Kaarlo Sarkian arvoitus

Vammalan Vanhan Kirjallisuuden päivillä,
Sarkia-seminaarissa 30.6.2002
Panu Rajala

Kuinka lähestyisimme tänään a.D. 2002 poeta Kaarlo Sarkiaa, jonka tuotanto vielä puolisen vuosisataa sitten hallitsi runoudesta käytyjä keskusteluja Suomessa. Kun omalta kirjallisuuden professoriltani Annamari Sarajakselta kerran kysyimme, mitä teidän ylioppilaspolvenne 1940-luvulla luki, hän vastasi epäröimätl;hään.”
Sarkia valittelee 26-vuotiaana ”vissejä rajoituksiaan”, hän myöntää samassa kirjeessä, että ”näkemyksen laajuus ja suuripiirteisyys – runoilun kannalta välttämättömiä seikkoja – puuttuvat minulta. Tunnen ahtaitten rajojen puristavan itseäni, en uskalla, en jaksa lähteä lentoon. Pieni elämä, pienet itsekkäät tunteet ja tunnelmat ovat minun piiriini kuuluvaa hyvää.”
Näillä riveillä on mukana Sarkian tunnusomaista ahdistusta ja itsevähättelyä, myös tunnustuksen tarvetta, joka on usein tuntuvilla hänen kirjeissään. Hän oli yksinäinen ja arka nuorukainen, samalla kutsumuksestaan varhain tietoinen, mutta vuosia hän pieneltä lähipiiriltään näyttää kalastaneen vahvistusta itsetunnolleen. Hiiskun sisarukset Aune, Kyllikki ja Helka sitä sitten runsain mitoin häneen ammensivatkin Turun opiskeluvuosina ja myöhemmin halki runoilijan elämän..
Ahtauden ja rajoittuneisuuden pelko varmaan osaltaan yllytti Sarkian laventamaan kieliä myöten maailmankuvaansa. Jännite vankan talonpoikaisen arvomaailman, heleän maalaislyriikan ja mustaan kuiluun syöksyvän ranskalaisen symbolismin välillä synnytti hankauksen, josta Sarkian kaksijakoinen taide nousi. Omassa vierauden tunnossaan hän etsi tasapainoa viljapellon kullasta ja saunaillan kesäisistä tuoksuista. Mutta syvemmällä Sarkia riuhtoi vaikeiden psyykkisten ristiriitojen vankina. Runouden kieli, keuhkotautiparantolat ja ulkomaanmatkat olivat hänen pakopaikkojaan arkisen yhteiskunnan puristuksesta.
Siisti ja sävyisä, aina silmiinpistävän tyylikkäästi pukeutuva Sarkia onnistui ylittämättömällä tavalla Arthur Rimbaud’n hurjistuneen runon ’Humaltunut venhe’ (Le Bateau ivre) suomentajana. Hänen maineikas opettajansa V.A. Koskenniemikin havaitsi, kuultuaan käännöksen oppilaan itsensä lukemana, vaieten kohdanneensa voittajansa.
Muutamat ovat sittemmin turhaan yrittäneet parempaa käännöstä: Tuomas Anhavan ’Juopunut pursi’ tai nuoremman Einari Aaltosen ’Känninen paatti’ tarkentavat ja loitontavat alkutekstiä eri tavoin, mutta vain Sarkia tavoitti heittelehtivän sanallisen huojunnan koko dynamiikan.
Monet muut hienot ranskalaisen runouden suomennokset muodostavat tärkeän osan Kaarlo Sarkian elämäntyötä. Hän näyttää liikkuneen aikansa eurooppalaisella näyttämöllä melko satunnaisesti mutta täysin luontevasti.
