Panu Rajala

Silmitellään oloa Helsingissä. Eilen tultiin omenakorin ja lukuisten nyssyköiden kanssa Sepänkadulle. Tullessa poikettiin reitin varrella Töölön kirjastoon, missä Kari Uusitalo ja Sakari Toiviainen esittelivät vasta ilmestynyttä teostaan Valkokankaan Waltariana (WSOY) – katseltava pian tarkemmin, mitä uutta pojat ovat löytäneet.

Täällä sitä taas heräillään ja käydään aamulenkillä. Lehti rapsahtaa tutunomaisesti luukusta kello neljä. Eipä tarvitse painella yhteislaatikolle, mutta en voi myöskään tavata Taunoa tai Ristoa ja vaihdella kuulumisia. Tähän on sopeuduttava.

Anja puhui mediakyökissään hyvin Ruotsin mörködemokraateista ja heihin kohdistuvasta fobiasta. Viisaampaa olisi tarkastella ilmiötä kuin torjua se suoralta kädeltä. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Niinistö-kirja ei kummoisia kehuja ole saanut, mutta tekijä korosti oikein, että maailmalla tällaiset ovat yleisiä. Auktorisoimatonkin pitäisi vain tehdä kunnolla. Kuolleista on pikkupakko tehdä kirjat ilman kohteen lupaa ja läsnäoloa.

Sanoo tai tekee Vanhanen mitä vain, koko media tärähtelee. Tuskin nämäkään perhesyyt urkkijoita tyydyttävät, lisää halutaan kaivaa. Kylmästi Matti torjui puolueen osallisuuden oikeusprosessissa; no onhan puolue sentään ollut kaulaa myöten mukana asioissa, joista pääministeri on nostettu kuivumaan. Se ei kommenteissa kuulu. Ei tietenkään puolue voi sekaantua itse kuulemiseen, mutta voisihan se kuulla ainakin hienoisen itsesyytöksen sisimmästään.

Helsinki-kirjoista keskusteltiin Tieteiden talossa, sopiva tuliaisohjelma. Jörn Donner luetteli 10 kärjessä Helsinki-kirjoja, muuten kohtalainen lista, mutta Waltari puuttui minkä Jörkka itse totesikin. Parhaat puheenvuorot käytti Laura Kolbe, Pertti Mustonen ja Marja-Liisa Rönkkö täydensivät. Kohtuullista että Väinö Tannerin Näin Helsingin kasvavan nousi esiin erinomaisena mikrohistoriallisena dokumenttina, minäkin sitä käytin taannoin romaanitöissäni. Tilaisuus oli Tietokirjailijoiden järjestämä, olikohan Helsinki-seurakin jotenkin mukana.

Sen verran ehdin katsella Valkokankaan Waltarianaa, että kuvitus on antoisaa ja kirja muutenkin runsaine sitaatteineen ja asiatietoinen hyvä lähdeteos. Waltari alkaa olla jo melko hyvin tutkittu ja kartoitettu, kun ensimmäinen väitöskirjakin tuli keväällä, mutta tieteellistä tutkiskelua vielä riittäisi. Pikkuvirhe, Kari (niillä minuakin on kiusattu): s. 13 Waltarin syntymäpäivä on 19.IX eikä 19.X. Katsotaan mitä muuta löytyy..

Kun koko päivän satoi, kirjoitin vaikka mitä ja luinkin enkä pistänyt nenääni ulos kuin aamulla lehteä hakemaan. Saivatkohan ne Osaran oppilaat yhtään aitaa tehdyksi Töllinmäkeen?

