Sastamalassa 29.6.13 / Panu Rajala

Kirjailijat varovat yleensä visusti kertomasta moraalisia kantojaan. Suora julistaminen jäi pannaan jo aikoja sitten, eikä moraliteetilla ole enää monimutkaistuvassa maailmassa paljon painoarvoa. Mieluummin kirjailijat ovat puhkoneet ja romuttaneet yhteiskunnassa vallitsevia moraalisääntöjä kuin pystyttäneet omia. Leo Tolstoin tai Johannes Linnankosken kaltaiset suuret valistajat ovat menneisyyttä. Kyseenalaistaminen, epäily ja ironia ovat korkeimpia taideasenteita villisti vilistävässä ajassamme.

Jostakin hamasta menneisyydestä kajahtaa myös F. E. Sillanpään tutun paatoksellinen tunnustus: ”Halu pitää toisten alakynteen jääneiden puolta ja paljastaa heidän köyhäksi luultuun elämään sisältyvää kauneutta, se on ollut minun taiteen tarkoitus ja moraali.”

Voisiko tällainen postulaatti hetkeksi pysähdyttää aikamme lukijan? Tosin tämäkin on kirjailijan jälkeenpäin muotoilema ohjelmanjulistus – sen jälkeen kun ohjelma eli tuotanto oli jo toteutunut. Se oli tarkasteltavissa tässä annetussa valaistuksessa, sillä tuskin tekijä oli työtä alkaessaan asettanut itselleen mitään täsmällisesti määriteltyjä päämääriä. Hän ei voi piirrellä sellaisia suuntaviivoja työlleen kuin vaikkapa teollisuusjohtaja tai maanviljelijä. ”Eihän hänellä ole muuta kuin oman sydämensä sylkytys ja aivojensa aprikointi”, myönsi Sillanpääkin. Nuorelle, joka tuskaili kyllä kirjoittavansa jos saisi aiheen, Sillanpää muistutti, että hänen hyvin pitäisi tuntea ainakin yksi aihe: hänen oma elämänsä ja sen ulkonaiset kiinnekohdat

Kuinka sitten kirjailijan äskeinen ohjelma on toteutunut? Kuuntelin kiinnostuneena, kun ylipoistoaikainen huonetoverini Pertti Lassilan pohdiskelu Maritta Alander-Valtosen radio-ohjelmassa Sillanpään esikoisromaanin Elämä ja aurinko (1916) ihmiskuvia, teoksen moraalia tai oikeammin täydellistä moraalittomuutta. Nuori mies Elias on samana kesänä eroottisissa suhteissa kahden naisen, Lyylin ja Olgan, kanssa. Hän rakastelee kumpaakin, kirjassa kuvataan kaksi yhdyntää, mutta ne huomatakseen lukijan on oltava aika tarkkana – niin verhotusti ja luonnon symboliikkaa käyttäen Sillanpää tapaukset kuvailee. Olennaista on kuitenkin, että mikään moraalinen miete ei käväisekään nuorukaisen mielessä eikä myöskään näiden nuorten naisten. He toteuttavat eräänlaista luonnon määräystä, johon ei ulotu mikään moraalinen asteikko. Luonto antaa heille oikeutuksen siihen toimintaan, jota he kevein mielin harjoittavat. He eivät voi muuta kuin toteuttaa omia vaistojaan. Eivät he silti ole mitään animaalisia olentoja. Elias on lomalla yliopistosta, Lyyli hyvän maalaisperheen tytär ja Olga tuleva tuomarin puoliso. Elettiin aikaa, jolloin sukupuolinen vapaus rehotti vain jossain kurtisaanien tai rehevien piikojen maailmassa. Ovatko tämän päivän nuoret taas puritaanisempia kuin nämä suven ulapalla ajelehtivat sadan vuoden takaiset nuoret? Heille tapahtuu romaanissa tärkeitä asioita. Elias koettelee voimiaan ja hankkii kokemuksia, Lyyli kypsyy viattomuuden unesta naiseksi ja Olga valmistelee häitään.

