Panu Rajala

Nimipäivä on siitä kiva, että saa kaikenlaisia lämmittäviä tervehdyksiä. Ehkä voisin jo leppyä siitä, että Kustaa Vilkuna siirsi aikanaan nimpparini heleältä toukokuulta tänne pimeään syksyyn; täällähän pieni huomio juuri sopivasti kirkastaa harmajaa tunnelmaa.

Aamupäivällä sain potkua ja rohkaisua WSOY:n Hannu-kabinetissa, missä syventyen käsiteltiin lähettämääni tekstiä Ahon alkuvaiheista. Kirja tuntuu olevan oikeilla raiteilla, on vain jatkettava eteenpäin. Muutama uusi lähdetieto antaa lisäinnoitusta.

Finlandia-ehdokkaista en tunne yhtäkään, joten vaikea sanoa niistä mitään. Olisin tietysti odottanut Elina Hirvosta tai Olli Jalosta joukkoon, mutta mitä näistä aina narisemaan. Hyviä kirjoja, uskotaan niin. Ehkä jonkun ehtii vielä lukaistakin.

Koskenniemi on ainakin tuttu ja hallitsi iltaa Päivälehden museossa. Oli mentävä kuulemaan, kuinka tulisesti herrat Häikiö ja Tarkka ottavat yhteen, mutta siitähän tuli perin sovinnollinen ja sivistävä esitelmätilaisuus, johon museonjohtaja Saila Linnahalme vielä heitti virkeän naiskulman Maila Talviosta. VAK:n asema monituisten seurojen ja klikkien keskushahmona tuli Martin esityksessä hyvinkin selväksi, samoin Pekan vetämä poliittinen linja näiden klikkien ominaissuunnista. Väittelyä näistä ei kuitenkaan syntynyt. Ei kellään ole eikä voi olla enää sellaista asemaa kuin Koskenniemellä aikanaan. Pekka keskittyi lähinnä Lehtosen yhteyksiin VAK:n joukkojen kanssa, paras juttu kertoi Lehtosen ja Kyösti Wilkunan nyrkkitappelusta Catanin kabinetissa. Kylkiluita siinä vain murtui.

Koskenniemen valtava arkisto, joka nyt siirtyy Turusta tänne SKS:n suojiin, saanee ahkeria kävijöitä lähiaikoina. Minua kosketti vielä enemmän Ahon arkiston digintointi ja järjestely sekä Päivälehden että SKS:n arkistossa. Niissä piakkoin vierailtava.

Museossa on myös kiintoisa runoilijankammari aitoine työpöytineen ja ryijyineen: ihailimme näitä arvokkaasti Koskenniemen omaisten seurassa. Kaikkiaan tutustumisen arvoinen näyttely. Kotimaisen laitoksen entistä väkeä oli pitkästä aikaa koolla, teatteristaan vasta vapautunut Maria-Liisa ja tietysti Vesa. Kirjallisuudentutkimus tuntui jo Maria-Liisasta etäiseltä, jotain muuta hän hautoo. Meidät pojat Pekka kutsui tilaisuuden jälkeen syömään ja nautiskelimme naapurissa Groteskin varsin herkullisia annoksia ja puhuimme kas kummaa elämäkerroista. Pekalla on menossa Lehtonen ja minulla tämä Aho ja Vesakin uumoilee vielä Haanpäähän uudelleen tarttuvansa. Koskenniemeläiset istuivat seinän takana kabinetissa, mutta ei Martti historiaa kerratakseen haastanut meistä ketään nyrkkitappeluun, eipä kieritellyt Pekkaa edes tervassa ja höyhenissä vaikka vähän uhkaili.

Huomasimme muuten ällistyen, ettei kukaan meistä ollut lukenut yhtään Finlandia-kisan ehdokaskirjaa! Kukahan niitä siis lukee ellemme edes me, jotka monen viran puolesta näitä ennen jouduimme tarkkaankin seuraamaan. Tarkka sitä paitsi viimekertaisena diktaattorina, Vesa edelleen kirjoittavana kriitikkona ja minä entisenä valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana. Heikkoa se on minullakin nykyään tämä seuranta, mutta kyllähän uudesta kotimaisesta pitäisi vähän kärryillä pysytellä, ellei halua sen suhteen kohota klingeläiseen ylimysluokkaan.