Jäin miettimään tuota Mary Swannin loppua, joka on vähän hämmentävä: hauskasti ja taidokkaasti päätetty eräänlaiseen elokuvakäsikirjoitukseen suuresta Swann-symposiumista, missä sitä ennen romaanissa esiintyneet henkilöt kokoontuvat ja tapaavat toisensa. Mutta jotenkin tuntui, että kirjailija on kehittänyt hätäratkaisun, nostanut parodian vielä ylemmälle tasolle kuin se olisi ansainnut. Tämä on varmaankin osuva satiiri kirjallisuustieteellisestä symposiumista, jossa puheet eivät ole niin tärkeitä kuin henkilöiden eritasoiset kanssakäymiset. Mutta eikö tämä mene vähän liian poskettomaksi siinä vaiheessa, kun kaikki Swann-aineisto katoaa? Dekkarimaista huipennusta ei kunnolla selvitetä, lukija saa päättää mitä oikein tapahtui. Mikä oli anastajan motiivi? Ehkä säästää kelpo runoilijan jälkimaine saalistavilta tieteen korppikotkilta.

Se ainakin tuli selväksi, että tutkijoiden kiintymys yksinäisen runoilijaraukan runoihin ja olemattomaan elämään harvoine dokumentteineen saadaan näyttämään totisen naurettavalta ja samalla jotenkin ymmärrettävältä, siinä on paneutuvaa, sympaattista, miltei fanaattista kiihtymystä. Kirjastonhoitaja Rose nousi ehdottomaksi suosikikseni, Frederic Cruzzin lupaava hahmo vähän laskeutui. Yhtäkaikki mainio teos, josta on ollut seuraa pitkin kesää. Ei vähiten kiitos Hanna Tarkan hienon suomennoksen, joka kulkee kuin helisevä pianokonsertto sävellajista toiseen.

Apulaissyyttäjä Jorma Kalskeen kannanotto avartaa tervetulleesti poliitikkojen vaalirahakysymyksiä ja jääviyksiä. Valtakunnanoikeuteenhan pitäisi haastaa koko poliittinen järjestelmä menneiden vuosien ja vuosikymmenten menettelytavoista, mutta kuinka syyttää järjestelmää? Kuka siitä vastaisi. Voisi tulla tungos Säätytaloon. Helpompi on panna yksi Vanhanen kiikkiin ja siten pestä kanssakähmijöiden kädet. Kalske edes yritti puhua asiaa.

Ruotsissa on omanlaisensa poliittinen mentaliteetti, vähän hysteerinen. Siellä voidaan jopa kampanjoida jotakin erityistä puoluetta vastaan. älkää ainakaan noita äänestäkö! Sitten koko valtablokki laidasta laitaan julistaa vaalin jälkeen yhden ryhmän, parikymmentä edustajaa, suunnilleen spitaalisiksi. Eikö tällainen käänny syrjittyjen voitoksi. Jos täällä joku viisaiden yhteenliittymä alkaisi julkisesti varoitella, että älkää nyt missään nimessä Soinin sakkia äänestäkö, siitähän vasta äänivyöry koituisi. Suomalainen on pirullisempi ja vastahankaisempi kuin solidi svenski. Myös suvaitsevampi. Täällä Soini tallustelee pian hallitukseen.

Francon aika käynnistyi taasen uusin jaksoin. Ensimmäinen osa oli erinomainen poliittisen paniikin kuvaus. Paniikki seurasi attentaattia, joka kuvattiin vaikuttavasti. Sarja näyttää ihmisten intohimot ja sekoilut suurempaa kuviota vasten. Se on syvempää dokumenttia kuin dokumentit, koska se menee ihmisten sisuksiin ja suhteisiin.

Mika Waltarin syntymäpäivä, ystävät istuvat Elitessä, mutta täällä me vain kuhkitaan maakylän vesisateessa hiljaisuuden äärellä.

Mitä tuloksellisin sienireissu, kantarellejakin vielä töyräs keltaisenaan. Ja lampaankääpiä ämpärillinen, puhtaan valkeita. Marja oli hyvillään, sillä Tintu tuli lounaalle ja toi autolastillisen Markku Kontron teatteriarkistoa, jonka sijoitan Kirjakkaan. Sitä muutenkin tässä järjestelen. Tänne voisi pian perustaa Teatterimuseon haaraosaston. Nautimme spelttihaukea kantarellien kera, olipa mainiota.

