Panu Rajala

Palaavat mieleen entiset päivät, jolloin äitini lausui alkukielellä Vänrikkien runon toisensa jälkeen, ulkoa tietysti. Hangon tyttökoulu osasi kasvattaa jälkeläisiä oikeaan henkeen. Marja sentään laulaa Sven Dufvan alusta loppuun, laulatti sen aina oppilaillaan. Saanen tänään kertauksen. Onpa mulla fiksuja naisia, ollut ja on. (Näistä kerron joka vuosi tulevaisuudessakin, ellei uutta ihmettä ilmene.)

&nbsp Fiksulta tuntui myös lukea kerrankin realistinen, kylmäpäinen arvio Egyptin tilanteesta, kirjoittajana Hesarin yliössä everstiluutnantti Juha Mäkelä, Kairon turvallisuusyliopiston vieraileva tutkija. Ilmankos ymmärtää asiat vähän kouhopäitä kolumnisteja syvemmin – nämä kun ryntäilevät vailla kritiikkiä kansanjoukkojen osoittamaan suuntaan. Pääkirjoitus siinä vierellä on selvästi yliötä huonommin perillä asioista.

&nbsp Mäkelä siis arvioi, että Mubarakin on syytä pysyä kunniansa säilyttäen nämä loppukuukaudet asemassaan, kun hän on jo ojentanut kätensä hyvin sovinnollisesti, mitä harvat edes huomaavat. Muutoin seuraa sekasorto ja verenvuodatus ja pahimmassa tapauksessa ääri-islamistien vallankaappaus. Mäkelällä on myös esittää pari varteenotettavaa vallanperijää pehmeän ja 30 vuotta maasta poissa oleskelleen ElBaradayn sijaan. Millä ihmeellä teoreettinen fyysikko ottaisi upseerien kauan hallitseman maan hallintaansa? Demokratiaan ei voi suoraan harpata, se on pitkä prosessi, kuten Mäkelä todistaa. Eikä läntinen malli ole arabinmaihin semmoisenaan vientikelpoinen.

&nbsp Mutta mitä on sanottava saman lehden kulttuurisivusta, jossa johtojutussa syyllistetään oikein pilkallisen kuvan kanssa keski-ikäisiä ja vanhempia naisia – heitä yhteiskunta kuulemma tukee eniten kulttuurin kuluttajina. Vai niin! Pitäisikö sekin tuki suunnata jollekin rock-sukupolvelle? Kun nainen on viimein saanut lapset ja perheen hoidetuksi ja hänellä on aikaa käydä teatterissa ja oopperassa ja konsertissa, niin eikö iske tämmöinen diskriminoiva tilasto silmille. Pysy vastakin kotona, jotta nuorilla riittää hillumistiloja. Toivottavasti naiset eivät vähästä hätkähdä – eivätkä tuenjakajat.

&nbsp Olipa muuten radiossa aamulla tuoretta kirjallisuusohjelmaa: uusinta syksyn Mannerheimeista. Paljon siellä uusitaan, ilmeisesti uusia kirjoja ei ilmesty tarpeeksi. Tai niitä ei viitsitä käsitellä. Olisiko vaikka Eva-Stina Byggmästarin runokirja Vagga liten vagabond – Runeberg-ehdokas – ollut juuri tänä aamuna paikallaan syventävästi esitellä? Radio tosin kohensi osaketta lukemalla mietelauseena Juhani Lindholmin uustarkkaa suomennosta Mamme-laulusta. Laulettavaksi se tuskin koskaan kelpaa.