Eliaan ainoa huoli kohdistuu siihen, tuleeko Lyyli raskaaksi. Iloinen helpotus valtaa hänet, kun niin ei tapahdu. Se että hän tuli puuttuneeksi kouraisevasti vasta naiseuteensa heräävään tyttöön, ei häntä huoleta, tuskin hän huomaakaan tekonsa seurauksia Lyylin järkkyvässä tajunnassa. Tyttö puolestaan tuntee poikaa kohtaan ”lämmintä vihaa” jo ennen rakkauskohtauksia. Pertti Lassila oivalsi, että siinä kertoja ennakoi tytön puhkeevaa neitsyyttä, ovella odottavaa äkillistä naiseutta, sitä ainutkertaista, vastustamatonta ja samalla uhkaavaa elämystä. (Lähemmin Lassila, Metsän autuus, 2012).

Olga puolestaan haluaa hiukan hellittää ennen elokuussa tapahtuvaa vihkimystään kunnialliseen mutta kuivassa tuomari Bruniukseen: hän harjoittelee lepikossa Eliaan kanssa avioliiton tulevia iloja aavistaen, että ne eivät sitten enää kovin iloisia olisikaan. Lukija voi arvailla uskaliaasti, haluaako Olga vahvistaa sukuaan aluksi perillisellä, jonka suonissa virtaisi Eliaan kaltaisen terveen maalaispojan verta laillisen sulhasensa ohutverisempää sukurasitusta. Tähän vain vihjataan, mitään moraalisia pohdintoja suuntaan tai toiseen ei ilmene, kaikki tapahtuu kuin luonnostaan, sisäisen sallimuksen hengessä.

Ulkomaailman moraali astuu sisään vasta romaanin lopulla, kun Olga häittensä jälkihumussa istahtaa tyhjässä sivupirtissä Eliaan syliin hyvästelläkseen kesäisen kumppaninsa ja pojat äiti yllättää nuoret ja kiljahtaa: ”Hävekkää!”

Korkeampi kaikkeus hallitsee ihmisiä, luonnon lait ja ympäröivä kauneus, jota kertoja sanojaan säästämättä ryöpyttää esiin. Taustalla on uuden monistisen luonnontieteen läpimurto, johon Sillanpää oli opiskeluvuosinaan ehtinyt tutustua: kaikki liittyy kaikkeen, eikä ihmisen tahdolla ole suurta merkitystä. Kun selvät päämäärät ovat liuenneet näkyviltä, ihmisillä on vapaus purjehtia viettiensä varassa suven ulapalla. Maailmansota, joka kolmatta vuotta riehui Euroopassa, ei näitä nuoria kosketa millään lailla, eipä juuri yhteiskunta muullakaan tavoin. Moraalista vapaa suvensuloinen esikoisromaani antoi sitten Sillanpään uralle lentävän lähdön.

Tulee mieleen V. A. Koskenniemen toteamus hehkuvasti rakastamastaan nuoresta runoilijasta Aila Meriluodosta 30 vuotta myöhemmin, toisen maailmansodan jälkeen: tämä ei ole moraaliton ihminen, vaan amoraalinen eli sellainen, joka ei edes tunne moraalin käsitettä, joten hän ei voi olla moraaliton. Jotain samaa on näissä Sillanpään nuorissa ihmisissä. Vastaavuuksia voi varmaan löytää omasta ajastamme, vaikkapa Aku Louhimiehen elokuvasta Levottomat tai nuorten naiskirjailijoiden romaaneista. Ei siis mitään ihan uutta auringon alla.