Joku tuossa kysyy, että mikä ihmeen Syntipukki. Toinen oivaltaa heti. Agapetuksen näytelmässä tavaratalo pestaa Koikkalaisen syntipukiksi, jolle saa purkaa kaikki valitukset mitä asiakkaille kertyy. Tämä Koikkalainen on nyt nimeltään Matti Vanhanen. Jos Jari Tervo ehtisi ja tohtisi, hän voisi sovittaa Kaupunginteatteriin tulevan näytelmänsä tähän asetelmaan. Mutta epäilenpä, että esitys tyytyy kertaamaan hänen viimesyksyisen kirjansa kansaan menevää teemaa: potkitaan jo valmiiksi maassa makaavaa. Vähemmän sankarillista.

Syntipukista on tehty sekä elokuva että tv-näytelmä, jälkimmäisessä pääroolissa Lasse Pöysti. Muistan kun Agapetus totesi, että täytyy olla älykäs voidakseen näytellä tyhmää. Sama pätee Vanhaseenkin.

Luen tässä edelleen Shieldsin Mary Swannia, kerrankin toivon että kirja ei loppuisi. Kuinka joku voi olla lukematta näin hauskaa romaania. Mutta täytynee olla edes vähän kiinnostunut kirjallisuudentutkimuksesta, jotta satiiri purisi, ja niin outojahan ei ole joka kylässä. Marja luki ennen minua, hän ei koskaan anna ennakkokäsityksiä etten pettyisi. Mutta kuinka hän malttoi pitää tämän ilon sisällään?

Pieni sitaatti kirjasta: ”Elämä, josta ei kerrota muille, on itsekästä elämää.” Sillä voisi perustella tällaista päiväkirjaakin omia ajoittaisia epäilyksiään vastaan. Mutta kirjan Frederic Cruzzi (mainio hahmo) teilaa tämän ystävänsä Tom Halpennyn ajatuksen ja saman tien kaikki muistelmat ja väittää, että ihmisten valtaosan elämän voisi kuitata yhdellä rivillä tai ainakin pitkällä virkkeellä. Olen tietysti eri mieltä. Siinäpä virikkeitä ensi vuoden elämäkertaseminaariin?

Koko poliittinen establishment saa olla kiitollinen Matti Vanhaselle. Tämä antaa nyt kasvot menettelytavoille, jotka ovat olleet kaikille yhteiset ja hyvin tunnetut. Agapetus jo kirjoitti mainion näytelmän Syntipukki. Nyt kaikki pääsevät pahasta, kun Vanhanen tuomitaan. Jokunen seuraa perässä, ehkä Kanerva ja Kaikkonen. Sitten on pöytä puhdas ja ollaan taas kirkkaan kauluksen kanssa valmiit uusiin suhmurointeihin. Vai uskooko joku että politiikan tavat puhdistuvat? Ehkä hiukan, pinnalta, näennäisesti. Väkevät pohjavirrat jatkavat kulkuaan, löytävät aina uusia uomia. Ihmettele sinä ihminen ihmisen suurta tekopyhyyttä.

Onneksi muutama, Kalle Isokallio tv:ssä ja Pekka Seppänen radiossa, kommentoivat kohinaa selvänäköisesti, maltillisesti, systeemin hyvin tajuten. Jäi mieleen Isokallion ihmetys siitä, kuinka äkkiä hylättiin vanha kokemus siitä, että kaveria ei jätetä. Pontius Pilatus voisi olla kateellinen Keskustan salamannopeasta käsienpesusta – jo ennen prosessin käynnistymistä.