&nbsp Lauri Meri arvioi Hesarissa melko viileästi Lämminverisiä, mutta Anne Välinoro Aamulehdessä sitä kuumaverisemmin. Panegyyrisestä kritiikistä saamme lukea, että Tampereella tosiaan asutaan Ratinan sillan alla, ei se mitään fantasiaa ole. Jaaha. Niskavuorta (Meri) en esityksestä muualta löytänyt kuin lopun kuolinkohtauksesta, jossa oli lainattu myös Kirsikkapuiston Firsiä. Olisiko sittenkin tehokkaampaa herätellä hyvinvointi-ihmisiä, jos draama vähän lähempää sivuaisi tunnistettavaa todellisuutta – huolimatta niistä Ratinan asukeista. Ristiin mennään, keskustelua on herätetty, hyvä niin, elon merkki sekin.

&nbspPS Marja yllättikin ja laulatti ruokaryypyn kanssa Hvid din Källa, ja hyvin osattiin. Tytötkin sitä lauloivat joskus Famulle tämän syntymäpäivänä. Eilen nähtiin muuten ihme uusinta: Marja Vaurio v. 1971 kommentoi oppilaittensa puhtautta Teeman uusinnassa. Tulee vielä kerran huomenna sunnuntaina klo 10. Kovaa kamaa!

Ja valoa tulee, vähä vähältä. Tosin aina välillä luntakin.

&nbsp Pitkän paussin jälkeen TTT:n suuren puolen ensi-illassa, nostalgiaa ilmassa. Samoja kasvoja, sama tunnelma. Sama paikkakin toisella rivillä. Tarjoilu oli vähän eri: kuohua heti kärkeen.

&nbsp Sirkku Peltolan surkimustrilogian eka osan näin KOMissa ja nyt kolmannen täällä, siispä hiukan aukollinen käsitys. Mutta tämä Lämminveriset nousi kyllä myönteisen puolelle, vaikka ensin mietin, onko Tampereella jo tilanne näin heikko, että kansaa asuu siltojen alla. Onneksi Maria Aro mainiossa pääroolissaan muistutti meitä siitä, että tämähän on vain kertomus. Jolla ehkä on joitain siteitä siihen todellisuuteen, josta näytelmässä myös yritettiin kertoa.

&nbsp Joku sanoi väliajalla, että jos kerran halutaan puhua vakavista asioista, niin puhuttais sitten kanssa. Tässä oli vanha konsti käytössä: mustahkon huumorin ja fantasian kautta hivutetaan vähän tätä laitapuolen tietoisuutta katsojan tajukammariin. Tilanteessa oli myös tahattoman koomiset puolensa: salissa Tampereen parhaimmisto hyvissä puvuissaan katsomassa tätä leipäjonoissa lusmuilevan sillanalusjengin hilpeän karvasta kohellusta. Joopa joo.

&nbsp Pari roolia mahtavan Marian lisäksi pelasti illan. En ole ennen nähnyt Pentti Helinin luomusta irakilaisena Hamedina: olihan siinä vähäeleistä ihmisläheistä oivallusta! Ja Ami Räsänen on keinoiltaan varma, joskin jo tutunomainen. Mutta entä nämä romanialaiset: eikö tällainen mustalaisleiri-meininki rupea jo hipomaan lempeähenkistä rasismia. Olkoon, kertomusta ja hellää tragikomediaahan katseltiin, vaikka vakavasta aiheesta, kuten sanottu. Venytystä oli liikaa, toistoa ja tyhjentyvää tohinaa. Lopun poliisiautokohtaus oli hienosti nostettu, mutta eihän tätäkään esitystä saatu kunnolla loppumaan, vaan sen täytyi laahautua itku silmässä vielä entisten jaksojen kertauksiin saakka.

&nbsp Jääkö Peltolan trilogia yhteiskunnallisen teatterin herättäväksi merkkipaaluksi vai unohtuuko monen muun karseanhauskan haahuilun sameaan hetteikköön?

Helmikuun hanget aukeavat. Tästä voi hiihdellä näitä kotilatuja pitkin Vanajan ja Kierikkalan vainioita tai sitten painella pururadan ladulle, jossa luistaa paremmin. Ehkä vielä laajennan lenkkejä, alku varovammin.