Sarkia matkaili Berliinissä ja Sveitsissä kohta ylioppilaaksi tultuaan, ja kypsän mestaruutensa aikoihin 1930-luvun lopulla hän oleskeli pitkään Italiassa kustantajansa WSOY:n stipendin turvin. Hän seurasi heikosti poliittisia tapahtumia, viittasi kintaalla talonpoikaismarssille kotimaassa, mutta haltioitui Rooman espanjalaisilla portailla pitämään improvisoidun palopuheen Mussolinia ja Italian fascisteja vastaan.
Puhe johti pidätykseen ja kuulusteluun, mutta ”syyntakeeton ja haihatteleva” suomalainen vapautettiin jatkoseuraamuksista.

Pasifistin pakomatkat

Kaarlo Sarkian elämässä oli kaikki traagisen runoilijalegendan ainekset. Orpopoika ei tiennyt isästään ja menetti äitinsä varhain, kasvatettiin vieraissa oloissa, pääsi onnenkaupalla kouluihin ja yliopistoon, opiskeli laiskasti ja heittäytyi varhain kutsumukseensa. Rahapula, kiertelevä elämä, paheneva keuhkotauti ja itsemurhan aikomukset varjostivat runoilijan elämää, joka päättyi 43 vuoden iässä.
Sarkia julkaisi vain neljä kokoelmaa, mutta ehti saavuttaa niillä kiistatta tunnustetun mestaruuden. Varsinkin upeasti soinnutteleva kokoelma Unen kaivo (1936) keräsi ylistäviä arvosteluja ja kaikki saatavilla olevat palkinnot. Ajatustensa ytimen Sarkia keskitti viimeiseen karumpaan kokoelmaan Kohtalon vaaka (1943), josta myös tuli hänen laajimpansa.
Viimeisen kokoelman tiukka ohjelmallinen pasifismi hämmensi lukijoita keskellä jatkosotaa. Taisteleva humanisti Lauri Viljanenkin huomautti arvostelussaan, että ”oman kansan kohtalonkokemus” oli olennaisilta puoliltaan jäänyt Sarkialle vieraaksi.
Sarkia suoritti asepalveluksen Tampereen jalkaväkirykmentissä Hennalassa ja pääsi nopeasti taloustoimiston puolelle majoitusmestarin kirjuriksi ja välttyi näin kenttäharjoituksilta ja raskailta marsseilta. Hän tähdensi ylpeänä, ettei ottanut asetta käteensä koko aikana. Silti kuri ja armeijan henki koettelivat hänen hermojaan. Hennalan kasarmitkin oli hänestä sijoitettu Lahden seudun ainoalle rumalle kohdalle, alavaan sumuiseen suomaahan. Paikan lähihistoriaan hän ei viittaa, vuoden 1918 tapahtumat Vammalassa olivat ehkä liian lähellä. Mutta Sarkian sotaväen aikaisissa kirjeissä koulutoverilleen Ilmari Tupalalle on suorastaan haanpääläisen kritiikin sävyjä:
”Mädännäisyyttä on paljon ainakin tässä rykmentissä. Henki huono, epäisänmaallinen. Niin upseeri kuin sotamies koettaa parhaansa mukaan ’lootrata’ ja ’kytätä’. – Sotaväki on teennäinen pakkolaitos, joka ei voi tyydyttää yksilöä, kaikkein vähimmin itsenäistä, valistunutta nykyajan lasta. Sen täytyy poistua.”
Kun Sarkian luontainen pasifismi nousee ohjelmallisena esiin Kohtalon vaa’an ajatusrunoissa jatkosodan kulminaatiovuonna 1943, ajankohta ei tosiaan ollut kovin otollinen runojen vastaanotolle. Sarkian sota-ajan kirjeet henkivät syvää pettymystä ja masennusta, hän vaihtaa tiuhaan asuinpaikkaa ja etsii sisämaasta maalaistaloja, joissa sai vahvaa ravintoa ilman kuponkeja. Keuhkotauti ja sota kuluttivat yhdessä runoilijan voimia. Varmaankin Sarkia tunsi sivullisuutensa vuoksi syyllisyyttä: vakaumus soti kansan sotaponnisteluja vastaan, ja jossakin sysmäläisen talon sivukamarissa kyhjöttävä runoilija tunsi itsensä heikoksi, tarpeettomaksi ja suorastaan taakaksi lähimmilleen, kustantajalleen, jopa kansalleen.