Yhteiskunnallinen kysymys ja monin verroin jylhempi moraalinen haaste tuli Sillanpäätä vastaan jo kaksi vuotta esikoisteoksen jälkeen, kun veljessota puhkesi ja sai raakoja muotoja lähellä hänen asuinpaikkaansa Hämeenkyrössä. Silloin ei enää paljastettu köyhien elämän kauneutta, vaan aivan muuta: lähinnä sitä, kuinka raskaan taakan alta kapinaan lähdettiin. Sillanpää vihasi hulikaaneja ja punaisten omavaltaisuutta ja väkivallantekoja ja iloitsi valkoisten tulosta ja voitosta, mutta hänen silmänsä aukenivat sitten näkemään voittajien vastaavat teot ja koston mielivallan – niistä pontimista syntyi Hurskas kurjuus (1919) – päättynyt suomalainen elämäkerta eli erään punavanhuksen taival nälkävuosista joukkohautaan, kuuden vuosikymmenen kärsimystarina. Sinä aikana oli hyvinkin rohkea valinta puolustaa vähä-älyistä ja saamatonta Toivolan Juhaa, torpparia ja viatonta uhria, keskellä voitonlauluja ja vapaudenhuumaa. Sillanpää siteerasi Henrik Ibsenin sanoja: hän tunsi pitävänsä tuomiopäivän peiliä päänsä yläpuolella. Kesti yli 40 vuotta ennen kuin yhtä painavaa sisällissotaan johtaneesta kehityksestä kirjoitettiin, ja silti otan puolueellisen vapauden pitää Sillanpään lähituntumasta kirjoitettua yhden miehen todistusta autenttisempana ja siten todistusvoimaisempana kuin Väinö Linnan jälkeenpäin hieman tarkoitushakuisesti dramatisoitua laajempaa yhteiskunnan panoraamaa.

Entä sitten edelleen keskustelua herättävä kysymys todellisten henkilöiden ja tapahtumien käytöstä kaunokirjallisessa tai muistelevassa teoksessa? Yleensä esiin nousee triviaaleja tapauksia. Varhaisimpia kuulemiani kommentteja Sillanpään kohdalta juontaa jo 1960-luvulta, jolloin ensimmäisiä kertoja haastattelin vanhimpia aikalaisia ja sain suorasukaisia lausuntoja. Väinö Ollila oli jo päälle 90 ja kotoisin Kierikkalasta, Sillanpään kotikylästä, ja hänen silmiinsä oli ilmeisesti osunut nälkävuoden kuvaus Hurskaasta kurjuudesta, josta hän lausui tiukan tuomionsa: ”Siinä se Sillanpää kirjoitti väärin. Että meirän pappa olis ryypinyt viinaa, mutta ei meirän pappa koskaan ryypiny viinaa.” Nikkilän Penjami, Juhan isä, lähtee pulassaan kerjuumatkalle kylän vahvimpaan taloon Ollilaan, missä hän ei saa leipää eikä viljaa, mutta Ollilan äijä tarjoaa hänelle lohduksi leilistä pari tilkkaa viinaa. Väinö Ollila tunnisti oikeita paikkoja vastaten nimetyt talot ja isänsä hahmon, mutta ei tuota pahentavaa viinaleiliä.

Käyttäessään paikallista nimistöä ja maisemaa, taloja ja teitä, Sillanpää keräsi ylleen pitkäikäistä moitetta vääristelystä, valehtelusta ja ihmisten loukkaamisesta. Jos hän käytti isoista mahtitaloista varmuuden vuoksi peitenimiä (Tättälä > Siintola, Raipala > Roimala), ne tunnistettiin helposti ja moite päinvastoin raskautui: ”Ei se uskaltanu kumminkaan oikeeta nimee laittaa, tiesi että ne voi vierä sen keräjille…”

Tämä on ainainen ongelma, joka seuraa kaikkien kirjoittajien kintereillä. Jotkut uhmaavat häikäilemättä kuten Henrik Tikkanen tai Jörn Donner (ulkomaisista esikuvista nyt puhumatta), toiset etäännyttävät kauas vaikka egyptiläiseen muinaisuuteen asti kuten Mika Waltari voidakseen siteistä vapaana muotoilla omaa aikaansa kuin sulaa metallia. Waltarista kohta enemmän, mutta yksi tapaus Sillanpään kohdalla oli näitä melko harmittomia kyläkahakoita vakavampi.