Juuri tässä ystävällinen nainen viestissään ihmettelee rauhatonta elämääni, joten täytynee siis hillitä. Mutta vielä tänään istuskelin rauhallisesti bussissa Kotkaan ja pidin esitelmän Ailasta kahden maan kirjailijana sikäläisen Norden-yhdistyksen tilaisuudessa. Asuihan Aila pitkään Ruotsissa ja kirjoitti runojakin ruotsiksi, käänsi Aniaran ja sen sellaista.

Kotkassa pidetään vieraasta erittäin hyvää huolta, niin nytkin, kun muistelimme edellistä käyntiäni Nordenin 50-vuotisjuhlassa 16 vuotta sitten. Yleisöäkin saivat kirjastoon, vaikka sää oli kehnohko. Tapasin jälleen Seppo Soinin vaimoineen, Tampereella ennen kamppeerattiin sen TTT:n historian merkeissä. Teatteriasioista muutenkin puhuttiin Nordenin puheenjohtajan Leena Ilkka-Salosen ja varsinkin miehensä kanssa, jotka seuranneet omaa teatteriaan ja muitakin pitkään. Minä seurailin Kotkan teatteria 70-luvulla, kun Markku Kontro oli siellä ohjaajana. Nyt siellä näkyy menevän Toivo Pekkasen Jumalan myllyt -romaanin dramatisointi, minulla oli kirja peräti matkalukemisena. Pekkanen on jykevä ja vakava, paneutunut tehdasmiljöön ja lakon kuvaaja, äärimmäisen tasapuolinen eri osapuolten valottajana. Kuinkahan ne ovat tämän näyttämölle saaneet sovitetuksi?

On kokonaan tuon Jukka Rislakin syytä, että kiinnostuin vasta nyt James Bondista. Skottilaisen Ian Flemingin alkuaan luomat trillerit ovat suorastaan Rislakin kirjan Paha sektori ennakoivia dramatisointeja. Pallosalamassa ja Octopussyssä on sama ydinasekaappaus ja pelon luominen aiheena, taustalla kylmä sota ja idän hyökkäys länteen, joka varsinkin jälkimmäisessä tulee esiin peittelemättömän propagandistisesti. Elokuvat sitten lisäävät aika kunnollisiin ja hyvin tutkittuihin tarinoihin noita sadunomaisia elementtejä, ihmepelastuksia, mahdottomia tilanteita, äärimmäisiä täpäryyksiä, teknisiä vempaimia ja kauniiden naisten kaatelua, jotta kaikkein instantaivoisimpienkin mielenkiinto pysyy vireillä. Mutta pohjalla yleensä pätevä joskin mustavalkoinen poliittinen piirustus.

Pyhäinpäivän hiljaisuudessa tuli tällaistakin luetuksi. Marjan sisarukset puolisoineen, ns. onnelliset orvot, olivat illallisella lauantaina, jolloin emäntä järjesti Kustaa Adolfin päivän ohjelmaa, ja ruotsin kielen merkityksestä sukeutui jopa väittelyä. Pakkoruotsi näyttää yllättävästi kismittävän fiksujakin ihmisiä. Minusta nykyisen kuninkaan riepottelu on vastenmielistä, juuri ruotsalaisen tekopyhää ja täysin tarpeetonta, liekö edes kovin tuottoisaa. Joku kirjoitti Hesariin hyvin, että ruotsalaiset haluavat kuninkaaksi mykän eunukin. Kunhan Victoria saa tässä lisää sananvaltaa, siellä voi alkaa vähän räiskyä.

Tänään kirjoitettu yksi esitelmä ja laitettu alustavia Aho-tekstejä siihen kuntoon, että niistä voi jo kustantajan kanssa keskustella.