Sitä komeammein soivat hänen viimeiset runonsa, sitä lujemmiksi ne piti viimeistellä. Runoilija tiesi paikkansa suurten ajattelijain joukossa, vaikka kansalainen Sarkia oli hyödytön elätti ja vastaanhangoittelija aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli hiuskarvan varassa ja säilyi vain äärimmäisin sotaponnistuksin.

Vaiettu seksuaalinen vieraus

Kun lukee Sarkiasta kirjoitettuja arvioita ja elämäkertoja, tuntuu että jokseenkin kaikki inhimillisen elämän puolet ovat jääneet hänelle tavalla tai toisella vieraiksi. Osaltaan se johtuu siitä, että kirjoittajien tuli menneinä vuosikymmeninä käsitellä Sarkian keskeisiä ongelmia kovin kierrellen ja vihjaavaa tunnussanastoa käyttäen.
Milloin Sarkia kärsi anomaliasta, sisäisestä ristiriidasta, syyllisyydestä, poikkeavuudesta tai yleensä vain eriasteisesta vieraudesta. Ei voitu suoraan sanoa, että Sarkian syvimmät ongelmat juontuivat ihanteellisesta esteettisyydestä, johon yhdistyi hellittämätön omasta homoseksuaalisuudesta johtuva synnintunto. Myös Sarkian ajoittaista taipumusta hillittömiin nautintoihin tuli kosketella hienovaraisesti.
Vielä pidättyvämpi tunnustuksissaan oli tietysti Sarkia itse, olihan seksuaalinen poikkeavuus kriminalisoitu hänen elinaikanaan. Dokumentteja tämän kaltaisista asioista ei juuri ole saatavilla. Muistan kun Pirkko Kosken vastaväittäjänä kymmenen vuotta sitten Helsingin yliopistossa tiukkasin häneltä, millä perusteella hän olettaa, että väitöskirjan kohde, teatterinjohtaja Eino Salmelainen oli homoseksualisti. Sehän oli tietysti väittelyyn liittyvä retorinen veto, lähinnä teoreettinen kysymys. Todisteita on turha perätä, jotkut asiat vain tiedetään – tai joskus ollaan tietävinään. Kalevi Kalemaa on viimesyksyisessä Salmelais-kirjassaan käsitellyt tätäkin piirrettä jo tarkemmin, haastattelujen ja kirjeenvaihdon perusteella.
Kaarlo Sarkia on edelleen myyttien ja huhupuheiden ympäröimä legenda. Hänen todelliseen persoonallisuuteensa on hieman vaikea päästä käsiksi. Kuitenkin yllätyin, kun SKS:n kirjallisuusarkistossa selailin laatikoittain hänen kirjeitään ja muita jälkeen jääneitä papereitaan. Niistä välittyy varsin avoin ja käytännön murheita tavan takaa pohtiva mies, jolla oli jatkuvia vaikeuksia elämänsä hallinnassa. Alkuvaiheissa kirjeissä puhuu runoilustaan epävarma untuvikko, myöhemmin arvostaan ja merkityksestään hyvinkin tietoinen, jopa vaativa ja kunnianhimoinen lyyrikko, joka tietää hyvin keskeisen asemansa suomalaisessa runoudessa.