Tätä esteellistä ja lahjonnallista teemaa oli mentävä jatkamaan Tampereen Teatteriin, missä näytettiin pitkästä aikaa Brechtin Kolmen pennin ooppera – edellinen kerta oli 1963. Porvariteatteri on esittänyt paljonkin Brechtiä. Tällä alkaa Reiska Braggen kausi. Hauskasti oli otettu vanhan johtajan Rauli Lehtosen ääni laukomaan vieraanuttavat välikuulutukset. Muuten esitys ei oikein sytyttänyt, missä lie vika. Hienot lavasteet, parhaat esittäjät, elävä bändi, huolellinen ohjaus (Mikko Viherjuuren). Mutta todellista särmää, potkua, karheutta, kipinää ei vain syntynyt. Esitys on tyylikäs ja hallittu, liiankin. Siitä puuttui roso ja räjähdys. Ehkä Brechtin hyökkäävä mutta lopulta kuivakan oikeaoppinen teksti ei enää anna sytykkeitä tälle sileälle ajalle. Lontoon 1800-luvun kurjuudesta ja Berliinin 1920-luvun kaaoksesta on sentään kulunut pitkä aika. Euroopan talouskurimus on tänään siistiä ja siveää torjuntaa, ei sitä teatterin keinoin horjuteta.

Pannaan muistiin sentään ilonpilkahdus: uusi kyky Natalil Lintola Pollyn roolissa näytteli ja lauloi hyvin Kurt Weillin tyylissä. Lauluja oli muutenkin kiva taas kuulla. Paitsi Puukko-Mackien veristävä laulu ”On hailla hampaat…” esitettiin aluksi ihmeen vaisusti. Olikohan hillitty linja jotenkin tietoisesti valittu. Jukka Leistikään ei saanut vetoa päärooliin, liekö väsynyt kesän komediarehkimisestä. Mutta teatterihistoriallisesta kertauskurssista tämä hyvinkin kävi.

F.E. Sillanpään 122. syntymäpäivä.

Niinpä laskimme seuran kukat Aamun kanssa haudalle ja menimme kevyelle kasvislounaalle Kehäkukkaan. Tämähän oli kuin ennen vanhaan, jolloin olimme remmissä puheenjohtajana ja sihteerinä – hienoa aikaa, vaikka välillä otettiin railakkaasti yhteen.

Olen palannut Helsingistä, siellä laitettiin Vanhan kirjallisuuden päiviä mallilleen ja jatkoin asiain hoitelua vielä täällä. Pääseminaari ja dekkaristien paneeli alkavat olla kunnossa. Teemahan ensi kesänä on siis Rikos – mitä ajankohtaisin. Uskon että poliittisiakin rikoksia käsitellään.

Lukenut joitain kirjojakin, edelliseen liittyen. Teemu Keskisarjan Vääpeli T:n tapaus on hiuksia nostattava kokoelma suomalaisen terrorismin juurista ja sittenkin melko vähäisistä ilmenemisistä, mutta surkuhupaisia tarinoita riittää. Keskisarja kirjoittaa ytimekkäästi, ilmeikkäästi, hyvin konkreettisesti ja lataa paljon informaatiota jokaiseen lauseeseen, lukemista ei kannata jouduttaa. Kerättävä hänen muitakin teoksiaan.

Toinen aiheeseen liittyvä on Reijo Mäen uusin, Kolmijalkainen mies. Entiseen tapaan letkeä, hyvin kulkeva dekkari, erityisenä näkökulmana Unio Mysticasta ansiokkaasti siepattu sivuteema: novellikirjailija Luusalmen sekoaminen waltarilaisiin ideoihinsa, siitähän koko opuksen nimi ja pääjohtolankakin. Hauskasti Mäki tämän punoo muuten seksiä ja pornoa tihkuvaan tarinaansa. Mäki on meillä viimeinen dekkaristi, jonka päähenkilö on todella detective.