Tänään kuultiin radion mietelauseena sopivasti Hellaakosken hiihtohenkisiä runoja. Mietelauseet ovat parantuneet heti kun Vesa kolumnissaan vähän huomautti, hehheh. Muutenkin radio säestää toimiani: eilen viikko alkoi komealla savolaisella herännäisvirrellä – ihan kuin tietäisivät, että täällä tutkitaan Ahon Kevättä ja takatalvea. Joka ei muuten olekaan niin pöllö romaani, vaan suuri aatehistoriallinen kehitelmä – vähät siitä, että välillä kankeanlainen. Ja illan suussa tulee Välskärien kertomuksia Ahon suomennoksena. Hyvät kehykset aiheenmukaiselle tutkijalle.

Vallitsee täydellinen työrauha, niin syvä hiljaisuus, että ajatuksensakin kuulee. Marja on Turussa. Kattilassa makkarasoppaa koko viikoksi. Ei puutetta mistään. Mutta kun illalla ajatukset vapauttaakseni katselin rikossarjaa kolmoselta, taksikuskin murhasta, niin hei hei siellä Jarkko Sipilä ja Aleksi Mäkelä: miksi ihmeessä melko simppeli juttu oli pakko venyttää monin toistoin ja tuskastuttavin laukaisusarjoin tunnin mittaiseksi. Pitääkö mainoskatkon jälkeen tosiaan aina kertoa siihenastiset vaiheet uudestaan? Ja ampua uhri noin pariinkymmeneen kertaan. Kakkosella tehtiin näitä pelkistetysti, tehokkaammin. Mutta se nyt oli pieni murhe hienon työpäivän tähteeksi.

Waltarin Sinuhe on edelleen paras opas Egyptin tapahtumiin. Mitä kansanjoukko saa aikaan? Päitä putoaa, vaikka tuskin enää heitetään ruumiita Niilin krokotiileille. Kiihko valtaa kadut, uudistuksia vaaditaan heti. Mutta paraneeko köyhän kansan elämä? Voiko hallinnon puhdistaa ja talouden tervehdyttää kertaheitolla? Theban kiihko huumaa hetken, toiveet paremmasta huomisesta särkyvät kuin savikupit ja kansa kärsii nahoissaan vielä monta nälkäkuuria eikä mitään uutta ole auringon alla.

Kuinka kansa lähtee yhtäkkiä, kuin käskystä kaduille, kestettyään Mubarakin hallintoa tyynellä mielellä kolme vuosikymmentä? Voiko pahoin takapajulle jäänyt maa kohentua demokraattisin uudistuksin? Eikö talous mene pikemmin hulinaksi. Lahjakas alkuperäiskansa on saanut vuosituhansien kuluessa antaa tilaa passiivisille muslimeille. Miten restauroida se kyvykkyys, joka nosti Egyptin loistoon nelisen tuhatta vuotta sitten? Hitaita voivat olla jumalan myllyt nytkin.

Juhani Ahon Kevät ja takatalvi on pitkään uuvuttava, pitkien puheiden ja kumisevien saarnojen täyttämä, keinotekoisin sattumin etenevä romaani – kunnes se ensimmäisen osan lopulla äkkiä sähköistyy ja syttyy elämään. Tällaisia temppuja kirjailija voi harrastaa. Silti on vähän kohtuutonta, että luen sitä jo kolmannen kerran, ensimmäinen oli tenttiin maaliskuussa 1966. Ja toinen jotakin esitelmää varten maaliskuussa 1996. Jotkut kirjat eivät päästä rauhaan. Saas nähdä löytyykö siitä tässä ajassa jotain uutta.