Hurskaan kurjuuden täydennykseksi kirjoitettu laaja novelli Hiltu ja Ragnar (1923) oli saattaa tekijänsä vaikeuksiin ja kirjasotaan kahdellakin rintamalla. Kertomuksessa kuvataan tosipohjainen tapaus palvelijattaren hukuttautumisesta Pyhäjärveen Pyynikin kupeella sijaitsevan huvilan laiturilta. Teoksessa Palmeruksen huvila muistuttaa aika tarkoin silloista Liljeroosien omistamaa rakennusta, jossa nykyisin toimii Varalan urheiluopiston museo. Maastokin on aivan sama. Palmeruksen emäntää ja hänen herraspoikaansa Ragnaria kuvataan ironiaa säästelemättä. Ragnarin toiminta sitten jouduttaa ujon maalaispiian Hiltun hukuttautumista surullisen fysiologisen väärinkäsityksen seurauksena. Käsillä kaikki skandaalin ainekset: Sillanpää oli lyseolaisena asunut tehtailija Liljeroosin perheessä kotiopettajana ja tunsi paikat ja tyypit hyvin. Kertomusta kirjoittaessaan hän varmasti halusi vain käyttää tätä antoisaa miljöötä, sen yleisempiä ominaisuuksia hyväksi. Ei hänellä voinut olla mitään syystä’ ”kostaa” hyväntekijänsä perheelle, mutta tällainen halpa koston motiivi läiskäistään niin helposti aivan kunnialliseenkin kirjalliseen teokseen. Sillanpään suhteet Liljerooseihin viilenivät ja katkesivat. Siitä oli hänelle taloudellistakin harmia, hän menetti hyvän takaajan ja tukijan. Kun haastattelin vanhan patruunan poikaa, vuorineuvos Eino Liljeroosia Tampereella 1970-luvun alussa, nämä seikat tulivat hienovaraisesti mutta selvästi esiin.

Eikä siinä kuitenkaan kaikki. Sillanpää motivoi Hiltun hukuttautumisen aikanaan vielä arkaluonteisella fysiologisella ilmiöllä – tyttö luuli Ragnarin lähentelyjen jälkeistä kuukautisvuotoa syöpään kuolleen äitivainaansa verenvuototaudiksi, mikä sinetöi hänen järkytyksensä vieraassa herrahuushollissa juopuvien ylioppilaspoikien ahdistelemana. Tähän hyvän maun horjahduksen puuttui kautta rantain mutta tuimasti syyttäen Aamulehden arvostelija O.A. Kallio, kirjallisuuden tohtori ja yleensä ansioitunut kriitikko. Sillanpää piti arvostelijan moraalisia syytöksiä niin vakavina, että turvautui ystäväänsä ja koulutoveriinsa, psykiatri Yrjö Kuloveteen, joka pyynnöstä kirjoittikin Aamulehteen kirjailijaa pontevasti puolustavan puheenvuoron ja vahvisti kuvauksen lääketieteellisen tosipohjauksen. Kirjeenvaihdosta näkyy, kuinka hermostunut Sillanpää oli tästä kahakasta. Ilmeisesti hän pelkäsi menettävänsä osan tärkeää ystävä- ja ostajakuntaansa Tampereella. Tosiasia oli, että Sillanpään teoksia myytiin pääasiassa Tampereella ja Helsingissä, ei juuri muualla.