Kaupallista seksiä, pornoa, ihmiskauppaa käsittelee nykyisin kirja kuin kirja, näköjään myös Mattiyrjänä Joensuun uutuus ja Anja Snellmanin kirjat, vain muutaman muistaakseni. Aivan muuta on Carol Shieldsin ihastuttava satiiri kirjallisuudentutkimuksesta ja elämäkertain kirjoittelusta, tämä Kaiken keskellä Mary Swann, jota luen niin nautiskellen että se on vieläkin kesken.

Täällä maalla satelee, pimeys lankeaa nopeasti. Terapiassa-istunnot loppuivat tv:ssä, mutta Ihmisten puolue ilahduttaa uusintoinakin. Molemmissa muuten sama harvinainen ansio: ihmiset puhuvat kuin he todella puhuisivat spontaanisti, oikeasti, omasta aloitteestaan. Ei tule mieleen, että he ovatkin näyttelijöitä, varsinkaan nuo tuntemattomammat terapiassaan.

Virittäydyttävä Pirkanmaan kansallisten seniorien kirkkopyhään. Näin juhlava tapaus siksi, että Riitta-Liisa Myllymäki (näiden sivujen uuttera hoitaja) oli kutsunut juhlapuhujaksi. Siis tumma puku niskaan ja kirkkoon.

Saimme kuulla Hämeenkyrön uudehkoa ja nuorehkoa pappia Anu Lemistä sekä emeritussuntio Heikki Kujanpään esittelyä kirkon remontista. Siinä muistui mieleemme, että kuuluisa alkuperäinen Kyrön Sarvi on nykyisin kuulemma kätkettynä sakastiin – sinänsä erikoista, kun ajattelemme sarven pakanallista alkuperää. Sijainnista voimme syyttää Matti Klingeä, joka kerran Hämeenkyrössä käydessään kiinnitti huomionsa siihen, että merkittävä sarvi oli noin vaan kirkkoherran viraston tiskillä nähtävillä ja kukaties siepattavissa. Niin kuin sillä olisi suurikin vaihtoarvo. Nyt se sitten on taatusti poissa seurakuntalaisten ja muidenkin silmistä.

Lohikeiton ja kakkukahvien jälkeen oli vuorossa pääjuhla, jonka avasi mainio nuoriso-orkesteri Puhallica Beatles-sävelin ja juonsi väärentämättömällä tyylillään Matti Frantsila. Innostuipa poika esittämään katkelman Töllinmäen tohtorista, sen taannoisen bravuurinsa Eero Koskimiehen lyhyestä pappisurasta. Lämmittävä muisto. Sain hyvän startin juhlapuheeseeni, jossa pohdin seniorien omakohtaisten ja historiallisten muistojen merkitystä, niiden tallentamisen tärkeyttä ja välittämistä jälkipolville. Otin muutaman esimerkin omasta faijastani, lupaa kysymättä, hän kuoli kolme vuotta sitten ja jätti sentään joitain arvokkaita dokumentteja varhaisemmasta elämästään, esimerkiksi käsin kirjoittamiaan ja itse sitomiaan jännittäviä seikkailuromaaneja 20-luvulla. Vaikka faija julkaisi yhden kirjankin, Keksijän lainopin, omia muistelmiaan hän ei koskaan innostunut kirjoittamaan. Ei tullut aikanaan kysytyksi tarpeeksi, vaikka jonkun verran hän juttuja kertoikin. Kehotin senioreita tässä suhteessa ahkerointiin ja anteliaisuuteen omia jälkipolviaan ajatellen.

Myös tähdensin Kyröskosken omaleimaisuutta tehdaspaikkakuntana, siellähän juhla pidettiin seurakuntasalissa, sekä kyläkirjojen uutta suosiota: Jumesniemen kyläkirja malliesimerkkinä. Sitenkin saadaan paljon talteen mikrohistoriaa, mutta Kyröskoski ansaitsee vielä isommankin eepoksen siinä kuin Pispala tai Pentinkulma.

