Sillanpään jäljillä Islannissa

Satujen saari on ihmeitä täynnä: kuumia purkauksia, jäätiköitä, vesiputouksia, lauluja, laavakenttiä, lampaita ja iloisia ihmisiä

Ensimmäinen havainto Reykjavikissä: kansa juhlii värikkäät käädyt kaulassa. Lippuja heilutetaan, viirit vilkkuvat kaikista ikkunoista, nuoret skeittaaavat katujen täydeltä.

Vastaanotto ei kohdistunut suoranaisesti F. E. Sillanpään Seuran 35-päiseen matkaseurueeseen, mutta osamme otimme mekin pian yhteisestä ilosta. Gay Pride -kulkue oli lopuillaan, mutta siitä on täällä tehty koko kansan juhla, ei vain homojen mielenosoitus.

Eipä aikaa, kun jo istuimme Potturinn og panna -nimisessä kaupungin vanhimmassa ruokalassa ja vetelimme halukkaasti valaanlihaa, kissakalaa ja lammasta. Kuulimme samalla selvitystä siitä, mitä ihmettä Sillanpää teki Islannissa vuonna 1930. Hän juhli tietysti suomalaisen seurueen mukana Islannin kansankäräjien 1000-vuotista muistoa. Se oli Sillanpään pisin ulkomaanmatka.

Joten juhlaa juhlan perästä. Ja sitten retkille joukkomme johtajan Ari Suutarlan varmassa komennossa.

Käräjäpaikka, geysirit ja kultainen vesiputous

Toisena päivänä marssimme letkassa Thingveilliriin, uhkean rotkon laidalle, josta avautui näkymä haarautuviin jokiin ja avaralle maalle. Tämä oli se ikivanha käräjäpaikka, josta Islannin valtio sai alkunsa, täällä Sillanpääkin on seissyt vaimonsa Siikrin ja matkatoveriensa kanssa juhlapuheita kuuntelemassa. Eduskunnan varapuhemies Väinö Hakkila piti puheen islanniksi!

Parhaana matkatoverina seuruessa oli muuten tohtori Kalle Sandelin, myöhemmin Sorainen, jonka jotkut varmaan muistavat: innokas prillipäinen ukkeli, joka valokuvaili täällä ahkerasti, kun hänet oli kutsuttu Sillanpään Seuran kunniajäseneksi 1975. Kaiken lisäksi minun vanha ruotsinopettajani Santtu.

Islannin ristilippu liehui yksinäisen tangon nenässä. Tuolla laakson keskivaiheilla läntinen ja itäinen mannerlaatta eroavat toisistaan. Ollaan maailman sydämessä. Tuolla saarella on mestattu käräjillä tuomittuja miehiä, tuohon jokeen hukutettu naisia. Vakava hartaus täytti mielemme.

Näistä synkistä vaiheista kertoo lähemmin hirtehiseen tyyliin Islannin Nobel-kirjailijan Halldór Laxnessin romaani Islannin kello.

Jatkoimme kuumien lähteiden kentälle, ja äkkiä ilman varoitusta ryöpsähtää edessämme korkea vesipatsas kohden taivasta ja palaa jälleen tulisen maan salaperäisiin uumeniin. Höyryäviä onkaloita näkyy useita. Tunnemme jalkaimme alla outoa kuumotusta, on parasta hiipiä läheisen majatalon viilentävään suojaan lounaalle.

Vielä meidät yllättää täydelleen Gullfossin vesiputous aivan lähistöllä. Mikä mahtava vesimassa siinä kohisee syvyyksiin sateenkaaren väreillessä pärskeiden yllä. Meidän Kyröskoskemme on sen rinnalla pieni puronen ja Imatrakin kalpenee. Tämän ”kultakosken” on muuan sisukas nainen, Sigurdur nimeltään, aikanaan taistellut vapaaksi ahnaita valjastajia vastaan ja voittanut taistelun! Kuvitelkaas mikä kansanvalta. Siinä koski nyt hengästyttää tuhansia matkalaisia sen sijaan että jauhaisi sähköä kylmissään värjötteleville islantilaisille. Arvot on pantu järjestykseen.

Taiteen temppeleitä ja valtava kylpyamme

Seuraavana päivänä matkasimme Halldór Laxnessin maille Mosfellsbaeriin ja nousimme hänen kotitaloonsa Gljúfrasteinniin. Vastapäätä on hänen lapsuudenkotinsa, joka nyt on hevostilana. Tämän Nobel-miehen koti on säilytetty jokaista kirjaa ja esinettä, jopa sikaaria myöten semmoisenaan kuin se oli Laxnessin kuollessa 1998.

Pihassa on valkoinen Jaguar, jonka kirjailija osti Nobel-rahoillaan 1955. Mitähän on jäljellä meidän Sillanpäämme Nobel-saaliista – no ainakin muistot ja teokset. Voisiko Saavutus koskaan kohota edes hiukkasen samanlaiseksi muistomerkiksi kuin on tämä valkea talokaunotar? Utopialta se toistaiseksi tuntuu. Sain kunnian esitelmöidä Laxnessin olohuoneessa, enkä usko koskaan puhuneeni inspiroivammassa ympäristössä.