Uskomme että Paquita ja Miguel saavuttivat monen mutkan jälkeen toisensa ja onnen Francon ajassa. Sitä katsoo kuin omaa perhettään, paitsi että tapahtumia on enemmän. Tänään pojallani Vilholla oli viimeinen työpäivä täällä paikallislehdistössä, nyt suuntaa rohkein mielin rock-rumpalin ja musiikkikriitikon epävakaiseen vapauteen. Töitä kuulemma riittää. Toivomme tosiaan niin. Samaa kantaa kuin isänsä: ei pysy työpaikoissa.

Kuinka kansa lähtee yhtäkkiä, kuin käskystä kaduille, kestettyään Mubarakin hallintoa tyynellä mielellä kolme vuosikymmentä? Voiko pahoin takapajulle jäänyt maa kohentua demokraattisin uudistuksin? Eikö talous mene pikemmin hulinaksi. Lahjakas alkuperäiskansa on saanut vuosituhansien kuluessa antaa tilaa passiivisille muslimeille. Miten restauroida se kyvykkyys, joka nosti Egyptin loistoon nelisen tuhatta vuotta sitten? Hitaita voivat olla jumalan myllyt nytkin.

Juhani Ahon Kevät ja takatalvi on pitkään uuvuttava, pitkien puheiden ja kumisevien saarnojen täyttämä, keinotekoisin sattumin etenevä romaani – kunnes se ensimmäisen osan lopulla äkkiä sähköistyy ja syttyy elämään. Tällaisia temppuja kirjailija voi harrastaa. Silti on vähän kohtuutonta, että luen sitä jo kolmannen kerran, ensimmäinen oli tenttiin maaliskuussa 1966. Ja toinen jotakin esitelmää varten maaliskuussa 1996. Jotkut kirjat eivät päästä rauhaan. Saas nähdä löytyykö siitä tässä ajassa jotain uutta.

Uskomme että Paquita ja Miguel saavuttivat monen mutkan jälkeen toisensa ja onnen Francon ajassa. Sitä katsoo kuin omaa perhettään, paitsi että tapahtumia on enemmän. Tänään pojallani Vilholla oli viimeinen työpäivä täällä paikallislehdistössä, nyt suuntaa rohkein mielin rock-rumpalin ja musiikkikriitikon epävakaiseen vapauteen. Töitä kuulemma riittää. Toivomme tosiaan niin. Samaa kantaa kuin isänsä: ei pysy työpaikoissa.

Usein Hesarin Karlsson oivaltaa ja osuu, niin tänä aamunakin. Pilapiirtäjän tehtävä on kääntää kaluttu asetelma ylösalaisin ja näyttää sen naurettava puoli, tunnistettavat piirteet vahvistaen. Kari oli siinä mestari, Karlsson kulkee samaa tietä.

Mutta Keskon Halmesmäen vitsailu herättää kysymyksen siitä, onko epähieno heittely lajikohtaisesti luokkarajattu. Viihde on omassa rauhoitetussa kategoriassaan. Jossain Uutisvuodossa tai Presidentin kansliassa tai pakinoissakin voi heittää mitä silmitöntä herjaa hyvänsä tunnetuista hahmoista. Mutta annas jos pääjohtaja yrittää, vaikka kömpelösti, kohta on koko media ja tiedostava naisarmeija kimpussa. Halmesmäellä on valtava painoarvo, Jari Tervolla ei kai sitten mitään. Jari Sarasvuo sanoi, että johtaja on nykyisin kaikkein suojattomin.

Loukkaantumisyhteiskunnalla on selvät pelisäännöt: pilkata saa jos laji on oikea, mutta lempeäkin leikinlaskun väärällä areenalla rangaistaan.

Hjallis osasi kysyä Timo Soinilta oikeita, vilpittömästi jankkaavia kysymyksiä. Kysyjä lyö omat mielipiteet avoimesti pöytään. Talk show, joka luottaa pelkkään kahdenkeskiseen puheeseen, voi jopa päästä asioihin kiinni. Kannattanee katsella jatkossakin.