Leena-Maija otti Kyrön Sanomiin puhetekstini, saa nähdä paljonko hän saa siitä ahtaaseen lehteensä mahtumaan. Samoin seniorien tiedottaja sai luvan tekstin julkaisemiseen, joten en nyt pistä sitä vielä tuonne osastoonsa killumaan. [Lisätty 22.9. ks.: Puheita]

Miellyttävä tunne jäi juhlista, osanottajia oli kuulemma ennätysmäärä. Ehdin kotona katsella kiinnostavaa Helkama-dokumenttia, olihan Eeron poika Klaus eli Klutsi meidän luokalla. Ei sitten mennyt mukaan perheen liikeyrityksiin, vaan valitsi humanistina yliopistouran kuten jo koulussa voitiin uumoilla. Kun päälle vielä katsottiin Orson Wellesin Mahtavat Ambersonit, tulikin sukujen liiketoimista (jopa autoteollisuudesta) suorastaan teemallinen kokonaisuus.

Mustien muistojen päivä. Eipä kuulu uusia hyökkäyksiä, ei polteta koraanejakaan. Islam lähtee henkiseen puolustukseen Istanbulin keksintönäyttelyssä.

Kun saunan pesä oli siintymässä, pistäydyimme Tampereella Finlaysonin alueella Inari Krohnin näyttelyn avajaisissa. Galleria Himmelblau on hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa. Ihailimme äärimmäisen taidokasta, japanilaiseen puuvesipiirrostekniikkaan perustuvaa moniulotteista luontokuvausta. Tässä Inari lienee meillä yksinäinen mestari, vaikka huippugraafikoita on muitakin, heistä paikalla akateemikko Outi Heiskanen. Ilahduimme yksinäisestä metsämansikasta, kielometsästä, itämaiden ihmeistä.

Muistutin että meilläkin on hyvä kokoelma Inarin töitä sitten kun tulee se suuri retrospektiivinen. Muistelimme myös yhteisiä 90-vuotispäiviämme 35 vuotta sitten, kolmantena mukana Vesa. Olemme saman vuoden ja saman syksyn lapsia. Juhlat on uusittava viimeistään viiden vuoden päästä, päätimme. Leena kirjoittakoon uuden juhlarunon, entinen on raameissa seinällä, samoin yhteiskuvamme. Aikaa on vierinyt…

Mutta siellä Himmelblaussa kannattaa ehdottomasti käydä. Näyttely avoinna 3.10. saakka.

Tehtiin Vammalan Sirpan kanssa kauhea lautatalkoo ja saatiin viimein yksi kasa päiviltä, saunottiin päälle. Pimeää on jo ja märkää.

Kyröskoski kuohuu, komeata sitä on katsella.

Hämeen Hälläpyörä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Usein on ehdotettu jotain elvyttävää ohjelmaa. Nyt koski sentään avautuu matkailijoille silloin tällöin ja tilauksesta. Se tarjoaisi vielä paljon mahdollisuuksia. Kuorot kuulemma kaipaavat uutta ohjelmaa syksyisen Marssilaulun innostamina. Olen esittänyt aihetta Acerbi Kyröskoskella, vaan ei ole mitään perästä kuulunut. Kosken niskalle voisi kehittää vaikka minkälaisen kantaatin taikka oopperan. Kuka tarttuisi?

Koskinäytöksen jälkeen tutustuimme Kyron eli M-realin tehdaslaitoksiin kiinnostavalla kiertokäynnillä. Olen pari kertaa poikennut alueella, mutta en koskaan saanut näin seikkaperäistä opastusta. Hämmästyttävää oli todeta, kuinka hyvin tehdas pyörii. Kartongista 99% menee vientiin, Kiinaan, Venäjälle, itä-Eurooppaan, Amerikkaan. Kaiken maailman kosmetiikkatuotteiden värikkäät pakkaukset saavat kartonkinsa Kyröskoskelta! Mistäs suomalaiset sitten kartonkia saavat?

