Sotilas, metsämies, näyttelijä – yhtä tyynenä aina vaan

Pentti Elias Laitinen 15.9.1925 – 3.9.2010

Pentti Laitinen lähti vapaaehtoisena jatkosotaan kesällä 1942. Hän oli vasta 16-vuotias. Tarvittiin vanhempien suostumus, joka irtosi isältä mutta äidiltä vasta kovan tinkaamisen jälkeen. Mieli paloi rintamalle, siellä oli kavereita, lähimpänä saman kylän poika Tuomo Linnainmaa, hänkin Penttiä vain vuoden vanhempi.

Teoksessa Kotikontujen tienoita tervehtien (2002) Laitinen ja Linnainmaa kertovat muiden mukana vaiherikkaita sotakokemuksiaan. Koulutuksen jälkeen Laitinen sijoitettiin JR49:ään ja myöhemmin JR57:ään, jossa oli paljon hämeenkyröläisiä. Taisteltiin Kannaksella kovissa paikoissa. Laitinen kertoo niistä tyynesti, vaikka kuolemakin käväisi hipaisun päässä.

Isänmaan asialla totisesti oltiin, mutta ei Pentti puheissaan suuremmin korostanut sotakokemuksiaan. Huvittunut myhähdys saatteli vaikkapa varusteita koskevia kommelluksia. Veteraaniyhteydet olivat hänelle silti loppuun saakka tärkeitä.

Sodan jälkeen Pentti Laitinen toimi Hämeenkyrössä metsänhoidon neuvojana, myöhemmin Metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajana. Hän oli uskollinen sekä kotiseudulleen että työnantajalleen. Vanajankylässä hän eli koko ikänsä lukuunottamatta viime vuosiaan, jolloin muutti Nokialle lähemmäs jälkeläisiään ja parempien kauppa- ja liikenneyhteyksien päähän.

Kun Laitilanrannassa näyteltiin 1958 suuren menestyksen saavuttanutta Tukkijoella-kappaletta, Pentti Laitinen nähtiin siinä Tolarin osassa. Tämä ”ottia tuota” -jahkailija sopi oivallisesti Pentin totisen humoristin tyyliin. Vaimonsa Hilkan kanssa he olivat mukana sitten monissa muissakin Eteläisen Nuorisoseuran näytelmissä. Pentin luontainen esiintymistaito oli isän perintöä, kauppias Gunnar Laitinen muistettiin iltamien runonlausujana ja pakinoitsijana.

Tuomo Linnainmaa muistaa joskus poikenneensa taas Penttiä tapaamaan ja yllättyneensä, kun pirtissä istui itse F.E. Sillanpää toppitallukkaat jalassa. Pentin sukuperintö liittyi Pöllö-Mäkelään, Taatan mummulaan, joten seurustelu oli hyvin luontevaa. Sillanpään pojat olivat Pentin kavereita ja ikätovereita, monenlaista koiruuttakin harrastettiin.

Tässä kaikessa oli vahva perusta sille, että Pentti Laitinen tuli itseoikeutettuna Sillanpään Pransun rooliin, kun Myllykoluun perustettiin Eemelin varhaisvaiheita kuvaava kesänäyttämö. Yhdessä Miinaa näyttelevän Helmi Tarkin kanssa he olivat verraton pari, kuin luodut osiinsa. He olivat yksissä Myllykolun Eemelissä 1972-73 ja Töllinmäen tohtorissa 1975-78. Jälkimmäinen näytelmä vieraili Pyynikillä ja tallennettiin televisioonkin. Ne ovat yhä muistoissa Myllykolun kultaisia vuosia.

Pentti Laitinen oli juureva, rauhallinen, koskaan häiriintymätön näyttämöllinen kyky. Hänen äänensä kantoi selkeänä, ja hänen puheessaan oli juuri sopiva kyröläismurteinen sävy. Hän ei kiirehtinyt, mutta oli aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän oli helpoin mahdollinen ohjattava, joka sisäisti itsestään selvästi osansa omanarvontuntoisena mäkituvan isäntänä.

Olihan Pentti myöhemminkin Myllykolussa, viimeisiä kertoja kaiketi Sarvipäiden paratiisissa 1990, josta muistan hänen vilpittömästi puuskahtavan repliikkinsä: ”En juokse enää meetriäkään!” Eipä enää tarvitsekaan. Sotilas, metsämies, kunnon kyläläinen on päässyt samoilemaan autuaampia metsämaita.

PANU RAJALA