Mutta Sulinin Kallen tai Kaarlo Sarkian henkilökohtaisista suhteista hänen kirjeenvaihdostaan saa tietoja äärimmäisen vähän. Jotakin kuitenkin. Selvältä näyttää, että Hiiskun sisarukset olivat yhdessä ja kukin vuorollaan tulisesti opiskelutoveriinsa ja runoilijaan rakastuneita, mutta vastarakkaus jäi vähäiseksi. Kaarlo eli Kalleman eli Alfred de Musset – lempinimiä oli monia – tämä kaikkien lemmikki otti vastaan palveluksia ja suosionosoituksia mielihyvin, mutta väisti heti läheisemmät tunteen ilmaukset. Ainoat tunteen ilmaukset ovat yleensä monisanaisia, kiemurtelevia anteeksipyyntöjä – lähinnä omasta kylmyydestä ja laiminlyönneistä.
Kyllä Sarkia osasi olla myös kiitollinen, ja siihen hänellä oli todella syytä. Harvaa lyyrikkoa on kai niin hartaasti hoidettu ja hoivattu kuin Sarkiaa. Hän osasi itse heittäytyä aivan avuttomaksi, ja samassa hetkessä Hiiskun sisaret tai muut tukijat riensivät auttamaan tai pelastamaan pälkähästä. Kalle oli pienestä pitäen naisten hoivaama kaunis orpopoika, jonka ei tarvinnut ponnistella elantonsa ansaitakseen. Hänen erikoislaatunsa huomattiin varhain, ja sille osattiin myös antaa arvoa. Kolhitun tai väärinymmärretyn runoilijan legendaa ei Sarkiasta voi millään kirjoittaa.
Sivumennen sanoen V.A. Koskenniemi antoi Aleksis Kiven 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1934 haastattelun Suomen Kuvalehteen, missä hän Kiven kohtaloon viitaten totesi, että ”olla vain runoilija on nykyaikana naurettavaa”. Professorin, entisen opettajan ja kustantajan WSOY:n mahtimiehen sanat sattuivat Sarkiaan, joka ei koskaan halunnut eikä osannut muuta kuin olla runoilija. Hän kommentoi lausuntoa kirjeessä tärkeimmälle tukijalleen Kaarlo Marjaselle: ”Hyvä on hyllyltä puhua.”
Varsinkin Unen kaivon ilmestyttyä Sarkiaa hoidettiin paitsi kustantajan myös virallisen kirjallisuuspolitiikan keinoin paremmin kuin juuri ketään muuta Suomessa siihen aikaan – ehkä Sillanpäätä lukuunottamatta. Sairauden etenemistä eivät rahoittajatkaan voineet pysäyttää. Siihen vaikuttivat muut syyt.

Kolme rakkaussuhdetta

Entä oliko Sarkialla läheisiä rakkaussuhteita, joihin sentään monet runot intohimoisestikin viittaavat?
Varmaankin hänellä oli etäisiä ihastuksia, mm. Vammalan apteekkari Bäckmanin kaunis sveitsiläissyntyinen rouva, eräs hänen holhoojistaan. Sotaväestä toverilleen Ilmari Tupalalle lähettämissään kirjeissä hän käsittelee naista eräänlaisena korkeampana olentona. Hän toistaa usein, ettei ole innostunut pyssyihin eikä kanuunoihin, ”en myöskään erikoisesti vaimonpuoleen, joskaan en enää sano olevani naisvihaaja. Olen huomannut, että vaikka nainen on heikompi astia, saattaa hän sentään olla koko lailla riemastuttava olento. En ajattele tätä aistillisessa mielessä, vaan korkeammassa.”
Herkkänä ajankohtana, juhannuksena 1924 kirjoittamassaan kirjeessä Sarkia sanoo sotaväessä nähneensä ”minkälaisia ovat miehet, kun he keskenään huushollaavat ja olen huomannut, että rakastavia naissydämiä tarvitaan maailmassa. Mutta en ole ensinkään rakastunut.”
Rakastavia naisia riitti Sarkian ympärillä, mutta eroottinen kipinä puuttui. Entä miehiä? Oliko miehiin suuntautuva tunteenilmaus edes mahdollinen 20-luvun ahtaassa Suomessa?