Samoin seurasimme mahtavien paperi- ja kartonkirullien vierimistä koneesta pakkaamoon ja sitä tietä satamiin. Ihmeellisiä laitoksia. Jussi Snellman on niitä huoltanut 40 vuotta ja väitti, että perustat on samoja, tietokoneistus ja automatiikka vain muuttunut. Väki on kolmessa vuosikymmenessä vähentynyt yli tuhannesta runsaaseen kahteensataan. Samassa suhteessa ainakin tuotanto on lisääntynyt. Suurin osa työväestä tulee jo muualta kuin Kyröskoskelta. Ennen Kyro hallitsi koko seutua suvereenisti. Hyvä talo se oli, vahvisti Jussi.

Tällaista opiskelimme ja saimme soppaa ja muistilappuja palkaksemme. On kumminkin hienoa havaita, kuinka hyvin hoidettu ja vahva teollisuuslaitos edelleen höyryää siellä kosken niskalla. On sillä merkitystä koko seudun kannalta edelleen.

Illalla ajoin Tampereen Metsoon, missä pidettiin Huovisiltamia kirjaston ja Huovis-seuran voimin. Mukava kotoinen tilaisuus, nähtiin Arto Seppälän toimittama video vuodelta 1988 ja kuultiin Arton omia muistelmia. Kuhmon kaupunginjohtaja Eila Valtanen puhui, vaikutti fiksulta kulttuurinaiselta. Ja minäkin yritin jotain Huovisesta kehitellä, kun sain tätä varten ilokseni häntä uudelleen lueskella. Edelleenkin nauratti niin perhanasti, mutta on siellä vakaviakin juttuja. Pistän esitelmäni tuonne omaan osastoonsa talteen.

Kirjallisen session päätteeksi nautittiin illallista St. Henriks’issä. Venyi pitkäksi, mutta juttu kulki. Huovisella tuntuu olevan paljon ystäviä myös Tampereella. Lukupiiri toimii terhakasti Pekka Kuisman johdolla. Uusi koko kirjailijan kaaren käsittävä elämäkerta olisi tilauksessa. Arto väläytti että kirjeitäkin löytyy runsaasti. Samoin perättiin väitöskirjaa Huovisesta, sellaista ei ole vielä ilmaantunut. Kukahan ryhtyisi.

Hesarissa on hyviä kolumneja, Apusen, Pentikäisen ja Saska Saarikosken.

Kekkosta muistellaan, työtä arvioidaan. Ensi näkemältä Saskan väite siitä, että UKK ei ollut lohen sukua, voi yllättää. Niin iskostunut on tuttu klisee. Mutta perää hänen väitteessään on. Käsitys siitä, että Kekkonen oli väsymätön vastavirtaan taistelija, perustuu ahtaasti Suomen sisäiseen näkökulmaan. Kekkonen taisteli Suomen oikeistoa vastaan, joka oli valmiiksi heikoilla sodan jälkeen. Lujempi vastus oli demareissa, mutta valtava tuki tuli idästä, samoin kotimaan kommunisteilta ja maalaisliitolta. Vastavirta oli enää heikkenevä kiukkuinen akanvirta, mutta kovaa kieltä tietysti käytettiin.

Pentikäisen kolumni saa muistamaan kesäistä matkaamme Iisalmen Aho-päiville, jolloin poikkesimme Lepikon torppaan kahville. Museo oli tosin kiinni ja kahvilassakin yksityistilaisuus, mutta näppärä tyttö suostui myymään kahvit kassan ohi. Istuimme puisella terassilla helteisen illan suussa ja katselimme omaan eloonsa uinahtanutta pihamaata. Ajaton hetki. Voi yhtyä Pentikäisen ajatukseen: täm&auminot tuovat Ahoa uudelleen kiinnostuksen piiriin, jos karkea ja brutaali ovat ne joilla nykykatsoja herätetään, esitys tekee palveluksen: joku voi hakeutua jopa alkuteoksen pariin.