Tietokirjojen ehdokkaat varmaankin mainioita teoksia, mutta jäin kaipaamaan paria: varsinkin Jukka Rislakin painavaa ja pelästyttävää (post festum) tietopakettia Paha sektori sekä Teemu Keskisarjan reipasta elämäkertaa G. Serlachiuksesta. Ovatkohan puukko ja kalan valmistus näitä tärkeämpiä aiheita? Ovatko kukaties hyvinkin loistavalla tyylillä kirjoitettuja? Mutta mahdoton tehtävä on lukea ja verrata paksuja tietokirjoja nopeassa tahdissa. Minä olen vain näitä muutamaa lueskellut enkä niitäkään vielä kokonaan.

Vietimme sitten F.E. Sillanpään Seuran 35-vuotisen taipaleen juhlaa täällä Kämpissä, mitä jotkut kyröläiset ovat oudoksuneet. Mutta asuihan Sillanpääkin Helsingissä suurimman osan elämästään ja oli myös Kämpin hyvä asiakas muhkeina vuosinaan. Hotellissa ei syyttä ole hänelle omistettu sviitti. Me juhlimme siellä Sibelius-kabinetin puolella, hyvä joukko seuran täkäläisiä ja myös kyröläisiä sekä pari porvoolaistakin jäsentä saapuvilla, pääkonsuli Heikki Tavela pääpuhujana. Hän kertoili hersyvästi suhteistaan Saaran perheeseen ja itseensä Taataan, ja muutakin kulttuurihistoriaa siinä räiskähteli suorasukaiseen tyyliin esille. Juttujen aiheina usein Taata matineoitten ja ravintoloitten persoonallisena vieraana tai kuinka hän selvitti nuoremmalleen mitä verbi ’hässiminen’ oikein tarkoittaa.

Sillanpään sukua oli ilahduttavasti paikalla, niin Eskon, Helmin kuin Jussinkin jälkeläisiä, kärjessä suvun päämies Sakari Sillanpää. Ulla Nordgren intoutui hauskoihin muistelmiin Taatan hoivaajana ja saunottajana ja toi Acken kanssa taulunkin lahjaksi seuralle. Muitakin ytimekkäitä puheita kuultiin, puheenjohtajaltamme Jussilta ja Ari Suutarlalta. Talo tarjoili hyvää sienisoppaa ja nieriää viineineen. Iltaa jatkettiin aika pitkään ja poikkesimme vielä Marskin baariin ennen kuin kotiovelle päästiin.

Tuntuu ihmeelliseltä, että ovat kuluneet jo nämä vuosikymmenet siitä, kun pienellä intomielisellä joukolla Kyrön Holvissa päätimme panna pystyyn nimihenkilömme seuran, jota ideaa pitkään (kai osaksi vieläkin) Hämeenkyrössä vierastettiin – olihan siellä jo olemassa Hämeenkyrö-seura. Nyttemmin kirjailijain nimikkoseuroja on tullut tuhkatiheään lisää, ja niiden toiminta on saanut asiallista arvostusta osakseen. Yritetään edelleen pysyä kelkassa mukana ja kehitellä ideoita, viiimeksi on saatu se riukuaita Töllinmäen ympärille. Nyt odotamme seuran historiikin valmistumista, sen nykyvaiheesta kuulemmekin seuraavaksi joulukahveilla 12.12. klo 14 Hämeenkyrön isossa pappilassa..

Saima Harmajaa ja Aila Meriluotoa ei kovin syvällisesti ole vertailtu runoudentutkimuksessa, vaikka aihetta olisi. Voisi ajatella, että Meriluoto oli suorastaan Harmajan eräänlainen inkarnaatio ja jatkoi tämän runoutta sotien jälkeen. Millaiseksi Harmaja olisi kehittynyt, jos olisi saanut elää? Luultavasti vähän samaan uhmakkaan puhdaskaariseen suuntaan kuin nuori Meriluoto, rikkaampiin runokuviin, rohkeampaan rytmiin; arvatenkin hän olisi luopunut tiukkaan muottiin valetusta, hieman takovasta loppusoinnuttelustaan. Mutta mistä sen tietää, kirjallisuudentutkimus ei harrasta historian tavoin kontrafaktuaalisia kysymyksenasetuksia.