Sarkian vapautukseksi koitui kuten monen muunkin kohdalla ennen häntä ja hänen jälkeensä ulkomaanmatka. Hän teki ensimmäisen Saksaan ja toisen Sveitsiin pian sotaväestä vapauduttuaan, Bäckmanin perhe oli häntä matkoille ohjaamassa ja avustamassa, Kaarlon koulutoveri Ottfried Bäckman opiskeli eläinlääkäriksi Leipzigissa. Siellä Sarkia näyttää kohdanneen vapaamman elämänpiirin kuin kotona, päätellen ainakin nuoren miehen, Karl Posseltin, hänelle lähettämistä avoimen lemmekkäistä kirjeistä matkojen jälkeen. 20-luvun syntinen Saksa näyttää kiihdyttäneen Sarkiankin pieniin hurjasteluihin. Palais de Danse ”mit seinem süssen und saueren Seiten” mainitaan yhteisten ilojen tyyssijana. Diskreetit järjestelyt ovat suoneet kahdelle Kallelle suojaisen asuinpaikan.
”Also lieber kleiner blonder rätselhafter exotischer (und erotischer?) Finne”, puhuttele Karl suomalaista Kallea. ”Du schönste aller Schönen!” Mutta säännöt ne oli Saksassakin, suhdetta piti varoa. ”Vorsicht ist die Mutter der Porzellankiste”, teroittaa Karl Posselt kirjeessään 9.2. 1927. ”Leider wird die Welt nicht durch Weisheit sondern durch Klugheit regiert.”
Orastava rakkaus saikin nolon lopun. Saman vuoden lopulla Herr Kaarlo sai Suomessa vastaanottaa virallisensävyisen, viileän, alentuvan kohteliaan kirjeen Leipzigista kirjakauppias Max Herteliltä, joka vaatii suomalaista nuorukaista jättämään Karl Posselt rauhaan ja lopettamaan kirjeenvaihdon hänen kanssaan – jos hänellä vastaisuudessa on jotakin asiaa, kirje tulee toimittaa Hertelin kirjakuppaan, mistä se ilmeisesti tarkastettuna luvataan välittää vastaanottajalle. Ei käy selväksi, oliko kirjakauppias saksalaisen Karlin suojeleva holhoaja vaiko mustasukkainen rakastaja, mutta kirjeen hyytävä sävy viittaisi paremminkin jälkimmäiseen mahdollisuuteen.
Tällainen toisen käden kirjallinen torjunta ja väliintulo on varmasti ollut herkälle Sarkialle syvästi nöyryyttävä kokemus. Voi vain aavistaa, mitkä myllerrykset on käyty niiden heikkouden ja sairauden ensi oireiden pohjalla, jotka nyt Turussa puhkesivat näkyviin. Sarkiaa hoivaavat ”hiiskuttaret” eivät tienneet näistä vaiheista mitään, ei myöskään Aune Hiiskun 1972 ilmestynyt elämäkerta. Siinä viitataan vain ohimennen seurusteluun samanikäisten kanssa sekä tyttöystävään, jonka vanhemmat olisivat Hiiskun tietämän mukaan ryhtyneet puuhaamaan jo kihlajaisia. Juttu vaikuttaa Kaarlon keksimältä tyypilliseltä peitetarinalta.
Sarkia selvisi kriisistä heittäytymällä entistä tulisemmin kirjoittamaan runoja, jotka ilmestyivät kahden vuoden välein kokoelmissa Kahlittu jaVelka elämälle.