Sitä paitsi Donnerin Mannerheim kieltämättä parani loppua kohti. Missähän näitäkin filmejä, joita tähän oli löydetty, tähän asti on piilotettu? Lopun kehittely nykypäivän Suomeen oli kyllä perin harvoin vedoin harsittu, tuskin edes tarpeellinen.

Hiihdeltiin lähimaastossa ja pururadallakin, nautinnollista. Nanosuksi kulkee ja pitää, keli mainio, sää taivaallinen. Myrskykin laantui. Tauno poikkesi illalla puhelemaan. Hänen hiihtolenkkinsä vähän toista maata kuin meidän tunnustelu. Mutta vielä tässä ehditään vertymään.

Lumitöitä riittää kotipihalla Hämeenkyrössä ennen kuin päästään edes pirtin rappuselle. Auto paksun hangen alla. Tauno kyllä viittasi että sen olisi voinut heidän navettoonsakin viedä. Täällä kun 20-luvulla tehty autotalli on auttamattoman ahdas, mitoitettu sen aikaisille autoille.

Matkailimme herroiksi ja rouviksi junalla ja bussilla kirkolle ja siitä pirssillä pihaan. Takaraivossa vielä tuntuvilla Kirstin tarjoama herkullinen monilajinen illallinen viineineen viehkeitten daamien, Lailan ja Seelan, seurassa. Niinpä maistuivat nyt kaalikääryleet ja piimä, vastapainoksi.

Täällä on rauhoittavaa. Taitoluistelua katselemme hohtavien hankien keskellä, tuulen viuhuessa ikkunain takana. Ihmeellisiä naisia, salskeita miehiä, todella koreita poikia Marjan iloksi. Ja toivotuissa Esko Rahkonen lauloi Marja-tangon! Pitkästä aikaa kotisaunaan, vähän lempimään. Ei jumalauta elämä voi tästä yhtään parantua.

Kirjoittavathan hyvin vanhat ystävät, Anja ja Vesa Hesarissa. Kummallakin aiheena Hella, tai Vesalla oikeastaan lähtökohtana kielikritiikille Juurakon Hulda. Mainio oivallus. Anjan kanssa olen (elokuvaa näkemättäkin) samaa mieltä siitä, että tietty näköisyys, tietty ulkoinen tunnusmerkillisyys vahvistaa roolikuvaa tunnetusta henkilöstä. Mitä on Hella normaalikokoisena ja ilman kimittävää ääntään, virolaisperäistä ääntämystään? Varsinkin kun näillä oli elimellinen yhteys hänen persoonallisuuteensa. Meillä usein ohjaajat ja näyttelijät tekopyhästi korostavat, että tarkoitus ei ole tehdä ”näköiskuvaa”, vaan siis jotain muuta. Kysymys on yleensä kykyjen etsinnän laiskuudesta. Miten maailmantähdet näkevät valtavasti vaivaa etsiäkseen yhdennäköisyyttä hahmoihinsa, lihottavat ja muuntuvat jos tarvitaan. Onhan valinnanvaraakin enemmän suurissa maissa. Mutta kyllä näyttelijöitä löytyisi. Minne on hävinnyt Tuula Nyman? Tai vastaavat rehevät hahmot.

(Ohjaaja ja näyttelijä istuvat tuolla aamutv:ssä ja perustelevat vaihtoehdotonta näkemystään. Olen muuten kaivannut Tarmo Poussua ja kollegaansa Tähtihetkeen; he olivat hyvä napakka keskustelupari. Nyt lyhykäiseen ohjelmaan on tungettu löysähköä haastattelua, jota tulee muutenkin joka kanavalta.)

