Panu Rajala

Tuli tärkein arvio tästä Hirmuisesta humoristista, kun vanha kustantaja Ville Viksten tokaisi Siltalan syysbileissä: ”Kirjoitit yllättävän hyvän kirjan Huovisesta.” Ville jos kuka Huovisen tunsi ja tämän teokset sisältä päin. Käsittelen kirjassa miesten suhteita, joissa oli omat mutkansa, mutta tärkein tukipylväs Ville aina Veikolle oli. Keväällä haastattelin lyhyesti Villeä, joka tunnetusti ei turhia kirjailijasuhteistaan puhele. Sitä paremmalta tuntui nyt saamani tunnustus.

Toista laitaa edustaa sitten tämän laulajan ja sanoittajan Suonna Konosen kriitikontoiminta, joka on levinnyt jo kolmeen maakuntalehteen. Siellä poika päästelee outoja arvioitaan. Koskaan ennen ei minua ole syytetty akateemisesta kuivuudesta, päinvastaisesta useinkin. Pitäisikö ottaa kunniana? Sain näet Lahdesta viestin, että ”Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa potaskaa”. Totta puhui sanansaattaja. Mutta sama juttu on kiertänyt aiemmin jo Karjalaisen ja Keskisuomalaisen. Eikö lehdillä tosiaan ole varaa enää omiin kriitikoihin? Onko Arvostelijain Liitto kiinnittänyt asiaan jyrkkää huomiota? Näin kritiikin kirjo kapenee, työt vähenevät ja lukijain valinnat köyhtyvät.

Siltalassa oli sentään fiksua väkeä koolla, hyvinkin erilaista: Seela Sella, hänen elämäkerturinsa Anne Mattsson, Kalle ja Ritva ja Anninakin Holmberg, Peter von Bagh, Matti ja Marketta Klinge, Pekka ja Hanna Tarkka, Pekka ja Paula Pesonen, Matti Suurpää, Anja Snellman, Aulikki Oksanen, Taina Haahti, Teemu Keskisarja – muista puhumatta. Toukon ja Aleksin firma kerää ystäviä. Sanoin Kallelle, että yritän kirjassani kumota hänen Petterin Sinisessä laulussa heittämänsä väitteen, että Huovinen tyhjeni jo Havukka-ahon ajattelijassa. Kalle täsmensi, että arvio oli hänen subjektiivinen lukijan kokemuksensa. Kaj Kalin osoittautui suureksi Sillanpään taiteen ystäväksi, minkä tiesinkin. Sanoi hankkineensa viimein elämäkertani kolmannen osan. Design-mies liikkuu suvereenisti myös kirjallisuuden sarakkeilla.

Tulin siinä ravintola Siltasen terassipöydän äärellä iltapäivän auringossa miettineeksi, kuinka arvokkaita ovat nämä hetket, jolloin vielä tapaamme ja voimme puhella monista asioista vanhojen kunnianarvoisten kaverien Pekan ja Villen, Matiaksen ja Vesan kanssa. Pekka totesi, että hänen ikäluokkansa alkaa olla jo kypsää kauraa korjattavaksi. Kunhan ei vielä sentään.

Katsoin vasta nyt päivänäytöksenä Oscar-voittajan The Artistin – erinomainen, tyylejä lainaileva, hauska ja sentimentaalinen pastissi. Taitavasti tehty! Kummeksuin keväällä, että mykkäleffa sai pääpalkinnon, mutta en enää. Eeva-Liisa paineli Pitkääsiltaa, näin ratikan ikkunasta. Illalla taas Sylvin ja Anitan esitys, voimia heille.