Runoilijan maine ja muutto Helsinkiin johdattivat Sarkian yhteyteen Uuno Kailaan kanssa, joka oli 30-luvun johtava poeta Koskenniemen ohessa. Sarkiaa on usein aiheesta verrattu Kailaaseen, josta on äskettäin ilmestynyt sekä psykologinen tutkimus että kaunokirjallinen elämäkerta. Kailaan ja Sarkian runoissa on paljon samoja tuntoja ja teemoja, kirjoittivathan he runoja toisilleen ja toisistaankin. Elämän tunnelmissa on silti eroja. Kailaan synkkä ehdottomuus ja patrioottisuus, myös lakoninen muoto ovat kaukana Sarkian sittenkin valoisammasta, paradoksaalista optimismia sisältävästä sointuherkuttelusta.
Kahden poikkeavan, verkossaan rimpuilevan runoilijan kohtaaminen oli sähköisku, joka horjautti kummankin elämää ja vaikutti kummankin runouteen. Kailaan ja Sarkian lyhyttä mutta tulista suhdetta on niin ikään käsitelty varovasti ja ohimennen. Selvältä näyttää, että pehmeä Sarkia torjui Kailaan kiihkeät ja väkivaltaiset lähentelyt. Sen paremmin Kalle Achté kuin Erkki Kiviniemikään eivät ole uusissa Kailas-kirjoissaan tuoneet uutta valoa tähän kummankin runoutta hedelmöittäneeseen episodiin.
Kirjoitin sitten itse vapaalla kädellä Sarkian ja Kailaan kohtauksen näytelmään Unen kaivo, jota nyt esitetään Kiikn Sarkia-näyttämöllä. Suorastaan hämmästyin ensi-illassa, kuinka intensiivisesti, rohkeasti ja samalla hienovaraisesti kohtausta siellä esitetään.
Tämäkin suhteen mahdollisuus kariutui siis alkuunsa. Jäikö Sarkia kokonaan vaille eroottista onnea?
Oli vielä kolmaskin yritys ja ilmeisesti paras, lähes täyttymys. Magnus Björkenheim viittaa ensimmäisessä Sarkia-elämäkerrassa (1952) selvin sanoin Sarkian suureen rakkauteen 1940 välirauhan syksynä. äkillinen elämänhurma näyttää vallanneen Sarkian, ja selviä jälkiä siitä näkyy viimeisessä kokoelmassa. Rakkauden kohde jää salaisuudeksi. Lisää tietoja ei anna myöskään Aune Hiisku tuoreemmassa elämäkerrassa (1972).
Sarkian eroottinen elämä oli muutenkin hänen Turun aikaisille opiskelutovereilleen Hiiskun sisaruksille arvoituksellinen piikkipäärynä, jota ymmällä kierretään Kyllikki Hiiskun aloittamassa ja Aune Hiiskun viimeistelemässä, varsin mainiossa ja yksityiskohtaisessa runoilijakuvassa.
Sarkian paperit eivät nyt muutaman selailun perusteella tuoneet tähän viimeiseen episodiin lisävalaisua. Tuntuisi luontevalta liittää viimeinen tunteenleimahdus Sarkian pitkähköön oleskeluun Italiassa 30-luvun lopulla. Toisaalta hänen tiedetään testamentanneen tekijänoikeutensa suomalaiselle miehelle. Täälläkin voi olla kuulijoita, jotka tietävät jotakin asiasta.
Ehkä runoilijan elämästä ei ole tarpeenkaan tietää kaikkea. Onko koko leimahdus sepite, tapahtunut runouden kammiossa? Sarkia oli runollisen verhoilun itsetietoinen ruhtinas. Runo ’Henkipatto rakkaus’ kertoo jo kylliksi. Suuri yksinäinen jäi sivuun kaikista valtavirroista. Lyhyet, kiihkeät, äkillisesti katkenneet rakkaussuhteet osaltaan jouduttivat Sarkian sairauden dramaattista etenemistä.