Anja rohkeni epähienosti viitata tähän naisen lihavuuteen samaan aikaan, kun Keskon pääjohtaja on rennosti heitellyt ”kokovartaloministeri” Kiviniemestä. Epäkorrekti vitsailu kiellettäneen pian lailla. Haluaisinpa nähdä sen naisen, joka ei piittaa ulkonäöstään ja sen kohennuksesta. Kiviniemi kaunistuu silmissä, suosii värejä vaatteissaan, stailaa huolella. Ja jos ulkonäkönsä eteen näkee vaivaa, eikö sitä saisi siis kommentoida? Tuskin se asiaosaamista himmentää. Siinä yksi naisliikkeen paradokseja.

Huojentuneena ajattelin jo ennalta, että eipä tarvitse vaalikeskusteluja pian seurata, kun kiidämme muille maille pahimmaksi aikaa. Jan Anderssonin kopeasti, ylimielisesti ja puolueellisesti johtama a-studio antoi murheellista ensimakua tulevista jankkauksista. Eikö puheenjohtajan enää tarvitsekaan olla tasapuolinen ja jakaa puheenvuoroja, vaan hänen täytyy itse arrogantisti puuttua näkemyksineen joka käänteeseen? Lämsän, rauhallisen virkamiestyypin, loppupuheenvuorokin keskeytettiin, jotta ivallisesti ilmehtivä Ervasti saisi viimeisen sanan. Se siitä Ylen tasapuolisuudesta, joka muutenkin on koetuksella jo alkumetreillä.

Hannu Marttila vertailee hyvää asiantuntemusta osoittaen Amin Maaloufin romaania Leo Afrikkalainen Mika Waltarin Mikael-romaaneihin. Heti heräsi halu tutustua Maaloufin teoksiin lähemmin. Lähdettävä pian Södikalle kuvaneuvotteluun ja vielä arkistokierrokselle ennen heittäytymistä kirjoittamisen loppukierteeseen.

Eilisestä jäi vielä mieleen pari kohtaa.

Stadin kundia lämmitti Kaupungintalon näyttely stadin mestoista, jota Jussi Pajunen (Kuliksen kundi) ja Lasse Liemola (”Anna pois mun kitarain..”) ja Heka ”slangiproffa” Paunonen olivat joukolla avaamassa. Jaettiinhan siä sit plakettejaki parhaille nuorille skrivaajille. Kiva nostalginen happening. Folkkaa oli iha mielettömästi. Jänskä juttu, et näyttelyä oli prägännee kasaan mun vanha Waltari-ryhmä Södikalla anno joskus 08, Riitta Toiviainen ja Mikko-Olavi Seppälä, joka onkin kova kundi: äsken vasta se sai järjestykseen ja kansiin Suomen teatterihistorian ja varmaan jo metskaa uusii duunii. Fiksua seki et Riittaa ja sen älytöntä fotojen tuntemusta käytetään näis jutuis hyväksi.

Jos jotain pitäis huomauttaa, niin slangi oli niissä plaguissa snadisti ylikireetä mun makuun, vähän niinku lastattua kaikilla mahdollisilla ilmauksilla, mutta enhän mä tunne kielen koko kirjoa ja tuolla oppii tsennaamaan lisää. Oli siin Sandiksestakin upeit fotoja. Kanstii mennä siis Kaupunginhalliin tsiigaan vanhoi kuvii ja tsekkaan niistä nastoi selityksii.

Me dallattii talolta Kansalliseen ja yritettiin tsiigata semmosta stygee ku Kristuksen morsian, mut se oli ihan seko, semmosta pinnallist pulinaa ja huulenheittoo ja ihme trikkejä. Trendejä oli kyl yritetty niinku kauheesti tsempata messiin. Oli lesboi ja uskovaisii ja ihme hiippareita säkit päässä ja kaikkee kirkollist krumeluurii, mut ei tuoreenpuoleista ajatusta eikä yhtää oikeeta ihmistä, joka olis jelppiny vähä snaijaan näit nykymailman juttui. Jotenka me jaksettiin sittaa siä väliaikaan saakka ja dallattii sit skruudaan toho Groteskii, ku se nimi sopi joteski pelin henkee. Siä oliki iha älyttömän hyvä safka ja staili tarjoilu, joten menkää te sinne suoraan stadihallilta ja jättäkää toi teatteri vaikk välii. Ei sen puolesta,, joku voi sitä digatakki ja nuorta jengii ainaski nauratti kaikki irtopointsit, joita siin kyllä vilisi. Et sillee.