Saattoi olla hyväkin, etten saanut lippua Tristaniin ja Isoldeen – sehän oli viimeistä sijaa myöten pakattu. Viisituntinen wagneriaani olisi ollut hermoilleni epäilemättä koettelemus. Saatoin huojentuneena hilpaista Bottalle kaljalle ja kierrellä vähän kapakoita, joihin siis Art goes and so did P. Rajala. Kauneinta oli Irina Björklundin ranskalainen laulelu Kluuvikadun Fazerilla. Myös St Urho’s Pubin irlantilaishenkinen rämpyttely meni mukiin tumman oluen ohessa. Paljon riitti folkkaa tätäkin ns. taidetta nautiskelemaan.

Mutta korkeakulttuuri on kurssissa kun katseli lippujen tavoittelujonoa Musiikkitalossa. Tapasin Kirstin päivällä Akateemisessa ja puolustimme E-P Salosen kannanottoa ministerin merkilliseen linjaan. Mutta kun täällä joku jotakin painavaa lausuu, heti ovat virnuilijat kimpussa. Nytkin joku peräti Kritiikin Uutisten tyyppi keuhkosi radiossa, ettei ole enää mitään korkeaa ja populaaria, vaan kaikki on samaa sössöä, amen. Salonen naulattiin uinahtaneeksi konservatiiviksi. Karita Mattila tuli miehen avuksi, samalla sanomalla. Vaikea väittää, että ainakaan klassisen musiikin rahojen puolesta taistelisivat omakohtaisesti. Alansa edustajina kyllä. Kannatettavaa.

Parin kuukauden maalaiselon jälkeen taas Helsinkiin. Marja starttasi Turkuun, joten Alma jäi taloa pitämään.

Meillä oli Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunnan (pitkä nimi!) kokous Tietokirjailijoiden toimistossa, kevyt lounas saatiin ja tämän kesän tapahtuma kehuttiin, etupäässä. Jotain pientä kritiikkiä toki keksittiin. Ja sitten jauhettiin kohtalaisen pitkään ja vilkkaasti ideoita seuraavaan ja sitäkin seuraavaan kesään. Tämä joukkue toimii erittäin hyvin, tuntee kentän ja keksii esiintyjiä, skarppaa teemaa ja toivoo vain päivien ilmeen nuorentamista. Saas nähdä kuinka siinä onnistutaan. Perusilmeen antavat kuitenkin kunnon antikvaarit, heidän intressejään yli muiden kunnioitettava. Ja tietysti suuren yleisön. Kuten Anu Laitila oli huomannut, missään kirjallisuustapahtumassa ei näe sellaista monituhatpäistä yleisömäärää kuin Sastamalassa Sylvään koulussa.

Jatkoistunto Vesan ja Mikko Lahtisen kanssa Teatterin terassilla. Mikolla on mainio hanke meneillään: kartoittaa kirjailijoiden muistomerkkejä maassamme. Viimeksi tutki läpi kaikki kirjastot. Siinä on matkailemista ja löytämisen iloa. Vesan kanssa lisäsimme Mikon tutkintalistaa, seuraavaksi voisi kartoittaa kirjailijoiden hautakivet (Kivet kertovat!) ja kirjailijakodit. Pitkään siinä iltapäivän auringossa viivähdimme. Vesa kertoili kuulumisia Otavan pihajuhlasta, Mannerheim-leffa sielläkin oli ollut keskeisenä puheen (hyväntahtoisen naurun) aiheena.

Huomasin muuten vasta nyt, että Kainuun Sanomat on julkaissut (14.8.) loistavan arvion Huovis-kirjastani, kirjoittajana lehden kulttuuritoimittaja Sinikka Viirret. Kerrassaan oivaltava ja ytimeen osuva juttu. Totta kai tuntee aiheen, Huovisen omassa kotilehdessä. Nyt kun tärkeimmät julkaisut, Hesari ja Kainari, ovat sanansa sanoneet, voin olla hyvällä ja rauhallisella mielellä.

