihmisenä onkaan. Runoilijan suhde sotaan oli verisen vakava, sille tielle jäikin.

Ei mitään ihmettelemistä siinä, että Smedsin vapaa mukailu Tuntemattomasta herättää tv-tallennuksen jälkeen pientä kitinää. Sota anarkistisena leikkinä ei oikein innosta, kun oikeitakin on juuri nähty ja edelleen käydään. Suomen sotien todellisuus taas häivytetty teatterissa niin taiteelliseksi temppuiluksi, että tunnistaminen vaikeaa ainakin veteraaneille ja asiaan vähän perehtyneille. Kyse ei olekaan sodan kuvauksesta, vaan tunnetilasta, purkauksesta, Kiven sanoin murheellisesta iloleikistä.

Matka junalla Saloon, mistä auto noutamassa Halikkoon Wiurilan kartanoon. Ben Zyszkowicz johtaa pientä joukkoa. Menemme Marjan entisen oppilaan, kansanedustaja Pertti Hemmilän 10-vuotisen valtiopäiväuran kunniaksi pidettävään juhlaan.

Kiintoisaa tutustua melko mahtavaan kartanoon, jonka entiseen hevostalliin mahtui hyvin parisataa henkeä illastamaan. Tilaisuutta isännöi kartanon omistaja Günter Brüninghaus. Puheita pidettiin, Perttiä – poliisia, maanviljelijää, pontevaa kansanedustajaa – lujasti kehuttiin. Paljon on varmaan näitä puuhakkaita ja aloitekykyisiä edustajia, jotka eivät hillu palstoilla ja joiden työ ei juuri tule suuren yleisön näkyville. Maaherra tyytyi lukemaan jotain hallinnon järjestelyyn liittyvää absurdia virkaraporttia, mutta Ben hauskuutti sitten yleisöä senkin edestä vanhoilla ja uusilla kaskuilla. Mietaakin nousi kehumaan kaveriaan Perttiä, Pia Koriseva juonsi ja viimein saatiin varsin maittava blini- ja poroillallinen. Juhlan kruunasi Tomi Metsäketo upeilla lauluesityksillä.

Että näin saimme mekin osallistua valtiollisiin tunnelmiin, ja Marja tapasi paljon vanhoja tarvasjokelaisia tuttujaan. Viihdyin hyvin hänen siivellään. Tällaisen juhlinnan ja vaivannäön jälkeen Hemmilä saanee äänivyöryn seuraavissa vaaleissa.