Tällaisiakin tuli mieleen, kun kävin tutussa Rikhardinkadun kirjastossa puhumassa aiheesta. Tilaisuus oli Saima Harmaja -seuran järjestämä, ja kuulijoita jälleen mukavasti. Päivi Istala junaili tunnetulla aktiivisella tyylillään, jolle Aila hiukan vinoilee uudessa päiväkirjassaan. Ainakin kaksi suurta aihetta yhdistävät Saimaa ja Ailaa: rakkaus ja kuolema. Edellinen on kummankin varhaisrunoissa vielä pohjaan saakka kokematon ihme, jälkimmäinen hyvinkin lähelle tuleva vieras. Kuoleman keveys, iloinen uhma yhdistää sekin runoilijoita. Saima piti itseään jopa etuoikeutettuna, kun sai kohta nähdä, mitä rajan takana aukeni.

Illalla katselin Andrzej Wajdan elokuvan Danton vuodelta 1983, siis vielä Neuvostoliiton syvän vallan ja rapistumisen aikaan tehty. Wajda heijasti kumouksellisen hirmuvallan ja kaaoksesta nousevan yksinvaltiuden Ranskan vallankumoukseen, vaikka osoite on lähempänä kotimaassa ja Venäjällä. Dantonin ja Robespierren välinen jännite oli tehoavasti kuvattu ja läpäisi elokuvan. Samalla oli katseltavana näennäisen kansanvallan mielivaltaisuus ja hurjistuminen hallitsemattomaan väkivaltaan.

Selasin samalla Albert Manfredin, koulutukseltaan marxilaisen historioitsijan kirjoittamaa Robespierre-elämäkertaa. Sekä elokuvassa että kirjassa pahamaineinen jakobiini saa sovittavia inhimillisiä piirteitä, hän ei ollut pahimpia pyöveleitä. Muistakaamme että giljotiini oli alkujaan suuren ihmisystävän keksintö, jotta teloitukset tulisivat kivuttomiksi.

Vallankumouksen tarina jatkuu kohti Napoleonin keisarivaltaa Duff Cooperin kirjassa Talleyrandista, jota hiljakseen kertailen. Tuomas Rantala ystävällisesti korjasi taannoisen kömmähdykseni: Duff Cooper oli Artemis Cooperin isoisä eikä isä. Samalla sain viitteen Cooperien vierailusta Mannerheimin luona 1938; suuren vaikutuksen olivat isäntä ja hänen talonsa tehneet korkeisiin brittidiplomaatteihin.

Juha Pentikäisen kokonaan uusittu laitos Marina Takalosta, runonlaulajasta ja näkijästä, julkistettiin yliopiston pienessä juhlasalissa. Komea kirja, puolta laajempi kuin professorin aikaisempi Marina Takalon uskonto 70-luvun alusta. Päivi avasi SKS:n puolesta, oppituolin edustaja lausui sanansa. Tekijän oma esittely persoonallinen ja perusteellinen, ääninauhoin, elävin esityksin ja filminäyttein – onhan kysymyksessä puolen vuosisadan elämäntyö, tutkijalleen läheisen vahvan luovan naisen, Vienan Karjalan pakolaisen monivaiheinen kertomus. ”Hullunrohkea se oli Marinakin”, totesi Juha kun tapasimme aulassa. Pakolainen ylittää jälkensä, voisi siis tästäkin maagisia piirteitä sisältävästä elämäntarinasta sanoa.

Kun olimme heittäneet kuohuviinit kurkkuihimme, tehtävästään vapautunut valtiosihteeri Risto Volanen tarjosi kahvit Fazerilla. Muistelimme vielä maaliskuista talvisodan päättymisen juhlaseminaaria ja puhuimme tulevista, varsinkin Juhani Ahosta, jonka merkityksestä Ristolla oli paljonkin kulttuuripoliittista sanottavaa. Juhlavuosi lähestyy, presidentti näkyy suostuneen suojelijaksi, monia tapahtumia tulossa. Rauhallisesti jatkan omaa tutkimustani ja kirjoitustani Jussin vaiheista. Tarkoitus on klassikkoa tuoreuttaa ja päivittää, katsotaan kuinka onnistuu.