Paljon suurempi menetys kohtasi häntä 1938, jolloin hän kirjoitti tunnetun ja pelottoman julkisen ”Joulukirjeen diktaattoreille” Suomen Sosialidemokraattiin. Siinä hän puhutteli Euroopan silloisia johtajia Hitleriä ja Mussolinia sekä Stalinia, luonnehti heidän fyysisiä ja hermostollisia ominaisuuksia varsin epäkunnioittavasti sekä ennusti, että ”kun teidän suurten ja lahjakkaiden kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi”. Otavan johtaja Alvar Renqvist pahoitteli harmistuneena Sillanpään sekaantumista politiikkaan ja ennusti hänen menettävän huomattavat markkinat Saksassa. Niin tapahtuikin, Miehen tien hieman sensuroidun saksannoksen kymmeniin tuhansiin noussut painosmäärä makuloitiin. Eihän sen päähenkilö Ahrolan Paavo, joka käy hurjastelemassa milloin Tussalan metsämökissä, milloin Amurin kortteleissa, oikein kelvannut arjalaisen isäntämiehen edustyypiksi. Moraalista rintamaa kotimaassa edusti mm. Hämeenkyrön kirkkoherra, joka nuhteli oman pitäjän kirjailijaa kirjeessä ja ihmetteli, eikö ihmisten päiväpuolen elämässä riittänyt kylliksi kertomista, miksi piti aina tuoda esiin näitä yöpuolen tapauksia.

Sillanpää selvisi yhteenotoista lopulta lievin vaurioin. Hän kirjoitti pasifistisia mietteitä ja tuli arvostelleeksi suomalaista aliupseeria novellissaan ”Koiviston Paavo” (SK), seurauksena vain pino kiukkuisia kirjeitä kantakapitulanteilta. Haanpään kaltaisiin vaikeuksiin Sillanpää ei koskaan joutunut, hänen pohjoismainen maineensa lähti kohoamaan jo 1920-luvulla ja laajeni eurooppalaiseksi 30-luvun kuluessa.

Teoksessa Ihmiset suviyössä (1934) on tukkilautan välikohtaus, jossa Nokia tulee pikapäissään puukottaneeksi Mettälän Jukan. Kohtaus on otettu jokseenkin suoraan nimiä ja repliikkejä myöten kihlakunnanoikeuden käsittelystä, jota Sillanpää seurasi lautamiehenä. Hän tilasi pöytäkirjatkin muistin vahvistukseksi. Asianosaiset, tavalliset tukkilaiset eivät tietenkään nostaneet asiasta mitään prosessia, ei se Nokian poikakaan, Yrjö Salonen, jonka luonnekuvaan Sillanpään lisäsi homoseksuaalisen vivahteen – sekin siihen aikaan kriminalisoitu ominaisuus.

Myös Silja Salmelus – Nuorena nukkuneen päähenkilö – on kohtalonsa puolesta hyvin lähellä Silja Ihantola -nimistä piikatyttöä, joka kuoli keuhkotautiin samanikäisenä kuin kaimansa romaanissa. Kulkupuhe väitti tätä esikuvaa jopa kirjailijan harha-askeleen lihalliseksi seuraamukseksi, mutta tätähän ei kukaan pysty enää todistamaan. Puhuva esimerkki siitä, kuinka ahnaasti ihmiset väijyvät kirjailijain moraalisia halkeamia syytökset jo makoisasti mielessään ja kielessään.

Sillanpään Nobel-palkinto ja uusi nousu Taata-kauden kansansuosioon muistelmien ja joulusaarnojen myötä hyvitti monia kihiseviä kiistoja – olihan niitä näet reaalisiakin, oli ulosottoja, sähköjen katkaisuja, velkoja, laskuja, alkoholia, kaikenlaista rahapulassa resuamista jos kohta myös leveää herraskaista elämää yli varojen. Boheemit tempaukset ja elämäntavat ovat maalaisyhteisössä vaikeasti sulatettavissa, varsinkin jos poikkeava käytös on kyllin näkyvää ja repäisevää. Parhaan ja kansanluonnetta oivallisesti kuvastavan repliikin, minkä kuulin tästä Nobel-kunniasta, täräytti Nikkilän Ville, hänkin Kierikkalan alkuperäisiä asukkaita: ”Sitten ku se sai sen suuren palkinnon, sitten oli rahaa vaikka kierährellä siinä… Mutta ei saanu, ei saanu enää toista kertaa!”