Kun keskustassa pitkästä aikaa seippailin, kävin vielä Engelissä katsomassa sen Kilimandjaron lumet, jota pirusti on kehuttu. Humaani ja lämmin elokuva olikin, toisenlainen kuin kuvittelin nimestä päätellen, muistutti hengeltään ja yhden näyttelijänkin osalta aika lailla Aki Kaurismäen teosta Le Havre. Kauniita, ihmisen hyvyyteen luottavia satuja kumpikin.

Käytiinpä katsomassa se Suoma-vainaan ompelupirtti, kun Leena Kynnös sitä ystävällisesti esitteli. Hienoon kuntoon ovat laittaneet vanhan mökin, siellä viettäisi huoletta lomaa ja töitäkin tekisi. Kannattaisi avata matkailulle. Sieltä Rajalan Ville-rontti kävi Suoman iskemässä ja vei mennessään Helsinkiin, vaikka Suoma olisi hyvin halukkaasti jäänyt tutuille maille Hämeenkyröön. Lyhyt riiuumatka oli Villellä, kun toimi maantiemutkan takana Tuokkolassa etumiehenä eli pehtorina, ja siellä sitten suuret häätkin loppukesästä 1906 vietettiin, vieraina mm. Sillanpään vanhemmat ja lyseolainen Eemeli itsekin. Sekä kaikki Sillanpään romaanien henkilöt, kuten faijalla oli tapana huomauttaa.

Kirkkoherra Ilvonen parin vihki, ja Ilvosen suvulla tämä mökkikin pitkää oli, eiköhän Suomakin ollut heidän vuokralaisenaan siinä. Yhä enemmän alkaa taas tällainen historia vetää puoleensa. Muutama henkilö pitäisi pikimmiten haastatella.

Osallistumista tapahtumien päivään Hämeenkyrössä.

Meiltä lähti kolmihenkinen joukkue lukumaratoniin Kurjenmäen vanhainkotiin lukemaan Sillanpään Elokuuta. Lukiessani alkujaksoa huomasin, kuinka läheisesti teksti kosketti kuulijoita, näitä elämää ja vastuksia kokeneita naisia. Kun Saima Sundvall häärii tuskastuneena saadakseen huushollin pyörimään ei-halutun vieraan häiritessä ja lopulta kamppailee varjellakseen miestään Viktoria lahjapullolta, näkyi selvästi kuulijain silmissä ja joissain myötäelävissä äännähdyksissäkin itsetunnistuksen värähdyksiä.

Marja ja Alma hoitivat omat osuutensa mallikkaasti, sitten oli tauko, jonka aikanamme häippäsimme ja jätimme lukuhommat Jussille, Maijalle, Helinälle ja Raijalle, joka koko homman Sillanpään Seuran puolesta järjesti ja aluksi kertoikin valaisevasti vanhainkodin historiasta pitäjässä.

Toinen tapahtuma oli illan suussa kiertokävely vanhassa kirkonkylässä. Voi kuulostaa haukotuttavalta, mutta Marja ja Mauri Lepolan vetämä kierros olikin mitä kiinnostavin. Minua se kosketti erityisesti, kun isovanhempieni vaiheet liittyvät niin olennaisesti tänne, Tuokkolaan ja Raipalaan, ja entisen apteekin eli Kynnöksen kulmalla on se isoäitini Suoma-vainaan ompelupirtti, josta hän sitten lähti Villensä matkassa Helsinkiin tuntemattomaan tulevaisuuteen. Näitä olen kolmessa romaanissa käsitellyt, silti kierros toi joitain uusia vivahteita varsinkin apteekin historiaan, josta Pekka Kynnös itse kertoi. Myös Kansallispankin talosta, eläinlääkäri Härkösen ja ihmislääkäri Valtimon talosta kuulimme Pia Härkösen selvitystä. Mukana oli monia asiantuntijoita, näillä kulmin asuneita, jotka lisäilivät opastukseen omia tarinoitaan.