Silmäiltiin televisiosta Francon ajan jälkeen Hullu juttu, olikin nimensä veroinen, onneksi oma osuuteni supistui muutamaan lauseeseen.

Kirjamessujen kolmas päivä; nyt vasta oma kirja kehiuml;istä ja elämästä, hieno näyttely, kannattaa käydä toistekin.

Jatkoimme sittenkin vielä messuille, vaikka siellä on tullut jo kolutuksi. Kannatti, vaikka pääkohdettani Teemu Keskisarjan esitystä en kuullutkaan ohjelmanmuutoksen vuoksi. Törmäsimme sen sijaan uudelleen Matti Saloon, joka bongasi kirjailijoiden ja muidenkin nimihenkilöiden lempielokuvia Filmihullun erikoisnumeroon. Avustin Mattia joidenkin tuttujen kiinnisaamisessa. Erityisen ylpeä Matti oli saaliistaan Panoraaman ruokalassa: Hannu Salama paljasti lempielokuvansa. Koossa on jo yli 800 nimeä, kehui Matti.

Tavattiin myös Markku Envall pitkästä aikaa, hätäisesti vain: oli heittänyt aforismejaan Takauma-lavalla ja tuli ruokailemaan. Muistelimme kuinka törmäsimme hänen appiukkoonsa ja tyttäreensä äsken Nizzan Chagall-museossa. Markku todisti, ettei WSOY:n ympärillä käyty kuohunta ole häneen mitenkään koskenut, ajatusten hionta jatkuu entiseen keskittyneeseen tyyliin.

Minun oli myönnettävä enemmänkin: koskaan en ole näin huomaavaista huolenpitoa saanut kustantajalta kuin näillä messuilla. Eilinen illallinen Taidehallissa huipensi huollon, meluisaa ja eloisaa, kovin nuorekasta, mutta pöytäseurani kruunasi illan: sain seurustella kahden viehättävän daamin, Annina Holmbergin ja Jenni Kirveksen kanssa. Jälkimmäinen on kirjoittanut edellisellä nimellään Janatuinen kirjan Kalle Päätalosta! Miksi nuori kaunis nainen innostui Päätalosta? Siitä ja muusta riitti kylliksi puhuttavaa. Sari Näreen kanssa Jaana historioitsijana tutkii nykyisin sotaa ja Suur-Suomi -haaveita, eivät nekään ihan perinaisellisia valintoja.

Siellä oli tänään suuri hälinäkeskustelu Kivi-lavalla suomalaisuudesta, josta kuulin takariviin jonkun irtorepliikin. Kummeksuin ainakin Saskan väitettä, että me suomalaiset olemme erikoisen puristisia kielemme huoltajina eikä vastaavaa ole muualla Euroopassa. Haloo, entäs Ranska, joka jopa suojaa kieltään anglismeja vastaan, jotka puolestaan riehuvat valtoimenaan suomen nykykielessä. Kun Lenita syytti kiukustuneena Suomen osastoa Shanghain maailmannäyttelyssä skandaaliksi, sekin väite menetti teräänsä, kun illalla uutisissa kerrottiin osaston saamasta kultamitalista. Mutta keskusteluissa sopii heittää kaikenlaista.

Nyt on ainakin messuttu kylliksi, hohhoijaa, rauha voi laskeutua. Kesäaikakin on päättynyt. Tehtäköön marraskuusta kova työkuukausi.

Käväisin kirjamessuilla tunnustelemassa tunnelmaa, tuttuja paljon ja lupaavaa ruuhkaa. Kuuntelin Häkämiehen ja Soininvaaran dekkarikeskustelua, tapasin historioitsija Antony Beevorin (jonka vaimon isän Duff Cooperin kirjoittamaa Talleyrand-klassikkoa juuri kertailen) ja sieppasin hajarepliikkejä sieltä ja täältä. Aino päivysteli SKS:n osastolla, missä Päivi vaikutti jo huojentuneelta, seuraajakin valittu. Nopea on ajan riento.