x x x

Kuinka suuri ajan ja maailmantunteen harppaus tapahtuikaan runsaassa kymmenessä vuodessa, jos vertaillaan Sillanpään ja Waltarin esikoisromaaneja. Ajattomasta maalaisidyllistä harpattiin moderniin metropoliin, sisämaalaisen luonnon sylistä keskelle Pariisia. Amoraalinen viettielämä vaihtui todelliseen moraaliseen dilemmaan, synnin, syfiliksen ja kuoleman varjoon. Kun ihmiset Sillanpään maailmassa kuuntelivat itseään lähes mykkinä kaukana sodasta ja maailmasta, Waltarin nuoret keskustelevat kiihkeästi kristinuskon ja seksuaalisuuden kipupisteistä ja väittelevät omista valinnoistaan, arvoistaan ja ahdistuksestaan.

Waltarin Suuri illusioni oli samantapainen sensaatio ja nuoren kirjailijan läpimurto kuin Elämä ja aurinko; yhteistä on aikanaan uudenlainen, entistä kaihtelemattomampi seksuaalinen kuvaus. Sillanpäätä syytettiin muutamassa arvostelussa pornografisuudesta, Waltarin romaani sai konservatiivisissa päälehdissä ylistävän arvion. Ilmeisesti ajateltiin, että Pariisissa on kaikenlainen sallittua, mutta ei sisäsuomalaisessa maalaiskylässä.

Mika Waltari joutui moraaliseen tulikokeeseen voitettuaan WSOY:n pienoisromaanikilpailun teoksellaan Vieras mies tuli taloon vuonna 1937. Hänhän juonitteli kekseliäästi oikeastaan kaksoisvoiton kotiin: kirjoitti toisen romaanin omalla tunnettavalla tyylillään, mutta toisen aivan erilaisella, aihekin maaseudulta, väkevä rakkausdraama, jollaisen ajan kritiikki otti antautuvammin vastaan kuin blaseeratut sivistyneistökuvaukset. Kaiken lisäksi Waltari käytti eri paperilaatuja ja kirjoitutti nimikuoren naisen käsialalla. Hän halusi väistää nimeensä ja maineeseensa kohdistuvat kateelliset rasitukset. Mutta vasta moraalinen taisto alkoi, nyt lukevan yleisön kanssa. Juoni jossa sinänsä inhimillisesti katsoen oikeutettu tappo jää tuomitsematta, suututti oikeudentuntoiset suomalaiset. Teoksessa tapahtuu törkeä pahoinpitely, aviorikos, kaksi murhaa, ruumiin hävittäminen ja rikoksen salaaminen ilman tuomiota tai hyvitystä. Laskelmointia tai ei, maalaisesta verinäytelmästä tuli aikansa kohuteos. Se leimattiin raa’aksi ja epäsiveelliseksi, se ehti ”tahrata tuhansia lukijoita” kuten yleisön palstoilla valitettiin. Keitosta hämmensi Katri Valan Tulenkantajaan kirjoittama kiihtynyt teilaus otsikolla ”Kokoomuslaista kertomataidetta”, jossa kriitikoksi heittäytyneen runoilijan poliittinen vastenmielisyys Waltaria kohtaan kiehui valtoimenaan. Raskain oli syytös D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn plagiaatista. Näihin Waltari oli toisaalta tottunut, Suurta illusionia syytettiin Michael Arlenin Vihreän hatun plagiaatiksi. Yhteys Lawrenceen ei olekaan ihan kaukaa haettu Sillanpäänkin Lauri Viljanen nimesi Satakunnan D. H Lawrenceksi. Yhteistä kaikille kolmelle on totunnaisen maalaisen moraalin murtaminen eroottisen vitalismin hengessä – olkoon sitten tietoista tai vaistonvaraista.