Muistin myös, että faija toimi täällä vt. nimismiehenä sen pelätyn Tainion tuuraajana 30-luvulla vasta valmistuneena tuomarina. Silloin toimisto oli vuokralaisena pankin talossa, vasta 1945 Tainio rakennutti oman talon. Paikallishistoria heräsi taas eloon ja alkoi uudelleen kiinnostaa! Romaania on joskus jatkettava.

Saunakamarissa kuunneltiin Marjan ja Alman kanssa Tristania ja Isoldea, varsinkin sitä kohtaa missä ”meidän kylän poika” Valtteri Torikka veteli. Komea teos on kuunneltava joskus rauhassa. Saunalla pehmyt pimentyvä tunnelma kynttiläin valossa. Jäin kamariin yöksi uneksimaan.

Tauno lausui tyytyväisyytensä siitä, että hänen ei tarvitse missään esittää mielipidettä tästä Mannerheim-elokuvahankkeesta. Muuten kuin aamulla postilaatikolla. Eikä tarvitse katsoakaan sitä, mies lisäsi huojentuneena. Riittää kuulemma kun hillitysti naureskelee.

Mutta minun täytyy lausua ihmetykseni siitä, että kirjallinen historia tunnetaan siellä Ylessä niin kehnosti. Tuottaja Lyytinen väitti tv:ssä, että meillä ei tiedetä mitään Mannerheimin yksityisestä puolesta ja ettei sitä ole uskallettu ennen kuvata. Että on olemassa vain tämä koskematon myytti ja pronssipatsas. Hei hei nyt sentään, onko yhtään tuttu vaikka Paavo Rintalan romaanitrilogia Mummoni ja Mannerheim. Siinähän sukellettiin jo 60-luvun alussa (puoli vuosisataa sitten) Marskin mukana sänkyyn ja suudeltiin jonkun kreivittären alavatsaa. Saas nähdä pääseekö tämä kenialainen versio niinkään pitkälle.

Kirjasota silloin syntyikin. Sitä paitsi ei pidä paikkaansa, ettei kukaan tietäisi Mannerheimin sisäisistä ajatuksista jne. mitään todellista. Kyllä muuan Stig Jägerskiöld julkaisi siitä niin paljon faktaa kuin oli löydettävissä, monta paksua osaa varsin läheistä biografiaa. Kunnioittavaa kyllä, mutta samaahan tämä tuottaja julistaa: kunnioitusta ja sankaruutta. Siis mitä uutta on tiedossa paitsi yllättäen vaihtunut ihonväri?

Vielä sopii muistaa, että Ilmari Turja kirjoitti näytelmään Päämajassa varsin kriittisen kuvan Mannerheimista sodanjohtajana, vaikka Jopi Rinne sitten vähän koki kohentaa hahmon arvovaltaa sekä teatterissa että Kassilan leffassa. Silloin vielä kelpasi tähtiluokan valkoinen mies Marskia näyttelemään, nythän suomalaiset näyttelijät ovat liian pönäköitä näin mittavaan rooliin solakkaan ja komeaan Solanaan verraten, kuten Matti Klinge draamallisen auktoriteetin varmuudella tv:ssä veisteli.

Aika hyvän kommentin luin jostakin: sääliksi käy esimerkiksi brittejä, jotka yleensä tyytyvät omiin kansalaisiin, kun on kuvattava oman historian henkilöitä. Pääsevätkö koskaan murtamaan myyttejä ja saavatko edes näkyviin uusia tuoreita näkökulmia? Joku kalvakka Merryl Streep Thatcherin roolissa, mitä se nyt on tämän Marski-keksinnön rinnalla? Suomi kulkee kaikesta päättäen edistyksen etukärjessä Euroopan filmitaivaalla!