Nyt kun nähtiin viimein Kaupunginteatterin Enron, jota Tiia suositteli jo ensi-illassa, niin olihan vähän järeämpi nykymaailman peilaus kuin Kristuksen morsian – tietysti ihan eri sarjoissakin. Mutta nuoren naisen kirjoittamia draamoja molemmat, tämä Lucy Prebble ei ollut kolmikymppinenkään vääntäessään tämä toisen näytelmänsä. Heini Junkkaala on kuusi vuotta vanhempi, takana jo laajempi draamatuotanto.

Kyllä uskonnollista aihetta voi käsitellä jäntevästi, älykkäästi ja ennen kaikkea elävin ihmiskuvin – siitä osoituksena Juha Jokelan erinomainen Fundamentalisti.

Uskonnosta oli tavallaan kysymys myös Enronissa: uskosta rahaan, keinotteluun ja maksimaalisiin voittoihin, jotka silattiin pääjohtajan kristillisellä vakaumuksella. Irvokas kuva kieltämättä. Näytelmä on valmistettu niin rautalangasta vääntäen, että ilman taloustiedon alkeitakin alkaa ymmärtää, kuinka energiajätti USA:ssa paisui kuin sammakko maailmanlopun edellä ja sitten pihisi tyhjiin jättäen jälkeensä raunioita ja ruumiita. Kammottava kuva ihmisen ahneudesta, josta kasvaa instituutio. Oppitunti siitä, kuinka osakkeet nostetaan keinotekoisesti pilviin – ja sitten korttitalo romahtaa. Voisikohan meilläkin joku kirjoittaa vastaavaa. Jokelan Esitystalous oli sinne päin ja sitten se Reko Lundán -vainaan talousopillinen näytelmä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa taannoin Kansallisen pienellä. Kuka jatkaisi?

Kari Heiskasen ohjaus noudatti aiheen ja tekstin kovaa, kylmää, tahallaan kapean elotonta linjaa. Ei tässäkään ollut ihmisiä, pelkkiä rahantekokoneita, voittajia ja häviäjiä ja sitten tuomareita. Kaikki näyttelivät sopivan hyytävästi. Ei mikään ilostuttava, mutta antiikin tragedian tapaan kenties puhdistava ilta.

Päivällä olimme jo toisen kerran tuuppaamassa Ahon juhlavuotta alkuun, nyt vanhalla Polilla eli hotelli Linnassa, missä julkistettiin (!) Uusi-Hallilan ja Helttusen ansiokas prokirja juhlakalusta, joka ilmestyi hyvissä ajoin viime vuonna. Tuula ja Anne vetivät kattavan tietopaketin tilaisuudessa, ja kaikenlaista tuntuu vuoden mittaan tapahtuvan, kuten taustapromoottori Jussi Brofeldt tyytyväisenä sai todeta.

Kun minulta kysyttiin suhdettani Ahoon, nostin kolme kohtaa monien joukosta. Aho loi ensimmäisenä tyhjästä ammattikirjailijan roolin ja osoitti, että sillä voi menestyä ja elää niin herrasmiehen kuin kansanmiehenkin täyttä elämää. Hän ei kaihtanut edes kapuamista kansakunnan kaapin päälle. Toiseksi Aho murtautui ensimmäisenä suomenkielisellä puolella kansainväliseen, ainakin pohjoismaiseen tietoisuuteen. Ja last but not least: kyllä osasi Jussi pelata korttinsa naisten kanssa ja hoidellakin eroottiset kolmionsa, vaikka kriisejäkin oli. Näistä jatkettakoon.