Waltari oli nöyrä kirjailija. Kun vastalauseiden myrsky yllätti hänet (syynä Yrjö Tuomisen radioluenta, katkelmina kirjan raaimmat jaksot), hän kirjoitti pikaisesti sovittavan jatkon nimellä Jälkinäytös, jossa miehensä Alfredin kirveellä surmannut rouva Astrid Jönsson asiallisesti tuomitaan teostaan, ja hän saa verraten lievän kahden vuoden kuritushuonetuomion. Näin oli kansan oikeustaju saanut tyydytyksensä. Romaanista tehtiin kaksi elokuvaversiota, joissa kummassakin oli erilainen loppu kuin alkuteoksessa. Juonta lievennettiin monin tavoin, ensimmäisessä Wilho Ilmarin ohjaamassa versiossa (1938) veriteon toinen uhri, etumies Aaltonen jääkin henkiin, eikä toisenkaan, juopon Alfredin, ruumista kätketä. Hänen vaimonsa Astrid saa vain ehdonalaisen tuomion. Toisessa Hannu Lemisen ohjaamassa elokuvassa (1957) Alfred kuoleekin oman käden kautta, ja Astrid vapautuu kaikista syytteistä. Näin oli maaseudun aviollinen julkisivu veritahroista pyyhitty.

Maaseutu oli vielä 30-luvulla ja 50-luvullakin Suomen selkäranka, eikä sen elämään sopinut laittaa mitä tahansa moraalia murtavia tapauksia. Nyrki Tapiovaara teki Sillanpään Miehen tiestä hienon elokuvan (1940), jota vastaan kellään ei enää ollut mitään ohjaajan kaaduttua talvisodassa. Sekin pyhitti osaltaan myös kirjallista alkuteosta.

Waltarin pienoisromaanivoitto kaikkine seurausilmiöineen oli koitua kuitenkin Pyrrhoksen voitoksi. Tapahtui kustannusmaailman arvoja jylhästi kuvastava hyllytys. Ensinnä se toinen kilpailuun osallistunut teos Ei koskaan huomispäivää sai odottaa julkaisuvuoroaan monta vuotta. Waltari itse innostui tästä lajista, se sopi hänelle, ja hän tarjosi 1939 kustantajalle kolme uutta pienoisromaania: Fine van Brooklyn, Jokin ihmisessä ja Sellaista ei tapahdu. Mirabile dictu, ne hylättiin! Yrjö A. Jäntti kirjoitti kirjeen, jossa totesi päätöksen raskain sydämin. Hän myönsi, että teokset ovat teknillisessä ja tyylillisessä mielessä suorastaan virtuoosimaisia. ”Mutta emme voi mitään sille vaikutelmalle, että ne kaikki samalla ovat erinomaisen epämiellyttäviä ja että niistä tämän tästä löytää sairaalloisia piirteitä, joita ei meillä ole syytä tuoda kirjallisuuteen.”

Mitä ihmettä. Kirjailija oli juuri voittanut suuren palkinnon, saanut kahmalokaupalla kohukirjailijan mainetta, tuhansia uusia lukijoita ja lisäksi viriäviä käännösmarkkinoita lähinnä Pohjoismaissa ja Saksassa. Hän oli Suomen menestynein ja nimekkäin nuori kirjailija, ainoita jolla oli jalansijaa Euroopassa Nobel-ehdokkaan Sillanpään rinnalla. Ja hänen teoksensa hylättiin kirkkaasti moraalisin perustein! Kansaa ei haluttu turmella Waltarin eroottisvoittoisilla alamaailman kuvauksilla – lähinnä Jokin ihmisessä kertoi kaltevalle pinnalle ajautuvan Osmi-tytön karun tarinan. Sellaista ei tapahdu ennakoi ovella olevia sotatapahtumia. Myöhemmin klassikoksi noussut Fine van Brooklyn ei kai voinut pahentaa ketään – paitsi että melko pirullisessa, ilkamoivassa naishenkilössä oli noitanaisen piirteitä, jotka ennakoivat Neferneferneferin kurtisaanihahmoa Sinuhe egyptiläisessä.