Viimein tunsin saaneeni täyttä oikeutta Matti Mäkelän komeassa kritiikissä aamun Hesarissa. Mäkelällä on kaksi vahvuutta: hän on Huovisen tuntija eikä hänessä ole liikaa tartuntaa akateemisesta rypistelystä. Näin syntyi kunnon juttu, myös kriittinen. Tällaisesta kirjoittaja on hyvin kiitollinen.

Ajelin valoisin mielin Raumalle, missä pidimme palaveria kaupunginteatteriin tekeillä olevasta näytelmästä. Tapio Niemi on sen päälähde eräällä elämäkertateoksellaan, minä olen mukana apumiehenä. Kirsi-Kaisa Veikontytär Sinisalo meitä emännöi erinomaisesti, mukana myös musiikkimies Perttu. Perästä kuulunee.

Alma tuli vähän lepäilemään kovan teatterikesäpuristuksen jälkeen. Keskustelimme juuri tästä Mannerheim-leffasta, josta ei vallinnut keskellämme ihan täyttä yhteisymmärrystä. Tällaisia sananvaihtoja käydään kaiketi monissa seuroissa näinä iltoina. Kun tuottaja taivasteli päivällä radiossa, kuinka suuri yllätys oli elokuvan ennakkoon herättämä huomio (!), hän joko hurskasteli tosissaan tai sitten ei tunne Suomen kansaa. Vähän heikkoja merkkejä molemmat vaihtoehdot.

Sain monia lämmittäviä tervehdyksiä ja onnitteluja kirjani kritiikin johdosta. Oikeastaan onnittelut pitäisi suunnata Matille, hänen lukutaitonsa ansiotahan tämä on. Tervetullutta vaihtelua yhtäkaikki joidenkin taannoisten niuhotusten jälkeen.

Tänään alkoivat taas Sylvin ja Anitan esitykset Helsingissä. Vähän aikaiselta tuntuu, lähetin rohkaisevan tervehdyksen näyttelijöille. Helteet jatkuvat.

Marjan päivän aloitin asiallisesti lahjoin ja lauluin ja kukkasin, tosin vain ensinmainittu oli nyt käytössä. Annoin Reidar Palmgrenin uuden romaanin Sudenmarja, kun sillä on päivään osuva nimi ja siinä on kuulemma raivoisaa erotiikkaa. Tutkikoon vaimokulta sitä jos vaikka innostuisi.

F.E. Sillanpään Seuran johtokunta saapui päivällä, ei nyt nimipäiväkesteille, mutta kokoukseen kumminkin. Verannalla kahviteltiin ja keskusteltiin, kaikenlaista suunniteltiin. Lukumaraton on jo ensi lauantaina klo 10 Kurjenmäessä. Marja sai lisää kukkia ja lahjoja, ei vieläkään laulua.

Mahtavan lahnan savustin, tuli oikein maukasta ja mehukasta. Samaa ei voi sanoa elokuvasta Levottomat 3, josta muutaman kohtauksen katselimme. Seksiriippuvuudesta oli kysymys. Koleita ihmiskuvia.

Elokuvasta puheenollen, kovin valmiita ollaan sekä moittimaan että puolustamaan tätä loistavaa ideaa kuvata Mannerheimia etnisin voimin ja swahilin kielellä Keniassa. Ennen kuin metriäkään on nähty. Tähän tekijät ovat kaiketi tähdänneetkin, helppoon huomioon ja halpatuotantoon. Tällä linjalla kannattaa jatkaa. Kekkosta voisi seuraavaksi näytellä joku pieni kiinalainen ja Paasikiveä pystytukkainen eskimo. Kansa voisi näin osoittaa suurta sivistyneisyyttään ja liberaalia taideaistia, mitä radion mimmi jo ennakolta Mannerheimin kohdalla hehkutti. Oman firman tuotosta on tietysti jo kynnyksellä kiiteltävä. Odotukset siis katossa.