Sairauden sinetöimä

Kaarlo Sarkia sairasti lapsesta saakka mitä milloinkin, hänhän sai pienoiskiväärin luodin vahingonlaukauksesta nenänjuurestaan läpi selkärangan lähelle, mikä varhain vaikeutti hänen vapaata liikuntaansa. Myös perinnöllinen tuberkuloosi ilmoitti itsestään jo kouluvuosina.
Keuhkotauti varjosti Sarkian koko elämää, mutta monet oleskelut parantoloissa eivät olleet vain vastenmielisiä taukoja työssä. Sarkia kaipasi elämässään eniten vapautta, rauhaa ja hellää hoitoa. Kaikkea näitä oli saatavilla keuhkotautiparantolassa. Potilas näyttää suorastaan paenneen sairauteen välttääkseen arkeen ja työhön liittyvät ponnistukset. Hän viittaa kirjeissään parantolan ohentuvaan elämänpiiriin, kuoleman läheisyyteen ja eräänlaiseen hengen keveyteen, joka sairashuoneen yksinäisyuydessä saattoi kohota euforian ja villien mielikuvien korkeuksiin.
Oliko sairaus myös Sarkian runouden eräs pohja ja niin ollen tulkintojakin haastava perusta? Kirjeissään ja runoissaan hän käväisee välistä ihailemansa Thomas Mannin Taikavuoren tunnelmissa. Heikkous antoi poikkeusluvan meditointiin, eräänlaiseen ilmattomaan ja leijuvaan olemassaoloon. Ajoittaiset itsemurha-aikeet osoittavat, millaiseen pinteeseen Sarkia joutui ulkona yhteiskunnassa. Kuolema kulkee hänen runoutensa matkasauvana.
Katkerat sävyt ilmaantuvat Sarkian kirjeisiin vasta, kun hän raportoi heitteillä olostaan Tukholmassa kesällä 1945, jolloin Suomen Kirjailijaliitto oli lähettänyt hänet huonosti valmistellulle toipumismatkalle lahden taa. Sodan heikentämä Sarkia syyttää juuri ja juuri säilynyttä valtiota runoilijan karkeasta hylkäämisestä ja näkee maanmiehensä Tukholmassa sivistymättöminä moukkina. Ruotsalaiset taas kohtelevat suomalaista poetaa yliolkaisesti, yrittämättäkään hoitaa häntä. Paluumatka Suomeen on lopun alkua. Kun ”hiiskuttareit” panevat Sarkian Turussa junaan, he sähköttävät kustantajalle Helsinkiin ja olettavat ilman muuta, että kustantaja lähettää miehen asemalle huonokuntoista runoilijaansa vastaan. Näin varmasti tapahtuikin. Runoilija oli kaikesta huolimatta edelleen kansakunnalle arvokas, vaikka ei hän sitä itse uskonut eikä osannut arvata, millaisen valtavan suosion aallon runoja kohtaan hänen kuolemansa syksyllä 1945 pian herättäisi. Vielä vähemmän hän saattoi aavistaa, kuinka nopeasti ja täydellisesti hänen edustamansa riimillinen säetaide tuomittiin vanhentuneeksi ja aikansa eläneeksi.
Olikohan niin, että juuri sotien jälkeen Sarkian surumielinen, ahdistunut, sisään kääntynyt, hiljaisiin tunnelmiin painuva runous vetosi lukijoihin, joita ulkoisen maailman myrskyt olivat kylliksi näännyttäneet? Varmasti myös Sarkian luja ajatusrunous, sodan vastustaminen, uuden yhteyden etsiminen yksinäisyyden panssarista viimeisessä kokoelmassa vetosi ajankohdan odotuksiin. Tänään luemme ja kuuntelemme Sarkiaa ajattomasta näkökulmasta ja nautimme kai ennen kaikkea nostalgian patinoimasta sanataiteesta, suomen kielen sointuvarojen ihmeellisestä, täydellisyyttä hipomasta venytyksestä, musiikillisesta rytmistä, sanalla sanoen todellisesta runouden taituruudesta.