Mika Waltari osoitti jälleen nöyryytensä ja lojaalisuutensa. Hän ei kiikuttanut pienoisromaaneja Otavaan, vaan julkaisi niitä pikkuhiljaa aikakauslehdissä, kunnes kunnianarvoisa WSOY kypsyi viimein julkaisemaan 1953 ja 1961 kokoelmissa Kuun maisema ja Koiranheisipuu. Nythän niitä pidetään Waltarin laajan tuotannon kärkipäähän kuuluvina, monien mielestä ne ovat tekijän kestävintä taidetta.

Kustantaja ei muuten puuttunut erityisesti Waltarin käsikirjoituksiinsa, jälki oli valmista, latojatkin hänen puhtaita liuskojaan ihailivat. Vanha Jalmari Jäntti luki aina poikansa tukena Waltarit läpi ennen julkaisemista ja teki vain pukkeja käsikirjoituksen laitaan. Useimmiten ne Waltarin mukaan koskivat miehen ja naisen välisiä suhteita, hyvin harvoin aiheuttivat muutoksia.

Sinuhe egyptiläisen laitaan tuli yllättävän vähän pukkeja, vaikka romaanissa ”iloitaan” runsaasti ja muutenkin harrastetaan muinaisia aistinautintoja ja monipuolisia paheita. Ilmeisesti kustantaja katsoi, että jossakin Egyptissä sellainen olkoon sallittua, kunhan pieni Suomi säilyy moraalisesti tahrattomana. Jäntit eivät uskoneet tällaisen aiheenlaansa ja komeaa kaupunkiasuntoaan Helsingissä. Tämä oli hänelle aivan luontaista, mitään omaan tai toisten intimiteettiin liittyviä moraalisia estoja Sillanpää ei tuntenut. Vanhemmistaan Miinasta ja Pransusta hän on tehnyt suorastaan mäkitupalaismonumentteja ja kertonut läheisestä äitisuhteestaan freudilaisittain tulkittavia yksityispiirteitä.

Waltarin porvarillinen töölöläisperhe tuli myös monien familiäärisiä kertomuksia julkaisevien lehtien lukijoille tutuksi jo 30-luvun alusta. Hänen vaimonsa Marjatta ja tyttärensä Satu olivat ikään kuin lukijakunnan perhetuttuja. Mutta mitään raflaavaa tai uskaliasta Waltari ei heistä kerro. Milloin hän käyttää intiimimpää kokemuspiiriään, se tapahtuu kevyesti verhoillun fiktion muodossa kuten laajassa novellissa Koiranheisipuu. Monet avainkertomukset avautuvat syvälle hänen omiin kokemuksiinsa, mutta elävät hyvin myös ilman taustatietoja. Waltarin lausahti itse: ”Voin kertoa avoimesti sukupuolielämästäni, mutta en suhteestani uskontoon.” Mystikko hänessä varjeli arinta sisintään, joka liittyi perimmältään Jumalan etsintään, eikä suurillakaan maallisilla rakkauksilla ollut hänen elämässään samaa asemaa ja merkitystä. Piilisikö siinä hänen taiteensa tarkoitus ja moraali? Kun Sillanpää halusi paljastaa ihmisten köyhäksi luultuun elämään sisältyvää kauneutta, Waltari halusi enemmän: löytää ylimaallisen, taivaallisen kauneuden, paratiisin.

PANU RAJALA