Suosittelen luettavaksi tämän veijarin paksuja romaaneja – sikäli kun lukija jaksaa kestää äärimmäisen ankaran elämän ja suoranaisen kurjuuden kuvaukset. Joskus tuntui niitä tutkiessa, että Toivolan Juhan ”hurskas kurjuus” oli kevyttä elonkorjuuta islantilaiseen raadantaan verrattuna.

Ylevämpi tunnelma valtasi meidät, kun viimein pääsimme ”kiven sisään” eli Einar Jónssonin kuvanveistomuseoon, jonka yläkerrassa on edelleen hänen asuntonsa yhtä hyvin säilyneenä kuin Laxnessin koti. Täälläkin Sillanpää vieraili matkallaan ja tapasi itsensä mestarin, jonka asema on samantapainen kuin Wäinö Aaltosen meillä.

Löysimme vaivattomasti ne veistokset, joita F.E.S. suuresti ihasteli: Ajan aallon, Henkipaton ja Aamuruskon. Paljon oli ryöppyilevän symboliikan kyllästämiä kiviluomuksia sisällä ja puistossa. Kaupungilla lähes jokainen muistopatsas on Jónssonin veistämä.

Mutta eihän elämä ole pelkkää museoiden tutkimista, on välillä pulahdettava kuumaan kylpyyn! Blue Lagoon tarjosi siihen mahdollisuuden, ja siellähän pulikoimme höyryävässä jättiläislähteessä vuorten keskellä kuin onnelliset lapset. Saunojakin kokeilimme, vaan ei ollut yksikään suomalaisen savusaunan veroinen.

Uintimatkallamme näimme unohtumattomat lumipeitteiset tulivuoret ja kuun kraaterin kaltaiset laavamaisemat, joiden keskellä päilyi tyven järvi ja laidoilla harmaat savilähteet poreilivat rikinkatkuista savua. Uskoimme tulleemme helvetin esikartanoon, josta kiireesti keinahdimme taas sivistyksen piiriin.

Hyvästit tulen ja jään maalle

Islanti on ristiriitojen ja paradoksien saari, suuri pieni maa, joka tahtoi Euroopan omistajaksi, mutta suistui pahimpaan talouslamaan. Siitä todisteina näimme suuren määrän uusia lasiseinäisiä liikepalatseja – tyhjillään. Aikamme wau-arkkitehtuuria edustava konserttipalatsi sentään oli ehtinyt keskeneräisenäkin käyttökuntoon: siellä kuulimme Kangaslahden Maijan ja miehensä Simo Lepän sekä Reijo Laitisen kanssa herkän laulukonsertin Laxnessin runoihin. Oli siellä pari kourallista paikallisiakin kuulijoita. Sopraano Thelma ja mezzosopraano Hildigunnur olivat ihania.

Valaiseva oli viikinkibaarin alakerrassa nähty yhden naisen teatteriesitys Islannin historiasta. Jouduimme osallistumaan kiihkeisiin taistoihin, sillä esittäjä jakoi meidät katsojat kristityiksi ja pakanoiksi. Päämme silti säilytimme.

Tarjontaa olisi ollut vaikka mitä, lunneista ja linturetkistää valaiden ihailuun, mutta jotain oli jätettävä seuraavaan kertaan. Islantiin on pakko palata.

Kiitimme opastamme Friedrikiä, joka sisukkaasti suomen kielellä kertoi maansa näkymistä, menneisyydestä ja nykypolitiikasta. Hän vahvisti, ettei saarella ole yhtään sotilasta sen jälkeen kun amerikkalaiset lähtivät Keflavikin tukikohdasta, eikä edes presidentin asunnossa tarvita yhtään vartiomiestä. Tämän kävimme pihassa toteamassa omin silmin, mutta eipä ollut presidentti Òlafur Ragnar Grimsson kotosallakaan.

Erikoisesti kiitimme johtajaamme Aria ja vaimoaan Kirstiä, jotka tämän suurenmoisen matkan suunnittelivat, organisoivat ja johtivat. Yksikään tulivuori ei purkautunut päällemme, ja sää oli kaiken aikaa satumaisen lämmin ja aurinkoinen. Oikeastaan ei pitäisi kehua liikaa, jotta mahdumme mukaan seuraavalle Sillanpään Seuran matkalle, minne se sitten suuntautuukaan.

PANU RAJALA

Aiheesta voi lukea lähemmin Sillanpään ”Kirjoituksen eräästä matkasta” kokoelmasta Virran pohjalta (1933), löytyy ainakin Kootuista teoksista. Sekä tietysti Halldór Laxnessin romaaneja, joita on suomennettu kymmenkunta.