Kiertue Maxim 1:ssä on lopulta hyvin surumielinen burleskin esiintyjäryhmän ja varsinkin sen surkuhupaisan johtajan koettelemusten kuvaus. Odotin arvioiden pohjalta hupaisampaa repäisyä. Kiva teatteri siitä, että aloittaa heti pääkuvalla.

Näin kirjamessujen aikaan sopii hämmästellä sitäkin, että kirjailijaveljet Tervo & Mäki ovat ryhtyneet kirjaa halveksimaan, toinen paiskomalla isoa kirjaa permannolle, toinen rinnastamalla sen mainoslehtiseen. Entä veikkojen omat kirjat, tuskin paperinsa arvoisia vai mitä. Jospa Tervo heittäisi seuraavaksi Koraanin nurkkaan, katsotaan mitä tapahtuu. Vain täällä sekulaarissa Hällä väliä -pohjolassa voi muodiksi nousta sellaisten arvojen rehvasteleva polkeminen, jotka monille ovat yhä pyhiä.

Paitsi että kuuntelen mielelläni aamulla Pasi Hiihtolan soittamia ikivanhoja levyjä olen ruvennut seuraamaan Peter Franzénin luentaa omasta romaanistaan Tumman veden päällä: hyvää, tarkkaa, herkkää kirjausta pienen pojan havainnoista. Franzén lukee eleettömästi, vaikuttavaa.

Tihkusateisen päivän lähin sopiva kohde: Sinebrychoffin taidemuseo, aina varma. Esillä flaamilaista taidetta Rubensin grafiikasta alkaen. Mutta yhtä vaikuttava on pysyvä yläkerta, erityisesti katselin nyt empire-kalustettua salia, Napoleonin aikaista, Pietarin hovista hankittua loistavaa esineistöä ja muotokuvia, joista kuningatar Kristiina olikin toisessa huoneessa. Tällaisesta saa iloa koko päiväksi. Marja joutui seikkaperäiseen kävijähaastatteluun, jonka laistin. Toisaalta olisi helppo vastailla: tällaisessa kannattaa käydä vaikka joka viikko, ihan muuten vaan.

Matti Klinge on kerrassaan hurmautunut Åminnen eli Joensuun kartanosta, Nalle Wahlroosin suurtyöstä. Olisihan siellä käytävä. Sinebrychoffin kokoelmissa äkkäsin pienen siron muotokuvan nuoresta Armfeltista ja Saganin prinsessasta, tekijä Cécilie Duchène Varsovasta.

Suomalaiset solistit juhlivat Toscassa illalla, Metropolitanin ja Milanon yhteistuote, Baijerista tallennettu ja Teemalla toistettu. Tiedot kertovat että Karita Mattila jättää jo tämän loistoroolin eikä ihme, ehkä kasvanut jo ulos siitä. Mutta ihanasti hän laulaa, ja Juha Uusitalo oli pirullinen Scarpia, ei ehkä niin saatanallinen kuin taannoin se pappismies meidän oopperassa, Esa Ruuttunen. Äänentoisto ainakin meidän laitteessa ihmeen tukkoista, nautittiin silti.

Poikani seikkaili meillä, Tavastia-klubin keikalla käymässä. Muistelin millainen oli Hämis ennen vanhaan, kun Olli Hämeen orkesteri soitti ja tytöt seisoivat tupeerattuina rintamassa ja me kragat kaulassa niitä tungeksimme hakemassa. Eri meininki kuulemma nykyään.

Toinenkin rumpali poikkesi: vanha kunnon Jaska. Oli menossa hoitelemaan jazz-musiikin vapaata säveltä radioon illalla, suoraan lähetykseen. Kuuntelimmekin sen melkein kokonaan, kova ammattilainen on Jaska tällä alalla, maan paras ja laajaperäisin tietäjä, otaksuisin. Luontevasti vetivät ohjelman juontajaparin kanssa.

Tässä välissä peuhasin kummipoikani Mikon hauskojen pikkutenavien Joonaksen ja Jasperin kanssa, joten vilkasta kyläilyä riitti yhden päivän mittaan, mikäs sen virkistävämpää.