Joskus poikkeaa spontaanisti ilahduttava ohikulkija kuten nyt Kirsti Kontio-Ollila, taannoisten Längelmäen pitojen emäntä. Hän oli viihtynyt Frantsilan ruokakursseilla ja ajeli tänne kello kolmen kahveille. Rikasta kulttuurihistoriaa hän tuo muistoineen, varsinkin palasi mieleemme edesmenneen Aarni Krohnin joviaali hahmo ja koko Krohnien kulttuurisuku. Pekka Pöte Parkkistakin muistelimme, vanhaa norssia, hänkin jo kauan autuaitten runomailla. Tällaiset tapaukset virkistävät.

Samoin virkisti Marjan jumppa, jota voitiin pitkästä aikaa harjoittaa sinisen taivaan alla meidän pihassa eikä Ylivakerin konehallissa. Kuinka kovaksi kunto tässä kehittyykään, eilen jalkapalloa, tänään uintia ja soutua ja saunomista. Pyöräkin viipottaa kylätiellä.

Kesä on parhaimmillaan! Verkossa muhkea lahna. Ahvena ja hauki sukelsivat kalasoppaan. Olen aina luottanut elokuun pehmeisiin päiviin ja öihin, eikä ne petä nytkään.

Media ei enää tunnista ironiaa saati satiirin yritystä. James Hirvisaaren avustaja Helena Eronen heitti vastavetona johonkin ehdotukseen (poliisin ulkomaalaisratsioihin) tuon hihamerkkivitsin. Timo Vihavainen analysoi viimeisimmässä Kanavassa ansiokkaasti heiton sisällön ja vastaanoton. Kannattaisi lukea joskus tämmöinen syvempi tulkinta ennen kuin taas leimataan nuori nainen. Mutta eikö vain tänäänkin radio ja muut toitottaneet, että Eronen oli ”ehdottanut” hihamerkkejä maahanmuuttajille, mitä hän nimenomaan ei tehnyt. Ulkomaita myöten levitettiin tämä median omaehtoinen väärä tulkinta. En ihmettele, että Eronen kyllästyi politiikkaan tällaisessa ilmastossa.

Asia kiinnostaa sikäli, että vähäiseltä osaltani olen muutaman kerran joutunut samantapaisen tosikkomaisen väärintulkinnan ja siteeraamisen kohteeksi. Nykyisin vain suora tasapaksu sana menee perille, vivahteet katoavat tai pahimmassa tapauksessa käännetään tarkoituksellisesti itseään vastaan. Ihme että joku Mielensäpahoittaja sentään osataan lukea oikein. Ilmeisesti Kyrön käänteinen ironia on kyllin selvämerkkistä peruskauraa. Tai jos se luetaankin semmoisenaan ja sen vuoksi on niin suosittua?

Ihmeellisen rauhallinen ilta: ei ylipitkiä kisaselostuksia. Kaikenlaista omaehtoista liikuntaa ehti harrastaa. Kisoista jäi päällimmäisenä mieleen jamaikalaisten aito ilo, joka henki todellista urheiluhurmaa. Ylivoima tuo rennon euforian, heikko menestys supisuomalaisen kireyden.

Päivällä muuten piti vain vilkaista vanhaa monesti nähtyä leffaa Omena putoaa, mutta kiinni jäin. Valentin Vaalan ihmeen hyvä näytelmäfilmatisointi, vaikka juonta oli vähän muodosteltu simppelimmäksi. Tauno Palon taitoa tuli taas ihailluksi, hänen Ventti-Villensä on pikkupiirteiltään elävää työtä. Toini Vartiainen oli parempi Ilona kuin aikalaiskriitikot väittivät. Pena Viljanen sai Murto-Kallena sivuosa-Jussinsa aika vähästä silmien pyörittelystä. Waltari itse talutti mäyräkoiraa alussa ja lopussa. Muistaakseni se ei ollut hänen oma koiransa, joka vastusti filmiroolia ja pureskeli protestina kuvausryhmän lahkeita.